Ilmavoimien F/A-18 Hornet
-hävittäjät korvaava HX-hanke oli talvella mediaseksikkäimmässä vaiheessaan.
Konetyyppi toisensa jälkeen lennettiin Pirkkalan tukikohtaan koelentäjien
arvioitavaksi osana HX Challenge -ohjelmaa. Siinä valmistajien tarjouksissa
kerrotut arvot todennettiin oikeiksi suomalaisen maaston yllä tulevassa
toimintaympäristössä.
Sekä konevalmistajien että
ulkomaisen alan median kommenttien perusteella hävittäjävertailua pidetään sekä
poikkeuksellisen perusteellisena että samaan aikaan ulospäin avoimena. Toisin
oli ennen.
Ilmavoimien historiassa
hävittäjähankinnat olivat monesti melko sattumanvaraisia. Ostettiin pakon
edessä sitä mitä oli saatavilla – tai halvinta. Toisissa tilanteissa
alistuttiin poliittisiin päätöksiin. Parhaissa tapauksissa pystyttiin
lähettämään koelentäjä valmistajamaihin testaamaan koneita.
Sotilaskoelentotoiminta
voidaan jakaa neljään ryhmään: tutkimus-, tuotanto- ja huoltokoelennot sekä
koelentokoulutus. Yksi osa ensimmäistä ovat juuri konetyyppien vertailulennot.
Ilmavoimien ensimmäinen
nimetty koelentäjä oli Georg J. Jäderholm vuonna 1921. Jo sitä ennen tavalliset
rivilentäjät olivat tehneet koelentoja esimerkiksi huoltojen jälkeen.
Ensimmäinen
hävittäjäevaluaatio Suomessa tehtiin vuonna 1922, kun silloinen Ilmailuvoimat
tarvitsi kipeästi uusia koneita. Tarjousten perusteella ostettiin testattaviksi
kolme konetyyppiä, yksi kutakin: Fokker D.10, Gourdou-Leseurre GL B2 ja
Martinsyde F.4 Buzzard.
Vertailulennot tehtiin
Utissa.
Valituksi tuli Gourdou –
koska se oli halvin. Koneeseen petyttiin myöhemmin. Sitten tilattiin
Martinsyde-koneita ja todettiin, että olisi ehkä pitänyt uskoa koelentäjiä.
Seuraavina vuosikymmeninä
näin kattavia vertailuja pystyttiin järjestämään harvoin. Piti olla tyytyväinen,
jos voitiin lähettää koelentäjä ulkomaille lentämään koneella.
Pahin epäonnistuminen
lienee 1920-luvun lopussa hollantilaisten Koolhoven F.K.31 -monitoimikoneiden
hankinta ilman koelentoja. Tehtaalle koneita vastaanottamaan matkannut lentäjä
viestitti innokkaille kotijoukoille: ”Älkää odottako, ei näistä mitään iloa
kyllä tule.” Lausunto osoittautui todeksi.
Suoritusarvot olivat huonot
ja Koolhovenin rakenteet olivat niin heikkoja, että ne notkahtivat laskuissa
tai jopa kaarroissa. Siten lento-ominaisuudet saattoivat muuttua lennosta
toiseen. Suomessa ehdittiin kuitenkin tehdä lisenssillä neljä konetta. Kaikki
laitettiin vaivihkaa poistoon.
Jo 1930-luvulla suomalaiset
koelentäjät pääsivät Saksassa kokeilemaan aikansa huipputekniikkaa edustaneita
Messerschmitt Bf 109 ja Heinkel He 112 -hävittäjiä. Kauppoja ei syntynyt, ja
Mersuja oli mahdollista hankkia vasta 1942. Ne muodostivatkin Ilmavoimien
tehokkaimman nyrkin jatkosodan ratkaisutaisteluissa.
Sotien aikana konehankinnat
perustuivat monesti siihen, mitä meille suostuttiin myymään. Ilmavoimien
konetyyppien kirjo olikin lopulta melkoinen, etenkin kun käyttöön otettiin
lukuisia Neuvostoliitolta saatuja sotasaaliskoneita.
Jotkut kaupat olivat
onnistuneita, toiset eivät. Esimerkiksi muualla huonon maineen saavuttanut
amerikkalainen laivastohävittäjä Brewster Model 239 osoittautui lentäjiemme
ohjaamana erittäin tehokkaaksi aseeksi neuvostolentäjiä vastaan.
1950-luvun alussa
Ilmavoimia olisi kiinnostanut nuolisiipinen Saab 39 Tunnan -suihkuhävittäjä.
Ruotsalaiset eivät edes halunneet keskustella kaupoista. Muista vaihtoehdoista
vertailut piti tehdä pelkästään paperitietojen perusteella.
Valinta päätyi vuonna 1952
jo vanhentuneeseen ja siten myös halpaan de Havilland Vampire -hävittäjään. Sen
avulla Ilmavoimat kuitenkin lensi suihkumoottoriaikakauteen.
Vuonna 1954 käytiin myös
Neuvostoliitossa tekemässä yksi koelento modernilla MiG-15-koneella.
Presidentti J.K. Paasikivi ei tuolloin halunnut kuulla mitään itäkoneen
hankinnasta.
Kaksi koelentäjää kävi 1956
testaamassa Ranskassa ja Englannissa moderneja Dassault Mystere IV, Folland
Gnat ja Hawker Hunter -hävittäjiä. Tuolloin heidän mukanaan oli jo kirjallinen
koelento-ohjelma tyyppien vertailuun. Lopulta myös Saab 32 Lansen
koelennettiin. Valinta osui protovaiheessa vielä olleeseen Gnatiin.
