Rynnäkkökivääri 62 on jokaiselle suomalaiselle varusmiespalveluksen suorittaneelle tuttu ase. Monet muistavat vielä vuosikymmenien jälkeenkin oman aseensa sarjanumeron. Harva kuitenkaan tietää, millaisia vaiheita tämän legendaarisen aseen matkan varrelle mahtuu.
1950-luvun kuluessa Puolustusvoimille oli käynyt selväksi, että aika oli ajanut pulttilukkokiväärien ohi ja automaattikivääri oli uusi normaali. Suomessa oli suunniteltu erilaisia automaattikiväärin prototyyppejä, yleensä kaliiperissa 7,62 × 53R. Laippakantapatruuna todettiin kuitenkin automaattikiväärin kannalta hankalaksi monestakin syystä.
Ensinnäkin kaliiperia pidettiin liian tehokkaana ja kovarekyylisenä tavallisen taistelijan aseeseen. Toiseksi laippakantainen patruuna on hankala tavallisen lipassyöttöisen aseen kannalta, sillä ylemmän patruunan laippa saattaa asettua lippaassa alemman patruunan laipan taakse ja aiheuttaa syöttöhäiriön. Lisäksi patruunan muodon takia lippaan on oltava hyvin kaareva, jotta syöttöhäiriöt voidaan pitää minimissä. Suomalaiset olivat saaneet runsaasti kokemusta automaattikivääreistä neuvostoliittolaisia sotasaalisaseita tutkiessaan. Näiden aseiden luotettavuus- ja tarkkuusongelmat olivat hyvin tiedossa.
Lopulta vaihtoehtoja oli vähän: neuvostoliittolainen 7,62 × 39 -patruuna, Nato-maiden 7,62 × 51 tai kokonaan uusi kotimainen patruuna. Uuden patruunan kehittäminen veisi kuitenkin aikaa, eikä lopputuloksesta ollut takeita. Kokeilut puhuivat vahvasti 7,62 × 39 kaliiperin puolesta. Saatavilla olevia länsimaisia aseita kokeiltiin laajasti, mutta tuolloin voitiin todeta, ettei yksikään niistä ollut yhtä hyvä kuin kokeiluihin hankitut AK-kiväärit 7,62 × 39 kaliiperissa.
(Artikkeli jatkuu kuvien jälkeen)
Valmet kehitti useita eri prototyyppejä, kuten Valmet M/58 sekä RK 60. Kehitystyön ja perusteellisten testien perusteella työn pohjaksi otettuun RK 60 rynnäkkökivääriin tehtiin useita muutoksia. Ensimmäisissä prototyyppiaseissa käytettiin kädensuojuksessa asbestiseosta, joka kuitenkin hylättiin liian helposti naarmuuntuvana ja kovana.
Ratkaisu löytyi sveitsiläisestä, kengänpohjien valmistukseen tarkoitetusta muoviseoksesta, joka oli sekä kuumuutta kestävää että sitkeää. Prototyyppiaseeseen suunniteltiin putkiperä, jonka perälevyssä on avattava luukku puhdistustarvikkeita varten. Rakenteessa korostuivat käytännöllisyys ja kestävyys.
Useat osat, kuten runko, valmistettiin koneistamalla, mutta myös tarkkuusvalettuja osia käytettiin esim. liekinsammuttajassa. Liekinsammuttajan kehittely oli jo itsessään monimutkainen prosessi. Amerikkalaisessa sotilasaikakauslehdessä esitelty kolmipiikkinen liekinsammuttaja otettiin kokeiluun. Uusi liekinsammuttaja vähensi suuliekkiä merkittävästi ja puhalsi ruutisavun poispäin ampujasta.
Tähtäimen malliksi harkittiin joko AK-kiväärin avotähtäintä tai diopteritähtäintä. Asiasta oli eriäviä näkemyksiä, ja molemmilla osapuolilla oli hyvät perustelut. Lopulta diopteritähtäin kuitenkin voitti.
Aseen ominaisuudet olivat lopultakin saatu Puolustusvoimia tyydyttäväksi ja sarjatuotanto aloitettiin mallinimikkeellä RK 62. Ainoat riittävän suuret valmistajat olivat Valmet ja Sako, jotka toimittivat ensimmäiset uudet rynnäkkökiväärit Puolustusvoimille vuoden 1965 aikana.
Uuden rynnäkkökiväärin käyttöönotto tapahtui vaiheittain. Vuosina 1965–1971 Puolustusvoimat sai luvan tilata 40 000 rynnäkkökivääriä. Pääesikunta tilasi Valmetilta 30 000 rynnäkkökivääriä ja Sakolta 10 000. Määrä on vähäinen suhteessa tuolloisen reservin kokoon. Puolustusbudjetti kuitenkin määräsi raamit aseiden tilauksille.
Aluksi Puolustusvoimat halusi aseisiin kovakromatut piiput. Tärkein syy piippujen kovakromaukseen oli kestävyyden parantaminen. Koeammunnoissa kovakromattu piippu kesti yli 20 000 laukausta, kun tavallinen piippu kului kelvottomaksi noin 16 500 laukauksen jälkeen.
Kromaus kuitenkin lisäsi kustannuksia ja prosessi oli lopputulokseltaan epävarma. Valmetin valmistamista aseista noin 3 800 ensimmäistä toimitettiin kromatuilla piipuilla. Piippujen kromausta ei enää vaadittu ”toistaiseksi”, sillä tulokset olivat olleet huonoja.
