Sotaväen tuolloisesta perusaseesta eli kertalaukeavasta 7,62 mm:n sotilaskivääristä tuli lopulta pula talvisodassa ainakin laadun mutta myös määrän osalta. Uudesta kiväärimallista oli väännetty kättä 1920-luvulta asti, eivätkä kaikki vanhat kiväärit olleet kuntonsa tai ominaisuuksiensa puolesta luotettavia rintamakäytössä. Ensimmäinen merkittävä tilaus uudesta kivääristä m/39 tehtiin vasta syyskesällä 1940 eli nelisen kuukautta talvisodan jälkeen.
Suomalainen sotilaskivääri koki monta kehitys- ja kiistavaihetta ennen kuin yhteisymmärrys saavutettiin ja tuotantolaitokset alkoivat toimittaa m/39-kivääreitä sotaväelle. Kiistojen lopputulos ristittiin Ukko-Pekaksi aiemman tasavallan presidentin Pehr Evind Svinhufvudin (1861–1944) mukaan. Tasavallan presidenttinä vuodet 1931–1937 palvellut Svinhufvud tunnettiin hyvänä ampujana.
Vasta itsenäistyneelle Suomelle jäi entisen emämaan peruja noin 180 000 Mosin-Nagant m/91 -sotilaskivääriä. Osa niistä oli ostettu Saksan sotasaalisvarastoista. Ase tunnettiin nimellä kolmen linjan kivääri kaliiperinsa mukaan. Linjan mitta vaihteli, mutta Venäjällä yksi linja oli 1/10 tuumaa eli 2,54 mm. Kolme linjaa on näin ollen 3*2,54 mm eli tuttu 7,62 mm.
Kolmen linjan kivääri oli lähtökohtana myös Suomen omalle kiväärikehitykselle. Perintökiväärien määrä kuulostaa runsaalta, mutta aseiden kunto oli kauniisti ilmaistuna vaihteleva. Monet olivat lopussa huonon hoidon tai runsaan laukausmäärän johdosta. Kaiken kukkuraksi takatähtäimen etäisyysasteikko oli metrien sijasta arsinoina (arsina = 0,71 m).
Muiden parannusten ohella takatähtäimen toiselle sivulle meistettiin metriasteikko ja merkittiin 150 metrin perusampumaetäisyys. Piippuja alettiin vaihtaa tai putkittaa, mutta se ei ollutkaan aivan ongelmatonta. Yhtenäiset ohjeet kiväärien kunnostuksesta saatiin vasta vuoteen 1927 mennessä, ja työ jatkui läpi 30-luvun.
Tärkeä välietappi kohti lopullista ratkaisua oli kivääri m/27. Siinä realisoitui kymmenkunta kolmen linjan kivääriin haluttua parannusta. Etutähtäimeen tulivat tässä vaiheessa tutut suojakorvakkeet, joiden mukaan asetta alettiin kutsua pystykorvaksi. Korvakkeet suojasivat jyvää esimerkiksi kiväärin kaatuessa kovalle alustalle.
Puolustusvoimien ohella Suomen asekehitykseen ja -tuotantoon vaikutti oleellisesti myös suojeluskuntajärjestö. Sillä oli oma asetehdas eli Suojeluskuntain Ase- ja Konepaja oy, joka nykyään tunnetaan nimellä Sako oy. Niinpä suojeluskuntajärjestö kehitti sotaväen epäonnistuneeksi koetulle m/27-kiväärille oman, parannetun vastineensa m/28. Se jäi kuitenkin väliinputoajaksi jatkoversion eli suojeluskuntakiväärin m/28-30 tultua tuotantoon vuonna 1933. Muutoskohteina olivat esimerkiksi takatähtäin ja piippu.
Suojeluskuntakivääri m/28-30 nostettiin talvisodan todellisissa kenttätesteissä kiistatta parhaaksi kiväärimalliksi, ja ennen sotia se oli saanut kansainvälistäkin kiitosta. Niitä oli sodan jälkeen käytössä noin 35 000. Aseen käyttö sotaväen puolella vakiintui jatkuen läpi jatkosodan. Päämaja määräsi tämän aseen varaosatuotantoon myös sotaväen asevarikot ja eräät yksityiset valmistajat. Kiväärimalli oli sodan ajan varauksissa vielä 1980-luvun alkupuolella.
Puolustusvoimien ja suojeluskuntajärjestön näkemyseroja kutsuttiin kiväärikriisiksi. Kivääriä m/27 moitittiin jopa sotakelvottomaksi. Suojeluskuntajärjestö oli saanut oman kiväärituotantonsa käyntiin, kun Puolustusvoimien jäykempi organisaatio vasta pohti ratkaisuja. Järjestö tarjosi ratkaisuksi omaa kivääriään m/28-30, mutta omanarvontuntoinen sotaväki ei ehdotukselle lämminnyt.
Vaikka PV:n ja SK:n kiväärimallit näyttävät hyvinkin samanlaisilta, niiden lukuisat erot yksityiskohdissa haittasivat yhtenäisen huollon ja varaosajärjestelmän kehittämistä. Vuosina 1935–1938 puolustusministeriön taisteluvälineosasto etsi kuumeisesti ratkaisua yhtenäisen sotakelpoisen kiväärin saamiseksi. Suunnitelmissa kangasteli jopa puoliautomaattikivääri, ja sitä odotellessa ei kertalaukauskivääriä lähdetty täysipainoisesti suunnittelemaan. Myös lyhempi, karabiinityyppinen kivääri esiintyi keskusteluissa.
