Operaation piti olla väliaikainen. Niin voi päätellä jo sen nimestä, United Nations Interim Force in Lebanon eli UNIFIL. Interim tarkoittaa väliaikaista, mutta operaatio on jatkunut Libanonissa jo vuodesta 1978 lähtien. Suomi osallistui operaatioon ensimmäisen kerran jo 1982. Tällä hetkellä Suomi toimii Libanonissa ranskalaisjohtoisessa reservipataljoonassa, jonka tärkein tehtävä on toimia operaation nopean valmiuden joukkoina.
Väitöskirjatutkija ja Libanonin kriisinhallintaveteraani Olli Nurmi kertoo, että YK:lla ei ollut koskaan tarkoitus omaksua pysyväisluonteista roolia. Nurmen mukaan operaatio käynnistettiin vuosikymmenellä, jolloin rauhanturvaamiseen oli laajaa halukkuutta ja sillä myös saavutettiin tuloksia. Esimerkiksi UNEF II (1973–1979) operaatio oli lyhyt mutta johti nykypäivään saakka kestäneeseen rauhaan Egyptin ja Israelin välille Jom kippurin sodan jälkeen.
Libanonissa tilanne oli kuitenkin erilainen.
– Alusta saakka tiedostettiin, että se on hankala toimintaympäristö, Nurmi kertoo.
UNIFILissä on kyse Etelä-Libanonin alueen yleisestä rauhoittamisesta. Selkeää osapuolten välistä puskurivyöhykettä ei ole, vaan rauhanturvaajat toimivat paikallisen siviiliväestön keskuudessa. Lisäksi Libanonin valtion ote alueesta on heikko, minkä vuoksi konfliktin osapuolina on ollut monia ei-valtiollisia, aseellisia ryhmittymiä. Niillä ei ole ollut kunnioitusta YK:ta tai rauhanturvaajia kohtaan.
Operaation historiaan mahtuu monta vaihetta, kuten Israelin Etelä-Libanonin miehityskausi vuosina 1982–2000, sitä seurannut Hizbollahin hallitsema ajanjakso ja konfliktin eskaloituminen Hizbollahin ja Israelin väliseksi täysimittaiseksi sodaksi kesällä 2006. Tämän jälkeen UNIFILin mandaatti uusittiin.
– YK:n roolin hahmottamista auttaa, kun ymmärtää, että pohjimmiltaan kyse on valvonnasta.
– Siinä on ristiriita, että operaatio on henkilöstömäärältään ja suorituskyvyltään mitoitettu kovaankin voimankäyttöön. Läsnäolon ei tarvitsisi olla niin raskas, jos tosiasiallinen tehtävä on ainoastaan tilanteen seuranta.
Nykyisin vastuu Hizbollahin riisumiseen aseista on Libanonin asevoimilla, jota UNIFIL tukee. Jos UNIFILin suorituskyvyistä haluttaisiin kaikki tehot irti, pitäisi Nurmen mukaan lähestymistavan olla sellainen, joka mahdollistaisi suoremmat toimet Hizbollahin aseistariisuntaan. Toisaalta silloin operaation riskitasot kasvaisivat ja YK ottaisi riskin joutumisesta konfliktin osapuoleksi.
– Tämä on dilemma. Yhtäältä pitäisi saada tuloksia aikaiseksi, mutta toisaalta halutaan säilyttää puolueeton asema, Nurmi toteaa.
Yksi operaation poliittisista haasteista on se, ettei rauhaa ole rauhanturvaajien läsnäolosta huolimatta kyetty edistämään. Israelin ja Libanonin välillä ei ollut uskottavia näkymiä rauhanprosessista ennen huhtikuussa 2026 Yhdysvaltojen johdolla tapahtuneita keskusteluja.
– Rauhanturvaamisella on ostettu aikaa, mutta sitä aikaa ei ole kuitenkaan kyetty käyttämään poliittisten ratkaisujen löytämiseksi alueen ongelmiin.
– Rauhanturvaajien kannalta on turhauttavaa, että yritetään vuosikymmeniä rakentaa edellytyksiä rauhan syntymiselle, mutta sitten kuitenkaan kansainvälisellä yhteisöllä ei ole minun mielestäni ollut pyrkimystä tosissaan tukea poliittisen ratkaisun syntymistä.
Nurmi korostaa sitä, ettei operaation arvostelu kohdistu itse rauhanturvaajiin.
– He voivat ainoastaan toteuttaa sitä tehtävää, joka heille annetaan.
