Historia: Ilmatorjunta sai tulikasteensa talvisodan alkaessa

SA-Kuva
It_7_113806
Tykkejä ei ollut tarpeeksi, joten it-konekivääreillä oli merkittävä rooli sodassa. Kuvassa kaksois-itkk lokakuussa 1942.
Seppo Simola

Ensimmäinen tunnettu ilma-ammunta suoritettiin 13.6.1794 Ranskassa, kun itävaltalainen kenttätykistö ampui ranskalaisten ilmapalloa. Vuonna 1870 valmistui Saksassa maailman ensimmäinen varsinainen it-tykki.

Ensimmäisen maailmansodan aikana venäläisjoukoilla oli ilma-ammuntaan soveltuvaa tykistöä Helsingin linnakesaarilla. Osa tykeistä jäi suomalaisten haltuun venäläisten poistuttua. Suomen ilmatorjunnan perinnetykkikin on venäläistä perua: 76 mm:n it-kanuuna M/14 Putilov.

Suomen ensimmäinen ilma-ammunta toteutettiin laivastoasein heinäkuussa 1916. Saksalainen ilmalaiva pommitti venäläislaivastoa Turun saaristossa sekä Maarianhaminassa, ja laivat vastasivat aseillaan. 

It_2
76 ItK 14 Putilov ampuu. Tykkimalli on nimetty it:n perinnetykiksi. Kuva: Puolustusvoimat

Nenonen ja Valve aloitteellisina

Ilma-ammuntakoulutusta annettiin jo jääkäreille Saksassa kenttätykeillä, ja kenttätykistön tarkastaja V.P. Nenonen esitti vuonna 1921 it-tykistön perustamista. Aika oli kypsä vasta 1.7.1925, jolloin everstiluutnantti Väinö Valve antoi kapteeni Åke Törnroosille käskyn perustaa Rannikkotykistön kapitulanttikouluun ilmapuolustuskomennuskunnan. Aseina olivat aluksi konekiväärit, mutta tehtävänä oli kehittää ilmatorjuntaa edelleen. 

Suomen it-asehankinnat käynnistyivät jo ennen aselajin perustamista. Sveitsistä tilattiin 20-millisiä Semag-Oerlikon-tykkejä jo vuonna 1924. Itsenäisen Suomen ensimmäiset raskaat it-tykit olivat vuonna 1926 tilattuja ruotsalaisia 76-millisiä Boforseja. Niitä oli sekä kiinteinä että liikuteltavina. Suojeluskunnissa oli aloitettu it-konekiväärikoulutus vuonna 1926.

Vuonna 1937 ilmatorjunta siirrettiin kenttätykistöstä Ilmavoimiin ja vuonna 1939 se sai aselajin statuksen. Vuonna 1952 it siirrettiin takaisin Maavoimiin. Oman aselajivärin it sai vuonna 1958. Sodat se kävi kenttätykistön puna-mustissa kauluslaatoissa.


Kohti sotaa

Ilmauhka tiedostettiin jo 1930-luvun alussa. Vuosille 1930–34 laadittu hätäohjelmaksi kutsuttu perushankintasuunnitelma sisälsi 84 it-tykkiä ja 250 it-konekivääriä. Suunnitelma oli hyvä, mutta toteutus epäonnistui, koska myöhemmin kyseenalaistettu panssarilaivahankinta söi ilmatorjunnan rahat.

1930-luvun kuluessa yritettiin muitakin it-aseprojekteja, muun muassa lisenssivalmistusta, mutta aloitus myöhästyi, eikä aseita ollut enää ostettavissakaan toisen maailmansodan puhjettua. Etsikkoaika hukattiin. Se kostautui talvisodassa.

Talvisodan syttyessä Helsingillä ja Viipurilla oli suorituskykyinen ilmatorjunta. Suhteessa pommituslentojen määrään talvisodan kotirintaman tappiot jäivät yllättävän pieniksi. Ehkä syynä oli yhtä paljon vihollisen huonous kuin puolustajan taito. Raskaat patterit kuitenkin kuluttivat yhtä pudotusta kohti hämmästyttävän vähän ammuksia, mikä indikoi onnistunutta koulutusta.