Pähkäily loppui vasta syyskuussa 1938, kun asesuunnittelukunnan laajennettu kokous päätti massatuotantoaseeksi pystykorvatyyppisen kiväärin. Lähtökohdaksi määrättiin suojeluskuntakivääri m/28-30. Päätös ei koskenut vain uustuotantoa vaan myös vanhojen kiväärimallien uusimista.
Jo huhtikuussa 1938 sotatalouspäällikkö, eversti Leonard Grandell oli ilmoittanut Suojeluskuntien yliesikunnalle kieltävänsä toistaiseksi vanhojen m/91-kiväärien uusimisen m/28-30-malleiksi. Tämä aikalisä tarkoitti käytännössä valmistuksen lopettamista Sakon tehtaalla.
Yksityiskohtaisia tärkeysjärjestykseen määrättyjä teknisiä muutoksia riitti, mutta ulkonaisesti tuleva kivääri erosi esikuvastaan esimerkiksi tukin ja kädensuojuksen osalta. Eroja oli myös siderenkaiden sekä kantohihnan kiinnityksen osalta. Tukkiin muotoiltiin niin sanottu pistooliperä ja se onkin hyvä tuntomerkki.
Yhtenäisen kiväärityypin kehittämisessä noudatettiin sotaväen kultaista periaatetta eli ensin odoteltiin – tässä tapauksessa vuosikausia – kunnes tuli hillitön kiire. Kiirettä totisesti pukkasikin, sillä uuden maailmansodan enteet kajastelivat horisontissa.
Suojeluskuntien puolella oltiin yhä sitä mieltä, että uusi kiväärimalli on turha, SK-kivääri olisi sopiva yleiskivääri. Näkemyserot muistuttivat jo arvovaltakiistoja, mikä ei yleensä lupaa hyvää prosessin kannalta. Herneitä vedeltiin nenään puolin ja toisin pitkän kehitysprosessin aikana.
Huhtikuussa 1939 saatiin lopulta aikaan päätös kivääristä m/39. Sen lähtökohtana oli SK-kivääri m/28-30 sotaväen käytön edellyttämin ja SK-järjestön ehdottamin muutoksin. Nyt oli sentään päätös mutta ei mallikappaletta eikä tietoa lopullisista yksityiskohdista tarkkoine piirustuksineen. Uuteen malliin määriteltiin lopulta kymmenkunta eroa SK-kivääriin verraten. Muutokset koskivat pieniäkin yksityiskohtia kuten jyvän säätöruuveja, puhdistuspuikon pituutta ja kantolenkin kiinnityksen mallia.
Vuosikausien pähkäily johti siihen, että syksyn 1939 liikekannallepanon käynnistyessä asetehtaat eivät alkaneetkaan tuottaa uutta kiväärimallia vaan määrän maksimoimiseksi tuotantopanokset kohdistettiin varastossa olleiden ikäkulujen kiväärien ripeään uudistamiseen. Lopulta päätettiin vielä katsoa talvisodan kokemukset ennen m/39:n lopullisten sarjatuotantovaatimusten lukkoon lyömistä. Ensimmäinen tilaus lähti Sakolle syyskesällä 1940, ja monet yksityiskohtien hienosäädöt olivat juuri niitä SK-järjestön asiantuntijoiden aikoinaan esittämiä.
Aluksi uuden kiväärin tuotannosta sotaväelle vastasi pääasiassa Sako. Vuonna 1942 myös Asevarikko 3 Kuopiossa pääsi vauhtiin. AseV 3 ei kuitenkaan tehnyt kaikkia osia itse, vaan niitä toimitettiin kokoonpanolinjalle muualta. Jatkosodan aikana tehdyt tilaukset työllistivät valmistajia vuoteen 1945. Sodan ajan kokonaistuotanto ylsi hieman yli 100 000 kivääriin. Tuotannon vihdoin vakiinnuttua aseen rakenne ja ominaisuudet pysyivät kutakuinkin ennallaan.
Vuoden 1951 inventoinnissa kivääri m/39:n määräksi saatiin 78 478 kappaletta. Varusmiesten käytössä ase oli täyttä päätä 1960-luvulla. Vasta seuraavalla vuosikymmenellä rynnäkkökivääri lopullisesti syrjäytti sodan aikaisen kiväärin varusmieskoulutuksessa.
Aseen tarina ei suinkaan ollut vielä lopussa. Reservistä perustettaville joukoille vanha kunnon m/39 oli varauksissa vielä 1980-luvun lopulle asti. Vuonna 1979 komppaniamme päällikkö perusteli meille silloisille varusmiehille Ukko-Pekan ja Suomi-konepistoolin käsittely- ja ampumakoulutusta sillä, että näitä teille kuitenkin jaettaisiin, jos lähtö tulisi.
Lähteitä:
Markku Palokangas: Sotilaskäsiaseet Suomessa 1918–1988 (1991)
Timo Hyytinen: Arma Fennica 2 – Sotilasaseet (1987)
Mikko Karjalainen (toim.): Puolustusvoimien kokeilutoiminta vuosina 1918–1939 (2021)
