Karu todellisuus löi kasvoille talvisodan alla. Panssarintorjuntatykkejä oli aivan riittämättömästi ja vielä tuolloin tehokasta kotimaista 20 mm:n pst-kivääriä oli vain muutama mallikappale. Oli alettava inspiroida, ettei olisi oltu vain halkojen ja rautakankien varassa, joita molempia tultiin käyttämään rintamalla tilapäisvälineinä.
Ehkä tunnetuin talvisodan panssarintorjunnan tilapäisväline kasapanoksen ohella oli Molotovin cocktailinakin tunnettu polttopullo. Keksinnölle on ollut tarjolla montakin suomalaista isää, mutta polttopulloa tiedetään käytetyn taistelussa jo Italian ja Etiopian välisessä sodassa 1935–1936. Puolustajat olivat puutteellisesti varustautuneita Italian modernia panssariasetta vastaan, jolloin polttopullojakin tarvittiin.
Etiopian sota taisi olla Italialle samanlainen modernien aseiden koekenttä kuin vuosina 1936–1939 käyty Espanjan sisällissota Saksalle ja Neuvostoliitolle. Espanjassa operoivat molempien modernit panssari- ja ilmavoimat, vaikka varsinaisia osapuolia olivat espanjalaiset diktatuurin kannattajat ja demokratian puolustajat. Puna-armeija tuki tasavaltalaisia saksalaisten ollessa kenraali Francisco Francon kansallismielisten kapinallisten taustavoimana.
Polttopulloja käytettiin Espanjassakin. Kummallakin puolella taisteli myös suomalaisia, joten pulloon saatiin ehkä omakohtaista tuntumaa, ja kyllähän sotauutiset polttopullosta kiirivät jo tuolloin varmasti Suomeen asti.
Etiopiassa käytetty pullo oli kaksivaiheinen. Ensin heitettiin pullo ja sen perään palava soihtu, joka sytytti särkyneestä pullosta valuneen nesteen. Espanjassa sytyttimenä oli pullon kaulan ympärille kiedottu sytytysaineella kostutettu palava rätti.
Lasipullo – Suomessa käytännössä Alkon 0,5 litran viinapullo – täytettiin esimerkiksi bensiinin, petrolin ja pienen tervamäärän sekoituksella. Pullon kylkeen kiinnitetty myrskytikku sytytettiin, ja pullo heitettiin panssarivaunun moottoritilan kannelle, josta pullon särkyessä syttynyt neste imeytyi ilmavirran mukana moottoritilaan sytyttäen sen tuleen.
Myrskytikun paloaika oli noin puoli minuuttia ja niitä oli yleensä yksi pullon kummallakin sivulla. Pullon sisällön koostumus saattoi vaihdella, koska pulloja valmistettiin myös tilapäisolosuhteissa ja kenttätehtaissa rintamalla. Tiettävästi ainakin viisi kenttätehdasta toimi rintamalla loppuvuonna 1939, ja polttopullon ohjeet olivat alkaneet levitä joukoille viimeistään ylimääräisten harjoitusten aikana syksyllä 1939.
Tikkupullon ohella valmistettiin myös niin sanottua A-pulloa, jossa sytyttimenä tikun sijasta oli pullon sisällä ollut ampulli, jonka sisältö reagoi pullon polttonesteen kanssa sytyttäen rikkoutuneesta pullosta valuneen nesteen palamaan. A-pulloista modifioitiin jatkosodan lopulla sokaisupulloja. Niistä muodostuneen sankan savun avulla oli tarkoitus sokaista vastustajan vaunu, jolloin sen tuhoaminen pst-aseilla oli helpompaa. Keksintö ilmeisesti jäi keväällä 1944 kokeiluasteelle.
Perinteisten polttopullojen massatuotanto alkoi Rajamäellä Alkon tehtailla joulukuussa 1939. Pullotuslinjalla työskenteli noin 90 henkilöä, jotka melkein kaikki olivat naisia. Hommia painettiin urakalla, ja tulosta syntyi. Ilmahyökkäysten aiheuttamat tuotantokatkot korvattiin paiskimalla töitä öisin. Pulloja ehti valmistua talvisodan aikana yli puoli miljoonaa.
Suuren tuotantomäärän mahdollisti osin se, että tikut pulloihin kiinnitettiin ainakin osaksi alihankintana. Tikutusta hoiti ainakin Tentsin puusepäntehdas Riihimäellä. Toinen tikuttamo perustettiin Kolhon nuorisoseurantalolle.
Ensimmäisen rintamalle toimitetun pulloerän korkeissa oli teksti ”Oy Alkoholiliike Ab – Rajamäki”, jolloin Neuvostoliiton pommikoneet tiesivät ottaa taajaman kohteekseen – naapuri ei siis pitänyt polttopulloa aivan mitättömänä aseena. Rajamäellä toimi tosin myös muuta sotateollisuutta.
