Sotilaan on tehtävä mitä esimies käskee. Tämän totuuden eteen amiraali Isoroku Yamamoto (1884—1943) joutui vuonna 1941, kun Japanin johto halusi yhä laajentaa valtapiiriään Tyynellä valtamerellä hyökkäämällä USA:n kimppuun. Lahjakkaana sodanjohtajana Yamamoto näki, että USA:n haastaminen on tuhon tien alku. Mutta käsky oli käsky.
Nuorena upseerina Yamamoto osallistui vuoden 1905 Tsushiman meritaisteluun, jossa Japanin laivasto löi perusteellisesti keisarillisen Venäjän laivaston. Näyttävä voitto muodosti Japanin laivastolle esikuvan, jonka mukaan alivoimainen, mutta aloitteellisempi ja paremmin koulutettu osapuoli voi voittaa.
Amiraali Yamamoton uran Japanin laivaston johdossa voi hahmottaa järjen ja ideologian kamppailuksi amiraalin edustaessa ensin mainittua. Nuorena Harvardissa USA:ssa opiskellut sekä maassa myöhemmin Japanin laivastoasiamiehenä toiminut amiraali tunsi USA:n taloudelliset ja teolliset resurssit eikä nähnyt järkeväksi haastaa niitä.
Yamamoto vastusti myös Japanin liittoutumista kolmikantasopimukseen Saksan ja Italian kanssa demokraattista länttä vastaan. USA:ssa vietetty aika oli mahdollisesti muutenkin herättänyt sympatiaa maata kohtaan. Japanin ylin johto pääministeri Hideki Tojon (1884–1948) johdolla edusti laajentumishaluista ja militaristista linjaa, jonka lahjakkaana strategina tunnettu amiraali koki vieraaksi.

Toisen maailmansodan mielletään yleensä alkaneen Saksan hyökkäyksellä Puolaan 1.9.1939. Japani oli kuitenkin laajentanut valtapiiriään Kauko-idässä lähinnä Kiinan kustannuksella 1930-luvun ajan. Vuosikymmenen lopulla Japani kävi rajasotia myös Neuvostoliiton ja Mongolian kanssa. Täysimittaisen sodan katsotaan alkaneen Kauko-idässä vuonna 1937.
Japanin toimintatapa Kauko-idässä 1930-luvulla perustui raakaan asevoimaan. Saksa puolestaan hivutti valtapiiriään Euroopassa röyhkein diplomaattisin operaatioin. Vuonna 1941 oli Kauko-idässä tultu siihen pisteeseen, että voitosta voittoon kulkeneen Japanin ylin johto ei enää epäröinyt haastaa USA:ta. Hyvin sujuneet operaatiot kannustivat jatkamaan ja ottamaan lisää riskiä samaan tapaan kuin Saksa vuosina 1939–1941.
Länsileiri oli pitkään seurannut huolestuneena Japanin laajentumista ja yritti neuvotteluratkaisua. Kesän 1941 neuvottelut eivät johtaneet tulokseen. USA oli julistanut Japanin öljysaartoon, jonka arveltiin estävän siltä suuret operaatiot. Japani käytti diplomatian sijasta taas raakaa voimaa, ja sen tuhon tien alku oli sinänsä menestyksekäs hyökkäys USA:n suureen laivastotukikohtaan Pearl Harborissa Havaijilla 7.12.1941. Oli selvää, että USA kostaa amiraali Yamamoton suunnitteleman nöyryytyksen.
Yamamoto oli oivaltanut varhain, että menestyksekkään laivastostrategian keskeinen osa on vahvat ilmavoimat. Laivastoministerinä toimiessaan hänellä oli myös tosiasialliset mahdollisuudet vaikuttaa laivaston kehittämiseen vastaamaan modernin sodankäynnin tarpeita. Laivaston merkitys korostui Japanin käymässä valloitussodassa, koska Euroopasta poiketen taistelukenttä idässä ei yleensä ollut kovaa maata vaan aavaa merta. Niinpä Japani panosti lentotukialuksiin Yamamoton ajatuksiin tukeutuen. Pearl Harborin operaatioon niitä osallistui peräti kuusi mukanaan yli 400 lentokonetta.

Kun Yamamoto ei saanut Japanin johtoa ymmärtämään USA:ta vastaan aloitettavan sodan tuhoisuutta, laivaston ylipäällikkönä hänen oli vastoin omaa näkemystäänkin ryhdyttävä suunnittelemaan mahdollisimman toimivaa strategiaa. Sellaiseksi hän näki sarjan ennakoivia, nopeita ja tehokkaita iskuja. Ensimmäisen kohteeksi joutui juuri Pearl Harbor, ja laivaston ilmavoimat olivat hyökkäyksessä ratkaisevassa roolissa.
Tavoite sinänsä oli hyvin kunnianhimoinen: USA:n Tyynenmeren laivaston tuhoaminen. Hyökkäyksen jälkeen amerikkalaisten taistelulaivat oli joko upotettu tai vähintään taistelukyvyttömiksi vaurioituneita. Japanilaisten huonoksi onneksi lentotukialukset olivat hyökkäyksen aikana muualla, eli tavoite toteutui vain osittain. Japani tulisi kohtaamaan säästyneet tukialukset vielä hyvin kohtalokkaasti.

