Suomen sisällissota sodittiin pääosin Mosin-Nagant-kiväärin eri variaatioilla, ja niin valkoisen kuin punaisen armeijan taistelijat olivat aseistettuja näillä kivääreillä. Ne tulivat muodostamaan eri malleina jalkaväen aseistuksen selkärangan aina rynnäkkökiväärin yleistymiseen asti.
Jalkaväenkivääreitä M/1891 oli sisällissodan jälkeen tehdyssä inventaariossa noin 190 000 kappaletta. Nuoren valtion taloudellinen tilanne huomioiden ainoa realistinen vaihtoehto oli toistaiseksi käyttää olemassa olevaa kalustoa, vaikka parempia olisikin toivottu. Sotien välillä M/1891-kivääreitä myös hankittiin edullisesti eri puolilta Eurooppaa ostamalla ja vaihtamalla. Näin saatu aseistus oli kuitenkin kunnoltaan hyvin vaihtelevaa ylijäämää.
Sodan jäljiltä monet aseet olivat huonossa kunnossa. Erityisesti piiput olivat usein pahasti syöpyneitä. Tämä johtui sodan kuluttavuuden lisäksi myös puutteellisesta puhdistamisesta. Patruunoissa käytetyt räjähdyselohopeanallit jättivät piippuun syövyttävää kaliumkloridia eli suolaa. Pelkkä öljyäminen ilman esimerkiksi kuumalla vedellä puhdistamista jätti suolan ruostuttamaan piippua. Puutteellinen koulutus, sodan olosuhteet ja sotasaaliin määrä aiheuttivat sen, ettei puhdistuksesta aina huolehdittu, jolloin piiput olivat tukevasti ruosteessa.
(artikkeli jatkuu kuvien jälkeen)
Sotilaskivääreiltä toivottiin tarkkuutta, joten ensimmäisenä tarkasteltiin aseiden tähtäimiä. Mittayksiköt oli merkitty venäläiseen tapaan arsinoina. Ensiapuna tähtäinjalan oikealle puolelle merkittiin metrijakoinen numerointi. Tähtäimen asetukset alkoivat 300 arsinasta, mikä oli suomalaiseen maastoon turhan pitkä etäisyys. Ratkaisu oli viilata tähtäinrunkoon ylimääräinen porras 150 metrin ampumaetäisyyttä varten.
Kun kiireellisimmät tähtäinkorjaukset oli saatu tehtyä, yritettiin löytää ratkaisu perusongelmaan: monien piippujen heikkoon kuntoon. Varastoissa oli runsaasti aseita, joiden piippu oli kelvoton. Ongelma oli, ettei Suomessa ollut vakiintunutta aseteollisuutta, joka olisi voinut valmistaa uusia piippuja sarjatuotantona. Uusilta piipuilta edellytettiin tarkkuutta, joten armeija kokeili hieman erilaisia iso- ja pikkukaliipereita sekä seinämänpaksuuksia. Kokeilujen jälkeen uusien piippujen sarjatuotanto alkoi Tikkakosken tehtaalla 1925.
Samoihin aikoihin uusien piippujen valmistuksen alkamisen kanssa kokeiltiin italialaista ”Salerno-menetelmää”, jossa vanha piippu porattiin avarammaksi ja sisään istutettiin sisäputki, joka rihlattiin. Näin saatiin ainakin periaatteessa aikaan uudenveroinen piippu. Menetelmään kohdistui suuria odotuksia sen edullisuuden takia. Putkitustyö alkoi 1925 ja päättyi 1928. Valitettavasti menetelmä oli epävarma, ja piiput eivät usein täyttäneet armeijan vaatimuksia, vaan jopa puolet jouduttiin hylkäämään. Putkitetut aseet tunnistaa piipun päällä olevasta P-leimasta sekä valmistusvuoden kahdesta viimeisestä numerosta. Putkitettuja piippuja valmistui hieman yli 13 000 kappaletta.