1950-luvun lopussa Saab 91D
Safir -alkeiskoulukoneen ja Fouga CM 170 Magister -suihkuharjoituskoneen
hankintoihin päädyttiin samaten jo järjestelmällisten vertailujen perusteella.
Tultaessa 1960-luvulle
suomalaiset koelentäjät pääsivät tutustumaan Saab 35 Draken ja Dassault Mirage
III -koneisiin. Todella nykyaikaisen kahden machin hävittäjän Ilmavoimat sai
kuitenkin vasta noottikriisin jälkeen. Neuvostoliitto tarjosi tuolloin 1962
Suomelle uusimpia MiG-21F-13-hävittäjiään maamme puolustusta vahvistamaan.
Erityishoukuttimena olivat aiemmin kielletyt ilmataisteluohjukset.
Tarjoukseen varmasti
vaikutti tieto siitä, että länsimaisia tyyppejä oli kokeiltu. Kun MiG-tilaus
tehtiin, kone oli nähty vain valokuvissa. Mistään koelennoista ei siten ollut
puhettakaan. Neuvostopilotit siirtolensivät hävittäjät Suomeen 1963.
Länsikoneiden hankinta
käynnistyi jälleen 60-luvun lopussa. Kun Yhdysvalloista saatiin vihreää valoa
Ruotsin käyttämien amerikkalaisten ilmataisteluohjusten hankintaan, tilattiin vuonna
1970 Saab 35 Draken -hävittäjiä. Sitäkään ei koelennetty, vaan kone hankittiin
”yleisen tiedon perusteella”. Ulkopolitiikka näytteli valinnassa suurta roolia.
1970-luvun MX-projektissa
päästiin koelentämään 1976 modernimpi MiG-21BIS-versio – tosin sen jo tultua
valituksi MiG-21F-13-koneen seuraajaksi. Hävittäjä oli tosin nähty
ystävyyslaivuevierailulla Rissalassa 1974. Parempien vaihtoehtojen puuttuessa
niitä tilattiin vuonna 1977.
Nykyisten Boeing (alun
perin McDonnell Douglas) F/A-18 Hornet -monitoimihävittäjien hankinta
1990-luvun alussa oli ammattimaisesti toteutettu ja valmistajien taholtakin
kehuja kerännyt operaatio (toki hävinneiltä osapuolilta kuultiin kitkeriäkin
lausuntoja).
Nyt HX-hankkeessa on ollut
esillä 64 hävittäjän suorituskyvyn korvaaminen. Luku tulee historiasta. Kun
Ilmavoimien hävittäjille haettiin 1990-luvun alussa korvaajaa DX-hankkeessa,
niitä oli palveluksessa kaksi: Saab Draken ja MiG-21BIS.
Aluksi 1990 pyydettiinkin
tarjouksia 40 hävittäjästä ja viidestä kaksipaikkaisesta koulukoneesta. Tavoite
oli löytää kone sekä idästä että lännestä. Hävittäjien määrää oli rajoittanut
Pariisin rauhansopimus, jossa enimmäismäärä oli 60. Lisäksi Ilmavoimilla oli
MiG- ja Draken-harjoituskoneita kaksipaikkaisina.
Ehdokkaiksi valikoituivat
Mikojan MiG-29, General Dynamics F-16A/B, Dassault Mirage 2000-5 ja Saab 39
Gripen. Lopulta Ilmavoimat etsi vain yhtä konetyyppiä ja MiG putosi pois (sitä
ehdittiin jo koelentää 1990).
Finnairin konelaivasto
koostui 90-luvulla McDonnell Douglasin matkustajakoneista. Hyvien yhteyksiensä
avulla yhtiö onnistui ujuttamaan F/A-18 Hornet -hävittäjänsä mukaan hankkeeseen
sen jo ollessa käynnissä.
Tarjouspyynnöt lähetettiin
vuonna 1991 A4-mapeissa. Samana vuonna suomalaiset koelentäjät kävivät
testaamassa koneita niiden valmistajamaissa useilla kymmenillä koelennoilla.
Vielä kehitysvaiheessa ollutta Gripeniä lukuun ottamatta ne tehtiin
etuohjaamosta kaksipaikkaisilla koneilla. Kaksi suomalaista koelentäjää lensi
ensimmäisinä ulkomaalaisina yksipaikkaisilla Gripeneillä.
Lopulta kaikki
hävittäjätyypit saapuivat alkutalvella 1992 Suomeen silloisen Kuoreveden Hallin
kentälle testattaviksi paikallisissa olosuhteissa. Yksipaikkaista Gripeniä
lensi ruotsalainen ohjaaja, koska koelennoilla piti hallita koneen
asejärjestelmä.
Jokaiselle tyypille
varattiin kaksi viikkoa ja tarjolla oli erilaisia maaliosastoja. Ja aivan kuten
nyt HX-Challengessa, median kiinnostus oli suurta.
Lopulta valtioneuvosto
päätyi 6.5.1992 tilaamaan 64 McDonnell Douglas F-18 Hornet -hävittäjää (57
yksipaikkaista C-versiota ja seitsemän kaksipaikkaista D-konetta).
Lopullisesta 60+7-tarjouspyynnöstä
jouduttiin hintasyistä vähentämään kolme konetta. Mutta koska Hornetin
kaksipaikkaiset versiot ovat aiemmista harjoitushävittäjistä poiketen
täysiverisiä taistelukoneita, Suomi sai aiotun 60 hävittäjän sijasta niitä 64.
Artikkelin lähteinä on
käytetty Jyrki Laukkasen Koelentäminen Ilmavoimissa 1-3 -kirjoja sekä Jukka
Raunion Suomen Ilmailuhistoriallisen lehden erikoisnumeroa GX-hanke – Suomen
hävittäjävaihtoehdot ennen talvisotaa.
