Rintamaupseerina talvi- ja jatkosodassa palvelleen Pentti Perttulin (1916–2017) tunnetuin johtamissuoritus on heinäkuussa 1941 kahden joukkueen vahvuisella polkupyöräpartiolla suoritettu tiedusteluretki. Sen reitti kulki itärajan takana Vienassa sijaitsevan Lieksajärven ympäri. Tavoitteena oli saada tietoja vihollisen ryhmityksestä 14. Divisioonan Rukajärvelle suuntautuvaa hyökkäystä varten.
Kirjailija Antti Tuuri kertoi tästä retkestä romaanissaan Elämä isänmaalle (1998). Vuotta myöhemmin Olli Saarela ohjasi romaanin pohjalta menestyselokuvan Rukajärven tie. Elokuvan päähenkilöä luutnantti Eero Perkolaa näytteli Peter Franzén.
Eversti (myöhemmin kenraalimajuri) Erkki Raappanan (1893–1962) joukot valtasivat Rukajärven 11.9.1941, minkä jälkeen ryhmityttiin puolustukseen. Saavutetut asemat pidettiin koko jatkosodan ajan aina syyskesän 1944 hallittuun vetäytymiseen saakka. Rukajärven kylä sijaitsee Vienan Karjalassa noin Kajaanin korkeudella suunnilleen Suomen itärajan ja Vienanmeren puolivälissä.
Perttuli palveli jatkosodassa Raappanan komentamassa 14. Divisioonassa eli Korpidivisioonassa. Nimi oli osuva, sillä divisioonan vastuualue oli valtava, lähes asumaton korpialue. Kyliä oli harvassa lähinnä järvien ja jokien rannoilla.
Jatkosodan luutnantti Perttuli aloitti joukkueenjohtajana Kevyt Osasto 2:ssa ja jatkoi marraskuun alusta 1941 jääkärijoukkueen johtajana vasta perustetussa Rajajääkäripataljoona 6:ssa. Seuraavana vuonna Perttuli toimi RjP6:ssa ensin komppanian varapäällikkönä ja sitten komppanianpäällikkönä marraskuun 1944 kotiuttamiseen asti. Rajajääkärikomppanioiden vahvuus oli suurimmillaan peräti 321 miestä.
Luutnantti Perttulin toinen tunnettu tehtävä oli osallistuminen majuri Arnold Majewskin (1892–1942) johtamaan suureen sissi-iskuun Muurmannin radalle tammikuussa 1942. Tarkoituksena oli katkaista Muurmannin rata useista kohdin ja tuhota tärkeä Mai Guban varikkoalue ja huoltokeskus.
Osaston vahvuus oli lähes 2 000 sotilasta ja noin 250 hevosta. Perttuli sai tehtäväkseen johtaa kahden joukkueen vahvuista etujoukkoa taisteluosaston tuntosarvina. Viikossa sille kertyi noin 300 hiihtokilometriä erittäin ankarissa talviolosuhteissa.
Perttulin partio kävi jo kaksi vuorokautta ennen pääjoukkoa Muurmannin radalla tiedustelemassa tulevaa toimintamaastoa. Tämän jälkeen partio palasi parikymmentä kilometriä odottamaan pääjoukkoa sovitussa paikassa.
Odottelu kolmenkymmenen asteen pakkasessa oli tuskallista, koska öisin ei voinut tehdä tulia paljastumisen riskin vuoksi. Miehet yrittivät vaipua lyhyisiin horrosjaksoihin havuilla vuoratuissa lumikuopissa. Päivänvalossa saattoi pitää pieniä tulia. Iskun jälkeinen paluumatka oli Perttulin miehille yhä kiristyvässä pakkasessa hyvin raskas, koska pohjalla oli jo pari kireässä pakkasessa huonosti nukuttua yötä ennen varsinaista iskua.
Asemasodan aikanapuolustus Rukajärven suunnalla järjestettiin kenttävartioiden avulla. Yhtenäistä rintamalinjaa oli 14. Divisioonan lohkolla vain tärkeimmillä kohdilla. Kenttävartio oli tyypillisesti joukkueen tukikohta, ja ne saattoivat sijaita kymmenienkin kilometrien päässä pääasemista ja toisistaan. Asemasodan ajan Perttuli miehineen vartioi ja partioi Ontajärven lohkolla. Pataljoonan vastuualueen leveys oli peräti 60 kilometriä, ja aluetta valvoi 24 kenttävartiota.
Kenttävartio ja asemasota kuulostaa rauhalliselta yhdistelmältä, mutta rauhaa häiritsi jatkuva vihollispartioiden uhka. Yöllinen vartiovuoro korven synkässä hiljaisuudessa raastoi hermoja. Miehet ristivätkin Ontajoen Väijyvän kuoleman joeksi. Erityisesti pimeät ja tuuliset syysyöt olivat ahdistavia ja muutenkin kenttävartioelämän vaarallisinta aikaa.
Kenttävartiopalvelukseen kuului monenlainen partiointi. Osallistuminen yhteyspartioihin oli erämaarintaman rutiinia mutta samalla vaarallisimpia tehtäviä. Yhteyspartiot liikkuivat kenttävartioiden välillä sekä vartioilta komppanian komentopaikkaan. Komentopaikalta kenttävartioihin johtivat vain polut tai kapeat urat. Huolto toimi kesäkaudella purilailla ja talvisin rekipelillä.