(artikkeli jatkuu kuvan jälkeen)
Armeijan piirissä todettiin, etteivät vanhat jalkaväenkiväärit vastanneet uudenveroisiksi korjattuinakaan toiveita. Vanha kivääri oli kömpelön pitkä ja sen tarkkuus jätti paljon toivomisen varaa. Uusi asemalli oli siis välttämätön, mikäli armeija haluttiin aseistaa ajanmukaisesti. Jalkaväenkivääri M/27 oli ensimmäinen yritys luoda ”yleiskivääri”, joka sopisi lähes kaikille aselajeille. Tästä syystä piippu oli 11,5 cm alkuperäistä lyhyempi ja samalla paksumpi tarkkuuden parantamiseksi. Toinen näkyvä muutos oli etutähtäimen suojaaminen metallisilla korvakkeilla. Kyseessä oli siis ensimmäinen “pystykorvakivääri”. Harjoituksissa etutähtäin saattoi siirtyä kolhaisun seurauksena tai aseen kaatuessa. Sama ongelma oli vaivannut takatähtäimiä, joten rakennetta päätettiin muuttaa lisäämällä tähtäimen sivulle metalliliuskat, jotka vahvistivat sitä. Seuraava muutos oli ohjaussiivekkeiden lisääminen lukon sidekappaleeseen ja sitä vastaavien urien koneistaminen aseen runkoon. Tämän tarkoituksena oli vakauttaa lukkoa. Muutos kyllä vakautti lukkoa, mutta käytännön hyöty oli kyseenalainen työmäärään nähden. Tarkkuuden parantamiseksi liipaisinkoneistoon tehtiin muutos, jotta laukaisutuntuma olisi selkeämpi. Alkuperäisen Mosin-Nagantin laukaisu on tavallisesti venyvä ja epämääräinen. M/27:ssä liipaisintuntuma on yhä raskas, mutta ei epämääräinen.
Uudessa asemallissa havaittiin kuitenkin pian pahoja ongelmia. Ensinnäkin ammuttaessa pistin kiinnitettynä tukin etuosa murtui usein irti yhdessä piipun siderenkaan kanssa. Myös vakautussiivekkeiden tarpeellisuus kyseenalaistettiin, sillä niiden urien pelättiin keräävän likaa, joka voisi haitata aseen toimintaa. Joukko-osastot raportoivat uusien aseiden piippujen kuluvan nopeammin ja olevan vaikeampia puhdistaa kuin vanhojen M/1891-kiväärien. Ensiksi mainittu ongelma saatiin korjattua asentamalla tukin etuosaan metalliset vahvistusliuskat. Muut ongelmat olivat vaikeampia ratkaista.
Uudessa kiväärimallissa havaittuja ongelmia tutkimaan perustettiin komissio, joka suositteli tuotannon keskeyttämistä. Kun jalkaväenkivääri M/27:n tuotanto keskeytettiin vuonna 1935, oli niitä valmistettu vuodesta 1928. Talvisodan alkaessa aseita oli armeijan varastoissa noin 55 000 kappaletta. Vaikeuksista huolimatta M/27 säilyi Puolustusvoimien sodan ajan varastoaseena vielä vuoteen 1986 saakka, jolloin ne poistettiin lopullisesti käytöstä. Suurin osa myytiin tulevina vuosina pääasiassa ulkomaille sekä myös kotimaisille ostajille.
(artikkeli jatkuu kuvan jälkeen)
Kivääriaseistuksen uusiminen jäi M/27-kiväärimallin ongelmien takia pahasti kesken, eikä armeijalla ollut läheskään tarpeeksi moderneja sotilaskiväärejä talvisodan alkaessa. Syynä olivat sekä niukat rahavarat että kiistat siitä, millainen uuden asemallin tulisi olla. Talvisodassa aseistuksen pääosan muodostivat yhä vanhat M/1891-kiväärit. Parasta, mitä tavallinen varusmies tai reserviläinen saattoi talvisodassa ja vielä jatkosodan alussa saada, oli M/27. Onneksi suojeluskuntajärjestön itsenäisesti modernisoimat ja laadultaan erinomaiset M/28 ja M/28-30 pystykorvakiväärit paikkasivat tätä kriittistä puutetta. M/27 ei ollut täydellinen ase, mutta se oli välttämätön askel kohti itsenäisen Suomen omaa asesuunnittelua. Se loi yhdessä Suojeluskuntain yliesikunnan tekemän rinnakkaisen kehitystyön kanssa pohjan erittäin onnistuneelle M/39-kiväärille, joka oli sitä mitä armeija oli koko ajan toivonut: tarkka ja luotettava sotilaan työkalu.
Matt DiRision ottama kiväärikuva on alunperin ilmestynyt ensimmäisen kerran hänen kirjasssaan: Finnish Mosin-Nagant: Three-Line Rifle to Ukko-Pekka
-
Kalusto