Tehdasta suojasi neljän 40-millisen Bofors-it-tykin patteri. Aseet oli rahoittanut Oy Alkoholiliike Ab. Puolustusministeriö oli lähettänyt jo pari vuotta ennen talvisotaa kunnille ja yrityksille kirjeen, jossa näitä kehotettiin hankkimaan omatoimisesti it-kalustoa. Viisi yritystä ryhtyi toimeen, yhtenä niistä Alko.
Välirauhan aikana tehtaiden lähelle rakennettiin kaksi betonitornia, joiden huipulle sijoitettiin Boforsin tykki. Kahden tykin asemat olivat maassa. Jatkosodassa Rajamäki säästyi pommituksilta. Tornit ovat yhä olemassa, ja Tehdas- ja alkoholimuseo Rajamäen Ryypissä voi tutustua yhteen museoituun tykkiin. Sen vieressä kiiltelee vitriinissä aito sodanaikainen polttopullo.
Polttopullo saavutti legendaarisen maineen, mutta maine ilmeisesti kasvoi hyvinkin paljon suuremmaksi kuin aseen todellinen merkitys. Pullon käyttö taistelutilanteessa edellytti suurta rohkeutta etenkin liikkuvaa vaunua vastaan. Linjojen läpi päässeen ja paikalleen juuttuneen vaunun sytyttäminen oli hieman helpompi toimenpide, ellei vihollisen jalkaväkeä tai toisia tankkeja ollut lähistöllä. Vaikka pulloja tuotettiin yli puoli miljoonaa, niin tankkeja niillä lasketaan tuhotun vain joitakin kymmeniä.
Kiinnostava kysymys on, mitä tehtiin sodasta yli jääneille polttopulloille. Niitähän oli pakko jäädä massamaisesti, jos tuhotut vaunut lasketaan kymmenissä. Jonnekin suuri osa yli puolesta miljoonasta pullosta kuitenkin katosi tai käytettiin, koska syksyllä 1940 Puolustusvoimilla oli erään tiedon mukaan noin 153 000 tikkupulloa ja noin 40 000 A-pulloa jäljellä.
Käytettiinkö polttopulloja ehkä jo talvisodan alussa, kun rajan tuntumasta evakuoiduilta asukkailta tyhjiksi jääneitä taloja poltettiin vetäydyttäessä vihollisen hyökkäyksen alta? Se lähteistä käy ilmi, että polttopulloja käytettiin ainakin alkukesästä 1944, kun Itä-Karjalasta lähdettiin takaisin kohti koti-Suomea.
Suomalaisella polttopullolla on monta isäehdokasta
Polttopullon suomalaista isää on hyvin analyyttisesti juristin logiikalla etsinyt teollisuus- ja patenttioikeuteen perehtynyt asianajaja Reijo Heinonen artikkelissan Kuka keksi Molotovin cocktailin? Isäehdokkaita on useita, ja heistä Heinonen nimeää isäksi kapteeni Eero Kuittisen. Polttopullohan oli jo keksitty, mutta kyse on suomalaisen tikkusytytteisen version kehittämisestä, ja tätä työtä kapteeni Kuittinen teki vapaa-ajallaan vuonna 1937. Myöhemmin kaksi kenraalia esitti hänelle tuntuvaa korvausta työstään, joten ”isyys” sai siten virallisenkin tunnustuksen.
Mahdollisesti ensimmäinen virallinen maininta polttopullosta löytyy 21.2.1939 päivätyssä panssarintorjuntaohjeessa. Kuukautta myöhemmin julkaistiin seuraava ohje, ja syksyllä painetussa pioneeriteknillisessä ohjekirjassa polttopullosta oli täydellinen selostus kuvineen. Tieto levisi jo ennen tätä joukoille, koska monenkin esikunnan dokumenteissa on mainintoja polttopullosta.
A-pullon keksijä on jäänyt nimeämättä, mutta välineen kehittämistä jatkoivat tahoillaan myöhempi nobelisti A.I. Virtanen sekä LKT Alvar Wilska. Tikkupullon sisällöstä ja tikusta kehitti oman versionsa DI Esko Brax, joka johtama Kuitu oy toimitti sotaväelle myös liekinheittimiä ja laskuvarjoja. Muutamia muitakin henkilöitä on mainittu polttopullojen jatkokehittäjinä.
Kunnia polttopullon nimeämisestä Neuvostoliiton ulkoministerin Vjatšeslav Molotovin mukaan kuuluu Heinosen artikkelin mukaan Alvar Wilskalle. Polttopullo pyrittiin sodan aikana salaamaan julkisuudelta, mutta ainakin yksi maininta juuri Molotovin cocktailista löytyy rintamalehdestä tai paremminkin 30.12.1939 päivätystä tiedotusmonisteesta, jossa korpraali A:n kerrotaan tuhonneen sellaisella tankin.
Lähteitä:
Reijo Heinonen: Kuka keksi Molotovin cocktailin? (Artikkeli vuoden 2005 Sotahistoriallisessa aikakauskirjassa)
Raimo Ruokonen: Polttopullosta sokaisupulloon – vanhalle välineelle uusi tarkoitus (Artikkeli kirjassa Puolustusvoimien kokeilutoiminta sotavuosina 1939–1944)