Rauhanturvaamisen roolia ei pitäisi myöskään vähätellä. Heidän läsnäolonsa on toiminut molempia osapuolia hillitsevänä tekijänä, minkä vuoksi Nurmi pitäisi vetäytymistä aktiivisten sotatoimien keskellä erityisen huonona vaihtoehtona. Merkittävä onnistuminen on ollut myös se, että vuoden 2023 sotatoimien jälkeen YK:n rauhanturvaajat kykenivät ensimmäistä kertaa takavarikoimaan Hizbollahin asekätköjä. Tässä toiminnassa on kunnostautunut erityisesti ranskalaissuomalainen reservipataljoona.
Kansainvälisen yhteisön lisäksi paikallisten ihmisten suhtautuminen alueen turvallisuustilanteeseen on monitahoinen. He kokevat olevansa suurempien maiden valtataisteluiden uhreja. Viimeisin esimerkki on Yhdysvaltojen, Israelin ja Iranin välinen sota.
– Yksi libanonilainen kerran kuvasi Libanonia sanoilla It’s chaos, but it’s a beautiful chaos. He tietyllä tavalla hyväksyvät sen, että tämä vaan on asioiden laita heidän maassaan.
Nurmi korostaa kuitenkin sitä, että rauhan saavuttaminen vaatisi aktiivista panostusta myös paikallisilta.
– Kyllähän heillä on myös itsellään vastuuta oman maansa vakauttamisesta. Kukaan muu ei voi sitä heidän puolestaan tehdä.
Loppu pitkälle operaatiolle häämöttää nyt edessä. UNIFILin on määrä vetäytyä Libanonista vuoden 2027 loppuun mennessä, vaikkakin alueelle jäänee vähintään YK:n sotilastarkkailijoita. Tie kestävään rauhaan on silti pitkä ja työläs. Viime kädessä ainoa keino rauhaan olisi Nurmen mukaan rauhansopimus Israelin ja Libanonin välillä, johon sisältyisi Hizbollahin aseista riisuminen.
– Maan sisällä on yksi ryhmittymä, joka on hampaisiin saakka aseistautunut ja pyörittää valtiota valtion sisällä. Se on estänyt Libanonin kehittymisen vakaaksi valtioksi.
Suomalaisten rauhanturvaajien tämänhetkisiä toimintaedellytyksiä Nurmi ei halua arvuutella, mutta ottaa kantaa toimintaan kiristyneessä turvallisuustilanteessa yleisemmin.
– Yleensä se menee sillä tavoin, että mitä vaikeampi tilanne on, niin sitä motivoituneempaa palveluksessa oleva henkilöstö on. Se luo tehtävälle tarkoituksen tunteen ja tuo joukkoa lähemmäksi toisiaan.
Jos alueella on merkittävä tulenkäytön uhka, sinne ei mennä. Tehtävän toteuttamista pyritään kuitenkin jatkamaan.
– Tietysti sotatilanteessa rauhanturvaajilla on myös sellainen rooli, että autetaan alueen siviiliväestöä. Jos jokin kylä on jäänyt eristyksiin, niin saatetaan esimerkiksi tukea elintarvikkeiden toimittamista alueelle.
Nurmi toteaa, että haasteista huolimatta YK on silti käytännössä ainoa taho, jolla on realistiset mahdollisuudet toimia Libanonissa. Rauhanturvaajien toimintaa rajoittaa kuitenkin kansainvälisen yhteisön ja etenkin YK:n turvallisuusneuvoston poliittinen tahtotila. Lisäksi Libanon joutuu kilpailemaan huomiosta muiden kriisien kanssa. Ukrainan sota on esimerkiksi siirtänyt Euroopan maiden turvallisuuspolitiikan painopistettä kansalliseen turvallisuuteen, jolloin kriisinhallinta on jäänyt vähemmälle huomiolle.
Toivoakin silti on. Iran on tällä hetkellä heikko, mikä tarkoittaa myös Hizbollahin heikkoutta. Merkittävää on myös se, että vuosikymmeniä poikki ollut Israelin ja Libanonin välinen suora neuvotteluyhteys on saatu avattua.
Nurmi muistuttaa, ettei rauhaa voi saavuttaa tekemättä töitä sen eteen. Libanonissa tärkeintä olisi saada riisuttua Hizbollah aseista, jossa Libanon tulee tarvitsemaan kansainvälistä tukea myös jatkossa.
– Meidän pitäisi pystyä parempaan. Ja kun sanon meidän, niin puhun siis kansainvälisestä yhteisöstä, Nurmi tiivistää.
