Suomella oli oma sotaväki ja useita muita itsenäisen valtion elementtejä – kuten oma rahayksikkö markka – ollessaan suuriruhtinaskuntana osa keisarillista Venäjää 1809–1917. Oma sotaväki koettiin tärkeäksi etenkin, koska se oli tarkoitettu Suomen puolustamiseen eikä Venäjän keisarikunnan tykinruuaksi.
Suomen vuonna 1878 säädetty ja 1881 voimaan astunut asevelvollisuuslaki määräsi, että kaikki kutsunnoissa hyväksytyt 21-vuotiaat olivat asevelvollisia, ja palvelukseen määrättävät valittiin arvannostolla. Vielä hyvän matkaa 1900-luvun puolellakin vanha kansa käytti kutsunnoista nimitystä arvannosto. Ne, joille arpa lankesi, määrättiin kolmeksi vuodeksi palvelukseen. Muille annettiin seuraavan kolmen vuoden aikana useampana jaksona toteutettu yhteensä 90 päivän mittainen sotilaskoulutus.
Vaikka kyse oli yleisestä asevelvollisuudesta, niin vapautuskriteerit olivat varsin väljät, koska tarvetta kovin suurille joukoille ei ollut. Oleellista oli se, että suomalaisia asevelvollisia ei saanut lähettää keisarikunnan sotiin, vaan suomalaiset palvelivat Suomessa suomalaisen päällystön komennossa. Poikkeuksen tästä muodosti Suomen kaarti, joka taisteli noin tuhannen miehen voimin esimerkiksi vuosina 1877–1878 Turkin sodassa Balkanilla.
Vaan eipä kestänyt onni ikuisesti Suomen suuriruhtinaskunnassakaan. Suomen laaja itsehallinto alkoi hiertää Venäjän johtoa 1800-luvun lopulla, ja etuuksia alettiin lisääntyvässä määrin karsia. Kulminaatiopiste oli keisari Nikolai II:n antama helmikuun manifesti vuonna 1899. Tätä pidetään alkusysäyksenä sortovuosina tunnetulle ajanjaksolle, jolloin Suomen suuriruhtinaskunnan vapauksia alettiin määrätietoisesti rajoittaa.
Merkittävä takaisku suomalaisten kannalta oli vuoden 1901 asevelvollisuuslaki. Se merkitsi käytännössä kansallisen sotaväen lakkauttamista. Vain Suomen kaarti sekä Rakuunarykmentti jäivät olemaan mutta venäläisessä komennossa. Uuteen lakiin sisältyi se oleellinen muutos, että jatkossa suomalaisia saatettiin lähettää mihin hyvänsä kriisipesäkkeeseen tai keisarikunnan käymään sotaan. Kulut tästä uusimuotoisesta sotaväestä jäivät kuitenkin Suomen kannettaviksi ja lisääkin keisarikunnan sotakuluja oli määrä maksaa.
Ensimmäiset uuden lain mukaiset kutsunnat oli määrä toteuttaa vuonna 1902, mutta Suomi-poikapa ei alistunut muitta mutkitta keisarin sotaväen komentoon. Kutsuntoja alettiin systemaattisesti vastustaa kahdellakin tavalla. Kutsuntaviranomaisiksi määrätyt kieltäytyivät tehtävästä, ja kutsunnanalaiset jättivät saapumatta kutsuntatilaisuuksiin. Puhuttiin kutsuntalakosta.
Protestit eivät auttaneet, vaan kutsunnat yritettiin vastustuksesta huolimatta panna toimeen. Menestys oli huono, kuten itsepäisten suomalaisten kyseessä ollen oli odotettavissa. Syyniin saapui reilu kolmannes kutsunnanalaisista. Paikalle saapuneetkin protestoivat monella tapaa. Nimenhuutoon saatettiin vastata ilmoittamalla, että täällä olen mutta lähden saman tien pois. Jotkut kutsuntaan saapuneista jäivät paikalle mutta eivät ottaneet osaa kutsuntoihin.
Vuoden 1902 kutsuntoihin osallistui lopulta vähän yli 40 prosenttia kutsunnanalaisista. Paikkakuntakohtaiset erot olivat suuria. Helsingin asevelvollisista selvästi alle 10 prosenttia osallistui koko Uudenmaan lukeman ollessa 25 prosenttia. Pohjanmaalla – missäpä muuallakaan – useissa kunnissa kutsuntojen tulos oli pyöreä nolla.
Kutsuntoja vastustettiin myös häiritsemällä kutsuntakäskyjen lukemista kirkoissa. Kirkonmenot olivat tuolloin varsinaisen jumalanpalveluksen ohella myös keino tiedottaa kattavasti kansalaisille tärkeistä asioista kuten asevelvollisuuskutsunnoista. Osa papeista kieltäytyi lukemasta kutsuntakäskyä kirkossaan. Jos joku pappi sellaisen suostui lukemaan, niin kirkkokansa saattoi puhjeta niin voimakkaaseen virrenveisuuseen, että kutsuntakäsky hukkui sen alle.
