Jatkosodan alku Karjalan suunnassa toteutettiin kahdessa päävaiheessa siten, että hyökkäys Laatokan pohjoispuolella kohti Aunusta käynnistettiin 10.7.1941 Karjalan kannaksen saadessa odottaa vuoroaan elokuuhun asti. Kun hyökkäys Viipurin takaisinvaltaamiseksi käynnistyi 22.8., tapahtumat vyöryivät eteenpäin vauhdikkaasti. Valtausparaati pidettiin jo 31.8. Karjalan pääkaupungin takaisinvaltaus oli suomalaisille suuri henkinen voitto. Lisäksi saatiin vielä ennätysmäärä kalustoa motista.
Paraatijoukkojen kuunnellessa isänmaallisia puheita Viipurin vanhan raatihuoneen torilla Torkkeli Knuutinpojan patsaan ympärillä Viipurin eteläpuolella käytiin kovia mottitaisteluita neuvostojoukkojen yrittäessä raivoisasti murtautua ulos uhkaavasta saarrostuksesta. Päävastuun Viipurin puolustuksesta oli kantanut venäläinen 43. Divisioona. Kaupungin ympäristössä taistelivat myös puna-armeijan 115. ja 123. Divisioona.
Puna-armeija luovutti Viipurin käytännössä taisteluitta eikä kaupunki kärsinyt pahoja vaurioita. Vetäytyvien joukkojen tarkoituksena oli ryhmittyä puolustukseen kaupungin etelä- ja kaakkoispuolelle. Siellä suomalaisia odottivatkin kovat taistelut.
Luoteisen suunnan ylipäällikkö, marsalkka Kliment Vorošilov (1881–1969), päätti aluksi pitää kiinni poliittisesti tärkeästä Viipurista. Päätös oli varmaankin hyvin perusteltu mutta sai aikaan massiivisen motin kaupungin eteläpuolelle, kun Viipurin seutua puolustaneet divisioonat lopulta aloittivat 28.8. vetäytymisen reittien jo sulkeutuessa. Puna-armeija yritti perääntyä kahta reittiä: suoraan etelään Alasommeen suuntaan Koivistolle johtavan päätien suunnassa ja toisaalta kaakkoon Säiniölle päin Keski-Kannaksen läpi kulkevan valtatien suunnassa.
Vetäytyvät joukot pyrkivät pääosin Koiviston alueelle, joka satamineen sijaitsi Suomenlahden rannalla noin 40 kilometriä Viipurista etelään. Alue oli vielä puna-armeijan hallussa. Sitä kautta noin 12 000 puna-armeijan sotilasta onnistuikin pelastumaan merikuljetuksin Leningradin alueelle syys-lokakuun aikana. Raskas kalusto oli kuitenkin jäänyt Porlammen – Yläsommeen tienoille. Puna-armeijan hylkäämää kalustoa löytyi myös Säiniön ja Satulakankaan alueelta.
Viipurin suunnan suomalaisista operaatioista vastasi kenraaliluutnantti Karl Lennart Oesch (1892–1978) komentamansa IV Armeijakunnan voimin. Nopeasti edenneiden taistelujen merkittäväksi kulminaatiopisteeksi nousi Porlammen pieni kyläyhteisö. Tapahtumien vyöry Länsi-Kannaksella oli todella nopea, koska vain runsas viikko hyökkäyksen alkamisesta alettiin jo selvitellä suurmottiin jäänyttä kalustoa. Siinä riittikin työtä viikkokausiksi.
Osa IV AK:n joukoista kiersi Viipurin ja lähestyi sitä idästä edeten kohti kaupunkia sekä sieltä kaakkoon katkaisemaan puna-armeijan vetäytymisreittiä. Osa joukoista koukkasi lännestä tehden maihinnousun Viipurinlahden yli pyrkien sulkemaan puna-armeijan pakoreitin sillä suunnalla. Osa IV AK:n joukoista painoi Viipurin puolustusta kasaan pohjoisesta.
Idästä Laatokan suunnalta lisää painetta viholliselle loi kenraalimajuri Taavetti Laatikaisen (1886–1954) komentama II Armeijakunta, joka oli aloittanut etenemisen Laatokan luoteispuolelta kohti Itä-Kannasta jo heinäkuun lopussa. Usealta suunnalta päälle vyörynyt uhka pakotti puna-armeijan vetäytymään, ja lopulta motitetut joukot jäivät moukarin ja alasimen sekä idästä ja lännestä sulkeutuvien pihtien väliin.
Vaikka juuri talvisota tunnetaankin moteistaan, niin Porlammen motti oli kuitenkin sotavuosien 1939–1945 suurin. Se saavutti myös kansainvälistä huomiota, ja mottia hämmästelemään saapui kotimaisen median ohella ulkomaisiakin lehtimiehiä. Ihmettelemistä toki riittikin, koska noin 5–7 kilometrin pituiselle ja leveimmilläänkin vain muutaman kilometrin mittaiselle alueelle oli jäänyt merkittävä osa kolmen neuvostodivisioonan raskaasta kalustosta. Sotasaalisluettelosta muodostui peräti 51-sivuinen dokumentti.