Seuraava koitos

Suomen ilmapuolustus kehittyi nopeasti välirauhan aikana. It-aseiden määrä seitsenkertaistui ja lentokoneidenkin määrä moninkertaistui, mutta uutena haasteena olivat yöpommitukset. Ratkaisua haettiin kuulosuuntimista, valonheittimistä ja sulkuammunnan kehittämisestä. 

Suomi pääsi kehityksen aallonharjalle Saksasta vuonna 1943 hankittujen radioluotainten eli tutkien myötä. Hankituksi saatiin sekä ilmavalvontatutkia ja tulenjohtotutkia. Enää eivät haitanneet pimeys tai pilvet. Ilmatorjunnan kehitys jatkosodan aikana oli takapainotteista. Merkittävä osa uusista tykeistä ja lentokoneista saatiin vasta vuonna 1944 osan jäädessä kokonaan tulematta.

Uusi tekniikka ja tehokkaat ampumamenetelmät pelastivat Helsingin ja Kotkan suurtuholta helmikuussa 1944. Huipussaan ilmatorjunnan suorituskyky oli syksyllä 1944, jolloin moderneja 88-millisiä it-tykkejä oli 15 patteria. Niiden lisäksi oli runsaasti pienempiä putkia. Ampumatarvikkeistakaan ei ollut pulaa, mutta tutkakalustoa olisi tarvittu lisää. 

It_1
Ensimmäinen sodanjälkeinen suuri it-asehankinta oli 23 ItK 61 eli Sergei. Modernisoituna se on yhä käytössä. Kuva: Puolustusvoimat



Ohjuskauteen

Ilmatorjunnan suorituskyky parani merkittävästi 1960-luvun lopulla, jolloin ostettiin suuri määrä tulivoimaista ja kenttäkelpoista 23 ItK 61 -kalustoa (Sergei). Modernisoitu versio on yhä käytössä. 

Ohjusaikaan Suomi pyrki jo 1960-luvun alussa, kun noottikriisi herätti tehostamaan ilmapuolustusta. Alkuvuodesta 1962 oli vireillä SAM-75M korkeatorjuntaohjushankinta, mutta amerikkalaiset eivät hyväksyneet Pariisin rauhansopimuksen ohjuskiellon poistamista. Yhdysvallat epäili, että Suomen ohjukset voisivat uhata heidän omia strategisia pommittajiaan, koska ydinpelote oli vielä pitkälti pommikoneiden varassa. Tehokkaita alueilmatorjuntaohjuksia voitiin ostaa 1980-luvun alussa, jolloin pääkaupungin suojaksi hankittiin ItO 79 -kalustoa (Petshora). 

Ohjuskauteen Suomi oli siirtynyt jo 22.2.1979, jolloin laukaistiin ensimmäinen olkapäältä ammuttava ItO 78 (Strela) Lohtajan ampumaleirillä. Ohjuksen parannettu versio, ItO 86 (Igla), hankittiin myöhemmin. 

It_5
Saapuessaan Suomeen vuonna 1961 ilmatorjuntapanssarivaunu 57 SU-57-2 oli hyvin modernia kalustoa. Kuvassa vaunu ampuu Lohtajalla vuonna 1999. Kuva: Puolustusvoimat

Uusimmat hankinnat

Crotale NG eli ItO 90 kohdetorjuntaohjusjärjestelmä ostettiin Ranskasta 1990-luvun alussa. Se asennettiin kotimaisen Sisu XA-181:n (Pasin) alustalle. Kalusto modernisoitiin vuosina 2007–2010 versioksi ItO 90M.

Telavetoista ItO 96 BUK M-1 -aluetorjuntaohjuskalustoa hankittiin vuonna 1996, ja varusmieskoulutus aloitettiin seuraavana vuonna. Pääkaupunkiseudun turvaksi hankittu kalusto on jo poistettu käytöstä.

Vaikka uusimpien hankintojen luettelo on ohjusten ilotulitusta, niin ammusilmatorjunta on vielä voimissaan. Mekanisoituja taisteluosastoja suojaavat ItPsv 90 Marksman -vaunut. Niiden 35-millisiä kaksoiskanuunoita ollaan siirtämässä T-55:n rungoilta Leopardien rungoille. Suomen ensimmäinen it-vaunu oli jatkosodan 40 ItK 38 eli Landsverk Anti. Seuraava it-vaunukalusto, SU-57-2 hankittiin vasta 1960-luvun alussa.