Kromausta oli vaikea saada onnistumaan siten, että haluttu tarkkuus säilyi. Lisäksi kromaus maksoi melkein uuden vaihtopiipun hinnan. RK 62:n alkuperäinen T-mallinen perä osoittautui käytössä alttiiksi vaurioille. Se korvattiin pian nykyisellä kolmiomaisella rakenteella, joka täytti paremmin kestävyysvaatimukset.
(Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen)
Pian uuden rynnäkkökiväärin diopteritähtäimen todettiin sopivan huonosti yö- ja hämärätoimintaan. Kokeilujen jälkeen päädyttiin etutähtäimen eteen saranoituun erikoismalliseen etujyvään sekä takatähtäimen alle sijoittavaan hämärätähtäimeen.
Lisäksi kuusiokoloavaimella säädettävä etutähtäin vaihdettiin ruuvitaltalla säädettäväksi. Hämärätähtäin oli tavallinen avotähtäin, jonka hahlon reunoissa olivat fosforitäplät. Ylös nostettavassa etutähtäimessä oli samanlainen fosforitäplä.
Vuodesta 1969 aseet toimitettiin Puolustusvoimille hämärätähtäimillä varustettuina. Aiempi malli sai nimikkeekseen RK 62 PT eli päivätähtäin.
Hämärätähtäimet eivät kuitenkaan osoittautuneet hyväksi ratkaisuksi, sillä fosforitäplien likaannuttua niistä ei ollut käytännössä hyötyä. Ratkaisuna fosforitäplät korvattiin tritiumkaasua sisältävillä lasiampulleilla.
Uusilla tähtäimillä varustettujen aseiden valmistus alkoi Valmetin tehtaalla 1972 ja Sakolla 1973. Pian myös pistoolikahvan muotoa ja valmistusmateriaalia muutettiin. Uusi pistoolikahva oli profiililtaan erilainen ja valmistettu lasikuituvahvistetusta Maranyl-muoviseoksesta.
Vanha kahva oli uritettu “juustoraastin” ja uusi muovikahva karhennettu. Myös liipaisinkaari oli ollut irrotettavaa mallia, jonka tarkoituksena oli helpottaa liipaisimen käyttöä talviolosuhteissa, hanskat kädessä. Tämä ominaisuus kuitenkin katsottiin turhaksi.
(Artikkeli jatkuu kuvien jälkeen)
Ratkaisuksi ajateltiin neuvostoliittolaisista AK-kivääreistä tuttua aseen alle taittuvaa taittoperää. Ongelma oli perän epävakaa rakenne, jonka väljyys vaikeutti tarkkaa ampumista. Perämalli todettiin kelvottomaksi jatkokehityksen kannalta.
Valmetin tehdas kehitti 1970-luvun saranoidun taittoperän, joka muistutti vakiomallista perää ja se taittui aseen vasemmalle puolelle. Kiinnitysmekanismi kuitenkin paljastui heikoksi ja alttiiksi lialle. Kysymys taittoperästä jäi paitsioon, kunnes 1980-luvulla uuden taittoperän lähtökohdaksi otettiin Galil-rynnäkkökiväärin taittoperä.
Tämä perärakenne oli sekä kenttäkelpoinen että vakaa. Uusi asetyyppi sai nimikkeen RK 62 TP. Taittoperäiset rynnäkkökiväärit tilattiin Valmetilta ja valmistus alkoi 1985.
RK 62:n runko valmistettiin koneistamalla eli metallista jyrsimällä. Tämä valmistustapa teki aseista kestäviä ja tarkkoja, mutta toisaalta oli työläs ja verrattain kallis.
Puolustusvoimat halusikin siirtyä levyrunkoiseen rynnäkkökivääriin, jossa aseen runko valmistettaisiin teräslevystä prässäämällä. Valmetin Tourulan tehdas ryhtyi vuonna 1976 valmistamaan aseita prässätyllä rungolla.
Tuotannossa havaittiin hyvin samanlaisia ongelmia kuin Neuvostoliitossa hieman yli 20 vuotta aiemmin: niittausten kestävyys havaittiin kyseenalaiseksi, mistä seurasi osien liikkumista.
Uusi menetelmä ei ollut kustannustehokas, vaan runkoja jouduttiin hylkäämään huomattavan paljon uuden tuotantomenetelmän takia. Näiden aseiden tuotanto Puolustusvoimille päättyi 1982.
RK 62:n valmistus jatkui Valmetin ja Sakon tehtailla, kunnes vuonna 1986 ne yhdistyivät Sako-Valmet Oy:ksi. Vuonna 1988 yrityksen nimi vaihdettiin Sako Oy:ksi.
Suurin osa tuona aikana valmistetuista aseista on merkitty Sako-Valmet-leimalla. RK 62:n valmistus jatkui 1990-luvulle saakka Sakolla, jolloin valmistus lopetettiin.
Käytännössä ainoa varteenotettava asiakas oli Puolustusvoimat, joka ei säästösyistä halunnut enää tilata uusia RK 62 tai RK 95 rynnäkkökiväärejä. Puolustusvoimat oli 1990-luvulla ostanut Kiinasta ja entisen Itä-Saksan varastoista edulliseen hintaan suuren määrän rynnäkkökivääreitä. Jokaiselle reserviläiselle oli jakaa rynnäkkökivääri, eikä uusille ollut lähiaikoina tarvetta.
-
Kalusto