Kun raivokkaat ulosmurtautumistaistelut eivät tuottaneet haluttua tulosta, taisteluja johtanut 43. Divisioonan komentaja, kenraalimajuri Vladimir Kirpitšnikov (1903–1950), käski 1.9. tuhota kaluston. Tykkien putket oli määrä räjäyttää ja lukot rikkoa tai piilottaa maahan. Myös ajoneuvot käskettiin särkeä käyttökelvottomiksi. Tuhoamiskäsky jäi epätoivoisen taistelun tuoksinassa pääosin toteuttamatta.
Kirpitšnikov muodosti useita kevyesti aseistettuja hyökkäysosastoja ymmärrettyään vetäytymisen kaluston kanssa mahdottomaksi. Kalusto jääköön, kunhan miehistö saadaan edes jotenkin taistelukelpoisena ulos motista. Osa joukoista pääsikin metsien ja soiden kautta Koiviston alueelle. Mottiin jääneiden taistelutahto hiipui, ja toimivimmaksi vaihtoehdoksi jäi antautuminen.
Viipurin suunnan taisteluissa jäi vangiksi lopulta noin 9 000 puna-armeijalaista, ja noin 7 000 taistelunsa jo taistellutta haudattiin jälkiselvittelyissä. Mottiin jääneiden ja hajalle lyötyjen divisioonien omien ilmoitusten mukaan henkilöstötappiot kaatuneina, haavoittuneina ja kadonneina olisivat olleet noin 11 000 sotilasta. Suomalaisen IV AK:n kokonaistappioiden Viipurin suunnan taisteluissa laskettiin nousseen lähes 3 000 sotilaaseen.
Yksi mottiin jääneistäoli kenraalimajuri Kirpitšnikov itse, ja hänestä tuli ilmeisen vastentahtoisesti mediatähti. Kyseessä oli ensimmäinen – ja lopulta ainoaksi jäänyt – suomalaisten sotavangiksi nappaama neuvostokenraali, ja niinpä media kiinnostui harvinaisesta sotaherrasta. Monissa jatkosotaa käsittelevissä teoksissa näkyy kuvia tupakoivasta Kirpitšnikovista keskustelemassa kenraaliluutnantti Oeschin kanssa. Kirpitšnikov oli taistellut divisioonansa kanssa Viipurin suunnalla jo talvisodassa ja jäänyt miehittämään kaupunkia aseiden vaiettua.
Sotavankeusaikansa neuvostokenraali vietti pääosin Sotavankileiri 1:llä Köyliössä monien alempiarvoisten upseerivankien seurassa. Antautuminen tulkittiin puna-armeijassa maanpetokseksi, joten Kirpitšnikov todennäköisesti arvasi kohtalonsa, jos ja kun hänet aikanaan palautetaan vankienvaihdossa kotimaahansa. Kenraalia ei kuitenkaan kotimaassaan oikopäätä ammuttu, vaan hän joutui teloitusryhmän eteen vasta vuosikausien työleirivaiheen, tutkimusten ja kuulustelujen jälkeen elokuussa 1950.
Korkea-arvoista sotavankia toki kuulusteltiin Suomessakin perusteellisesti. Kenraali kirjoitti pyynnöstä näkemyksensä divisioonansa tuhoon johtaneista syistä. Mielistelyn haluko vai peräti tosiseikat lienevät olleet syynä siihen, että tappion kokenut kenraali antoi tunnustusta voittaneelle osapuolelle. Kiitosta saivat suomalaisen sodanjohdon korkea ammattitaito sekä suunnitelmien ja laskelmien silmiinpistävä tarkkuus. Tunnustusta saivat myös joukkojen osaaminen ja epäsuoran tulen tehokkuus.
Kenraali ei sen sijaan peitellyt turhautumistaan oman puolensa toimiin. Pääsyyksi tappioihin kokenut sotilas näki joukkojen mukana olleiden siviilitaustaisten poliittisten komissaarien valtuudet peukaloida mielensä mukaan ammattimiesten suunnitelmia ja käskyjä. Politiikka lamautti komentajien luovan ajattelun. Huonon menestyksen osasyiksi kenraali mainitsi muiden muassa yhä edelleenkin – Ukrainassakin havaitun perusteella – venäläistä sotataitoa rasittavat seikat kuten omien mahdollisuuksien yliarviointi ja vastustajan aliarviointi sekä hidas ja byrokraattinen päätöksenteko.
Porlammelta saatuun sotasaaliiseen sisältyi muun muassa:
- 306 erityyppistä tykkiä ampumatarvikkeineen
- 246 kranaatinheitintä ampumatarvikkeineen
- 272 konekivääriä
- noin 10 000 kivääriä ja muuta käsiasetta sekä miljoonia patruunoita
- 55 panssarivaunua
- 673 autoa
- noin 300 traktoria
- 154 000 litraa bensiiniä
- 159 000 litraa öljyä
- noin 4 500 hevosta
Lähteitä:
Ari Raunio – Juri Kilin: Jatkosodan hyökkäystaisteluja 1941 (2007)
Ari Raunio – Mikko Lantz: Kannaksen sotakartasto 1939–1944 (2015)
Ari Rautala: Karjalan kannaksen takaisinvaltaus kesällä 1941 (2004)
Jari Leskinen – Antti Juutilainen: Jatkosodan pikkujättiläinen (2006)
Jatkosodan historia 2 – Hyökkäys Itä-Karjalaan ja Karjalan kannakselle (1989)