Muutaman vuoden ajan Venäjän viranomaiset jaksoivat hakata päätään seinään ennen kuin totesivat, ettei näihin suomalaisiin jukuripäihin sana tehoa, eivätkä edes ne jälkiseuraamukset, joita kutsuntoja vastustaneet saivat. Kutsuntojen haittaaminen saattoi esimerkiksi tarkoittaa eroa virasta tai estettä saada virkaa. Myös passin saaminen saattoi lykkääntyä useilla vuosilla.
Fyysistäkin väkivaltaa kutsuntoja vastustaneet saattoivat kohdata kuten Helsingin Senaatintorilla 18.4.1902 niin sanotuissa kasakkamellakoissa. Uudenmaan läänin kuvernööri hälytti kasakat apuun Töölön kasarmeilta, kun meno uutta asevelvollisuuslakia vastustaneessa mielenosoituksessa alkoi yltyä venäläisestä näkökulmasta liian hurjaksi. Väkijoukko pilkkasi santarmeja ja heitteli järjestystä valvovia viranomaisia lumipalloilla.
Lopulta vuonna 1905 suomalaiset vapautettiin asevelvollisuudesta, ja keisarin armeijaan saamatta jäänyt sotilasaines piti jatkossa korvata rahalla. Näitä varsin mittaviksi kohonneita korvauksia nimitettiin sotilasmiljooniksi, ja niitä jouduttiin maksamaan jo vuodesta 1902 alkaen aina vuoteen 1916 saakka.
Sotilasmiljoonilla lunastettiin monen suomalaisen nuorukaisen henki, koska suomalaisia asevelvollisia tai reserviläisiä olisi varmasti lähetetty Venäjän–Japanin sotaan vuosina 1904–1905 ja lopulta myös ensimmäiseen maailmansotaan. Ne haikeassa venäläisessä valssisävelmässä mainitut Mantshurian kummut – eli Kaukoidän taistelukenttien sotilashaudat – olisivat kätkeneet myös lukuisia suomalaisia sotavainajia, ja Venäjän riveissä ensimmäistä maailmansotaa käyneet olisivat saattaneet joutua taistelemaan suomalaisia jääkäreitä vastaan Baltian rintamalla.
Sotilasmiljoonien loppusummaksi muodostui noin 195 miljoonaa markkaa. Summaa on vaikea muuntaa nykyeuroiksi, mutta hyvän kuvan summan mittavuudesta saa vertaamalla sitä Suomen tulo- ja menoarvioon ennen ensimmäistä maailmansotaa, joka oli noin sata miljoonaa markkaa. Sodan kestäessä budjetin summa kaksinkertaistui. Näin ollen Suomi tuli maksamaan sotilasmiljoonina vuoden tai jopa muutaman vuoden tulo- ja menoarviota vastaavan summan.
Eikä tässä suinkaan ollut vielä kaikki. Kun oma kansallinen sotaväki lakkautettiin, joutui Suomi luovuttamaan emämaalle korvauksetta armeijansa varusteet, aseet, ampumatarvikkeet, kasarmit ja kaiken sotamateriaalin hevosia myöden.
Toisaalta ensimmäisestä maailmansodasta oli Suomelle taloudellista hyötyä. Venäjä toteutti Suomessa laajoja linnoitustöitä työllistäen suuren joukon suomalaisia. Suomalaisia työllistivät myös Venäjän armeijan tarviketilaukset. Ilo jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi. Tilaukset maksettiin ruplilla, jotka menettivät arvonsa keisarivallan luhistuttua ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheissa. Myös sotalainaobligaatiot, joita Suomi oli velvoitettu ostamaan, menettivät arvonsa samassa rytäkässä. Suomalaisten näennäiseksi jäänyt vaurastuminen sotivan Venäjän kustannuksella ehti kuitenkin jo herättää pahennusta emämaassa.
Mutta olipa kutsuntalakoilla ja sotilasmiljoonilla taloudellisen näkökulman ohella myös merkittävä aineeton ulottuvuus. Venäjämielisen asevelvollisuuden ponteva ja menestyksekäs vastustaminen sai suomalaisessa yhteiskunnassa – esimerkiksi puoluekentässä – aikaan perustavanlaatuisia muutoksia, jotka olivat jälleen yksi askel kohti itsenäistä valtakuntaa.
Kutsuntalakot ja niitä tukenut kansanliike ei jäänyt yksittäiseksi ilmiöksi, vaan vastarinta keisarinvaltaa ja sen toimeenpanemia monenlaisia sortotoimia vastaan tiivistyi. Kutsuntalakkojen merkityksestä ja niiden kansakunnan muistiin jättämästä jäljestä kertoo mukana olleille parikymmentä vuotta tapahtumien jälkeen vuonna 1934 jaettu kutsuntalakkolaisten muistomitali.
Lähteitä:
Pertti Luntinen: Sotilasmiljoonat (1984)
Sari Lukkala: Helmikuun manifesti ja kutsuntalakot (artikkeli Sotilasaikakauslehden numerossa 1/2001)