Puoli vuotta Pearl Harborin jälkeen käyty Korallimeren meritaistelu vahvisti Yamamoton visiota ilmavoimien keskeisestä merkityksestä. Kyseessä oli maailmanhistorian ensimmäinen meritaistelu, johon osallistuneilla laivoilla ei ollut näköyhteyttä toisiinsa. Taistelu käytiin lentoaseen voimin tukialuksilta käsin. Japani upotti enemmän vastustajan aluksia, mutta strategisessa mielessä voittajia olivat USA ja Australia. Korallimerellä pysäytettiin Japanin voittokulku ja estettiin sen aikeet vallata Uuden Guinean etelärannikolla sijainnut tärkeä Port Moresby, jota hallitsemalla Japani olisi voinut eristää Australian Tyynenmeren sotanäyttämöltä.
Tyynenmeren sodan kulminaatiopiste oli kesäkuussa 1942 käyty Midwayn taistelu. Sitä voi merkitykseltään hyvinkin verrata Stalingradin taisteluun Euroopan sotanäyttämöllä. Midway on pieni atolli suunnilleen Japanin ja Havaijin puolivälissä, mutta sen sotahistoriallinen merkitys oli tuolloin oleellisesti sen kokoa suurempi.
Yamamoto uskoi edelleen lentoaseen merkitykseen, mutta nyt kuvaan astuu koodinmurto. Amerikkalaiset olivat onnistuneet murtamaan japanilaisten viestisalauksen ja pystyivät pienellä hämäysviestillä todentamaan Japanin seuraavan hyökkäyksen kohteeksi Midwayn. Niinpä amerikkalaiset ryhtyivät suunnittelemaan ansaa amiraali Chester Nimitzin (1885–1966) johdolla.
Midwaylla toistui Korallimeren kaava sikäli, että nytkin taistelu käytiin pääosin tukialuksilta operoivien lento-osastojen voimin. Oleellinen ero oli se, että amerikkalaisten taktiikka onnistui, ja Japani menetti kaikki neljä taisteluun osallistunutta tukialustaan. Kaksi niistä upposi saatuaan osumia ja kaksi pinnalla vielä kellunutta hylkyä vara-amiraali Nagumo upotti torpedoilla saatuaan siihen luvan amiraali Yamamotolta. Tyynenmeren pohjassa makasi neljä Japanin kaikkiaan kahdeksasta tukialuksesta.

Yamamoton voittajan miekasta oli katkennut terä, ja aloite siirtyi amerikkalaisille. Tukialusten ohella Japani menetti yli 300 lentokonetta sekä runsaasti kokeneita lentäjiä. Yamamoton suunnitelma vallata Midway astinlaudaksi Havaijille suuntautuvaa hyökkäystä varten romuttui samoin kuin oleellisesti ilma-aseeseen nojautunut strategia. Sodan suunta oli nyt kohti vääjäämätöntä tappiota, ja Yamamoton näkemys USA:n haastamisen turmiollisuudesta alkoi käydä toteen.
Taistelut Tyynellämerellä jatkuivat vielä yli kolme vuotta. Japani voitti yksittäisiä taisteluita, mutta Midwayn tappioista se ei koskaan kunnolla toipunut. Yamamoto ei silti luovuttanut. Keväällä 1943 hän laati jälleen suunnitelman laivaston ja ilmavoimien yhteisoperaatiosta USA:n etenemisen pysäyttämiseksi. Suunnitelma jäi maineikkaan amiraalin viimeiseksi, koska hän oli nyt itse joutumassa amerikkalaisten koodinmurtokyvyn uhriksi.
Siepatun viestin mukaan amiraali oli tekemässä tarkastuskierroksen Salomon-saarten länsiosassa huhtikuun puolimaissa 1943. Yamamoto koettiin niin arvokkaaksi maaliksi, että häntä kuljettavaan lentokoneeseen päätettiin iskeä silläkin uhalla, että amerikkalaisten kyky lukea japanilaisten salattua viestiliikennettä paljastuu.
Lentotehtävälle käskettiin parvi P-38 Lightning-hävittäjiä, joiden toimintamatka juuri ja juuri riitti. Operaation onnistuminen oli muutenkin minuuttipeliä ja edellytti suotuisaa säätä. Palaset loksahtelivat paikoilleen, ja arvostetun strategin menetys oli Japanin sodanjohdolle myös suuri moraalinen tappio.
Lähteitä:
Rikhard Drakenlordh (suom. Petri Kortesuo): Toisen maailmansodan avainhenkilöt (2015)
John Keegan – Andrew Wheatcroft: Who’s Who in Military History (1976)
Tim Newark (suom. Veikko Ahola ja Irmeli Kuhlman): 50 taistelua jotka muuttivat maailmaa (2002)
Eddy Bauer: Toinen maailmansota, osa 2 (1974)