Yleisradion tilannetiedotuksissa toistui usein fraasi ”Rukajärven suunnalla tavanomaista partiotoimintaa”. Tavanomaista – niinpä – mutta hyvin monenlaista. Yhteyspartiot kulkivat päivittäin. Partioimalla valvottiin myös noin 4–8 kilometriä leveää ei kenenkään maata, jonka takana vihollisella oli samankaltainen kenttävartiojärjestelmä. Partioita lähetettiin 1–3 kertaa viikossa päälliköiden aktiivisuuden ja rintamatilanteen mukaan.
Joskus partiointi ulotettiin vihollisen kenttävartioketjun tasalle, ja silloin asennettiin miinoja ja tehtiin ylläkköjä vihollispartioita vastaan. Pataljoonan komentaja käski kuukausittain partiointiohjelman, jonka mukaan päälliköiden piti partiointi vastuualueellaan toteuttaa.
Vaara vaani jatkuvasti rutiinipartioissakin, mutta erityisen vaarallisia olivat vihollispartioiden takaa-ajotehtävät. Niihin ei useinkaan ehditty muodostaa partiota suunnitellusti, vaan nopeaan takaa-ajoon lähti tilapäisiä osastoja huollosta, komentopaikoilta tai ylipäänsä lähimmistä joukoista. Takaa-ajopartiot saattoivat viipyä tehtävällä ehkä muutaman tunnin, joskus keikka kesti yön yli.
Oma lukunsa olivat vanginsieppauspartiot. Omien vartiomiesten alituisena uhkana olivat vihollisen vanginsieppauspartiot, mutta suomalaisetkin pyrkivät saamaan sotavankien avulla tietoja vihollisen joukoista ja toiminnasta. Vanginsieppaustehtäviin oli aikaa valita sopivimmat taistelijat.
Vaikka partiointi oli vaarallista ja raskasta tavalliseen vartiopalvelukseen verraten, niin riski taisi olla joskus tylsyyttä houkuttelevampi. Perttuli muisteli tilannetta, jossa kysyi komppaniansa joukkueista vapaaehtoisia vaaralliseen partiotehtävään. Määräajassa ilmoittautui moninkertaisesti tarpeen ylittänyt vapaaehtoisjoukko. Vapaaehtoisten määrä saattoi toki riippua siitäkin, kuka kysyi.
Perttulin osaksi tuli lähtö vielä kolmannellekin tunnetulle tehtävälle. Puutoisten prikaatiksi nimetty noin 650 hengen vahvuinen vihollisosasto paljastui sattumalta heinäkuussa 1942. Valpas yhteyspartion johtaja havaitsi tienvarren kanervikon poikkeuksellisen painumisen ja siten päästiin vahvan vihollisosaston jäljille.
Perttulin käyttöön muodostettiin kolmen joukkueen vahvuinen osasto. Puutoisten prikaatia jäljitti samalla moni muukin joukko. Perttulin joukko käskettiin takaisin, kun vihollinen siirtyi 14. Divisioonan lohkolta Maaselän Ryhmän vastuualueelle. Aikansa tihutöitä tehtyään vihollisosasto aikoi palata omalle puolelleen, ja silloin Perttulin osasto joutui tulitaisteluun kotiinpaluuta uupuneena yrittäneen vihollisjoukon kanssa.
Lyhyen mutta ankaran taistelun jälkeen vihollisen tappiot olivat suuret, eikä omiltakaan tappioilta vältytty. Vihollisista pääsi lopulta linjojen läpi omalle puolelleen vain kuudesosa osaston alkuvahvuudesta.
Kenttävartioista osallistuttiin myös kaukopartioihin. Perttulin mukaan sellaiseksi voidaan kutsua osastoa, joka operoi vähintään 40–50 kilometriä vihollisen etulinjan takana ja jonka tehtävän kesto on ainakin 5–6 vuorokautta. Perttuli laski osallistuneensa pariin kymmeneen partiotehtävään, joista viisi voitiin lukea kaukopartioksi. Silti Perttuli ei halunnut tulla kutsutuksi kaukopartiomieheksi.
Mannerheim-ristiä Perttuli ei saanut, ja asiasta joskus kysyttäessä hän vain hymähti, etteipä ilmaantunut esityksen tekijää, koska joku esityksen tekemiseen oikeutettu saattoi odotella kyseistä tunnustusta itselleen.
Mutta kiitossähkeen kapteeni Perttuli marsalkka Gustaf Mannerheimilta kuitenkin sai. Perttulin johtama osasto oli suorittanut maaliskuussa 1944 tuloksekkaan väijytyksen, josta kirjoitettiin sanomalehdissäkin. Kohta pataljoonan esikunnan vääpeli luki puhelimessa hämmentyneelle kapteenille marsalkan kiitossähkeen. Kyseinen sähke pääsi Perttulin kodissa kunniapaikalle.
Lähteitä:
Pentti Perttuli & toimituskunta: Raappanan ritari – Pentti Perttuli Rukajärven suunnan taisteluissa (2016)
-
Historia