Aseet eivät yksin riitä. Johtamis- ja valvontajärjestelmien rooli on keskeinen. Näitä on kehitetty muun muassa hankkimalla uudet johtoportaat JOPO06 ja 11 sekä uusimalla tuliasemapäätteet.

It_4
Vuonna 1996 hankittu ItO 96 eli BUK M1 ampuu Lohtajalla vuonna 2000. Kuva: Puolustusvoimat

Nykynäkymät ja tulevaisuus

Aiemmin onnistumista mitattiin suojattavan kohteen vähäisillä tappioilla, mutta nykyään painotetaan viholliselle aiheutettuja tappioita. Helmikuun 1944 suurpommitusten aikana painopiste oli ehdottomasti suojaaminen. Niistä ajoista ilmatorjunnan painopiste on siirtynyt sotilaskohteiden suojaamiseen.

Ilmatorjunnan tarkastajan, eversti Ari Grönroosin mukaan viime vuosien hankinnat kuten keskipitkän matkan ItO 12 (NASAMS II Fin) ja olalta laukaistava ItO 15 (Stinger) ovat olleet onnistuneita, ja simulaattorit ovat tehostaneet koulutusmahdollisuuksia.

Aselajin haasteena on Grönroosin mukaan ollut mukautuminen puolustusvoimauudistuksen suuriin muutoksiin.

– Joukkotuotantokoneistomme on lujilla ja haasteista selviytyminen edellyttää hyvähenkistä kouluttajakuntaa. Oman aselajikoulun puuttuminen vaikuttaa henkilökunnan koulutukseen sekä tutkimus- ja kehittämistoimintaan, Grönroos sanoo.

Nopean teknisen kehityksen seuraaminen vaatii rahaa.

– Modernin kaluston elinkaari on entistä lyhempi, eikä ase–vasta-ase-kehityksessä ole varaa jäädä jälkeen.

Lukumäärällisesti runsaimmat asejärjestelmät vanhenevat ensi vuosikymmenellä. Niiden elinkaarta on pidennettävä tai hankittava korvaava suorituskyky. 

– Ohjukset ehkä korvaavat ammusasejärjestelmät, ja aluksen omasuoja voi tulevaisuudessa perustua laserjärjestelmään

Lisäksi on ratkaistava pitkän kantaman torjuntakyky. Tulevaisuuden ilmauhan trendi on vaikeasti torjuttava kaukovaikuttaminen, ja miehittämättömät ilma-alukset ovat kasvava uhkatekijä.

It_6
T-55:n alustalle rakennettu ItPsv 90 Marksman tuli palveluskäyttöön vuonna 1990. Asejärjestelmän elinkaarta jatketaan siirtämällä tornit Leopard 2A4:n alustalle. Kuva: Puolustusvoimat


Lähteet:

Ahti Lappi: Ilmavaara – Helsingin ilmapuolustus 1917–1944

Pentti Palmu: Suomen ilmatorjunnan vaiheita 1925–1990

Helsingin Ilmatorjuntarykmentti 1938–1998


Ilmatorjuntatykistö

Perinnepäivä: 30. marraskuuta

Perinnepäivän peruste: Viipurin pamaus 1495 ja talvisodan tulikaste 1939

Kunniamarssi: Nuijamiesten marssi

Koulutushaaroja: tykkimies, ohjusmies, taistelunjohto

Aselajikoulu: Ilmatorjuntakoulu (1940–2007), Ilmasotakoulu 2008 ->

Ansioristi: Ilmatorjunnan ansioristi (1995) ja ansiomitali (2003)

Joukko-osastoristi: joukkokohtaiset ristit

Perustaistelijan nimitys: tykkimies

Aselajimuseo: Ilmatorjuntamuseo Hyrylässä (1969)

Aselajikilta: Ilmatorjuntayhdistys 

Ammattilehti: Ilmatorjuntalehti

Aselajivärit (kauluslaatan pohja / reunus):

Kirkkaanpunainen / harmaa vuodesta 1958 alkaen

Kirkkaanpunainen / musta vuoteen 1958 asti


Artikkeli on julkaistu myös Reserviläisen numerossa 4/2016.


Jaa tämä sivu