Lapin sota alkaa, kun syksyllä 1944 Heikki (Luukas Niskanen) taistelee Karjalan kannaksella ystävänsä Paulin kanssa. Komppaniaan liittyy vankilasta vapautunut Arvo (Pyry Kähkönen), jonka maailmankuva poikkeaa nuorten asevelvollisten ajattelusta. Aselepo herättää toivon kotiinpaluusta.
Moskovan välirauhan ehtojen mukaan Suomen oli riisuttava aseista maassa vielä olevat saksalaisjoukot ja luovutettava niiden henkilöstö sotavangeiksi. Vielä hetkeä aiemmin suomalaiset ja saksalaiset olivat taistelleet samalla puolella Neuvostoliittoa vastaan. Nyt tie vie pohjoiseen entisiä aseveljiä vastaan.
Rovaniemellä saksalaisten tulkkina työskentelevä Saara (Sannah Nedergård) joutuu ratkaisemaan, jääkö Suomeen vai lähteekö rakastamansa majuri Duisbergin (Volker Bruch) mukana.
– Tuntematon sotilas päättyi siihen, että tulee rauha. Lapin sota alkaa siitä, että tulee rauha, mutta kaikki eivät pääsekään kotiin, kuvailee ohjaaja Aku Louhimies.
Lapin sota -elokuva pohjautuu Antti Tuurin kirjaan Rauta-antura.
Louhimiehen mielestä Lapin sodan asetelma on suomalaiselle sotaelokuvalle poikkeuksellinen.
– Välirauhan ehtojen mukaisesti saksalaiset piti ajaa pois Suomesta. Sehän oli aika merkittävä takinkääntö. Tilanne ei muuttunut yhdessä yössä hallituksi sodaksi. Alun perin Suomen sodanjohdon tarkoitus oli varmasti säästää uhreja ja pyrkiä siihen, että saksalaiset voisivat vetäytyä ilman merkittäviä taisteluja.
Neuvostoliiton johtama valvontakomissio edellytti toimia. Tornion maihinnousu lokakuun alussa 1944 muutti tilanteen avoimeksi sodankäynniksi. Louhimies ei halua kuvata vastapuolta kasvottomana joukkona.
– Kun ajatellaan yksilöitä, niin neuvostoliittolaiset, saksalaiset ja suomalaiset ovat kaikki tietyllä tavalla sodan uhreja. Tämä ei ole kertomus niistä päätöksentekijöistä, jotka päättävät sotien syttymisestä, vaan rivimiehistä ja rivinaisista.
Heikki ja Pauli ovat panssarintorjuntamiehiä. Louhimiehelle sotilaslaji on henkilökohtaisesti tuttu.
– Meidän päähenkilömme ovat panssarintorjuntamiehiä. Minäkin olen aikanaan ollut panssarintorjuntaohjusjoukkuetta komentamassa. Panssarintorjunta on meille suomalaisille aika keskeinen taito.
Elokuvassa nuoret miehet joutuvat käyttämään saksalaisia panssarintorjunta-aseita, jotka ovat heille uusia.
– Saksalaisten uudet aseet, tässä tapauksessa panssarikauhut, tuotiin Kannaksen taisteluihin. Päähenkilömme joutuvat ampumaan niillä ilman varsinaista koulutusta.
Heikkiä ja Paulia ei haluttu roolittaa kolmekymppisillä näyttelijöillä esittämään teini-ikäisiä sotilaita.
– Oli selvää, että Heikin ja Paulin rooleihin tarvittiin 18–19-vuotiaita näyttelijöitä. Mielestäni on tärkeää muistuttaa, kuinka nuoresta ikäluokasta oli kysymys. Jos on 19-vuotias, niin talvisodan aikaan hän on ollut 14-vuotias. Maailma näyttäytyy sellaiselle nuorelle miehelle aika erilaisena.
Louhimiestä kiinnostavat ristiriitaiset hahmot.
– Heissä pitää saada olla virheitä ja kulmia. Arvo tuo ryhmään toisenlaisen näkökulman. Vankilassa istunut ja maailmankuvaltaan vasemmistolainen mies kohtaa nuoret asevelvolliset, jotka joutuvat poliittisista taustoista riippumatta samaan sotaan.
Louhimies vierastaa sotaelokuvia, joissa väkivalta muuttuu viihteelliseksi koristeeksi.
– Minulle ovat aina olleet vastenmielisiä elokuvat, joissa väkivalta tai ampuminen, ihmisten tappaminen on jonkinlaista leikkiä. Väkivallalla mässäilevä ase- ja räjähdysporno ei ole ollut minulle kiinnostavaa. Ase on tavallaan vaaraton metallikappale, mutta väärin tai oikein käytettynä sillä voi aika helposti ottaa jonkun hengen.
Nuoria näyttelijöitä valmistettiin MPK:n järjestämässä koulutuksessa.
– Heille järjestettiin maastokurssi Upinniemessä. Siellä käytiin läpi perinneaseiden ampumista ja sotilaan perustaitoja. Osa näyttelijöistä ei ollut koskaan aikaisemmin ampunut.
Elokuvassa käytettiin paukkupatruunoita. Louhimiehen mukaan ratkaisu oli alusta asti selvä ja turvallisuudesta vastasivat ammattitaitoiset asevastaavat.
Fyysisen koulutuksen lisäksi näyttelijöitä valmistettiin psykologisesti.
– Näyttelijät saivat usean tunnin luennon taistelusta, stressistä ja kuoleman käsittelystä. Meille tuli erikoisjoukkosotilas kertomaan Afganistanin ja Ukrainan kokemuksistaan. Se veti näyttelijät aika hiljaisiksi. Se valmisti myös rooliin.
– Joku kuva vilahtaa vain muutaman sekunnin. Taustalla on kuitenkin aika monen ihmisen pitkäjänteinen työ.
Kalustossa pyrittiin aikakauden oikeellisuuteen.
– Panssarit ovat sen aikaisia panssarivaunuja. Aseet ovat sen aikaisia ja univormut myös. Siitä on lähdetty, että ne olisivat kaikki oikein.
Louhimies muistuttaa, ettei vuoden 1944 sota ollut läpeensä mekanisoitua: saksalainen ja suomalainen armeija liikkui pitkälti myös hevosten avulla.
– Tornion taisteluissa suomalainen tykistö tuli mukaan myöhään, kun taas saksalaisilla oli enemmän tykistöä ja kranaatinheittimiä. Puolustusvoimien tuella kuvattiin vain muutama päivä Panssariprikaatissa ja Santahaminassa. Puolustusvoimilla ei enää ole toisen maailmansodan aikaista historiallista kalustoa.
Louhimiehelle sotilaallinen uskottavuus ei tarkoita vain oikeaa panssarivaunua, asetta tai univormua.
– Minua kiinnostaa ennen kaikkea realistinen historiakuva ja aidot ihmiset. Heikki ja Pauli eivät lähde Lappiin valmiina sankareina. He menevät sinne, koska käsky käy ja tehtävä on täytettävä. Päähenkilö Heikki sanoo romaanissa, että ihmisen tekemiä nämäkin ovat.
