Sota-ajan korkeita upseereita moitittiin passiivisuudesta, jos he viihtyivät liiaksi takalinjoilla tai korsujen kätköissä. Kenraalimajuri Einar Vihma (vuoteen 1936 Wichmann), oli toista maata. Hän näyttäytyi mielellään etulinjassa ase kädessä. Kenraalin kerrotaan sanoneen, ettei häneen luoti satu. Ei sattunutkaan, mutta kranaatinsirpale sattui.
Sananmukaisesti elämän ja kuoleman kysymys Einar Vihman (1893–1944) kohdalla oli, miksi hän asetti henkensä uhmakkaasti alttiiksi etulinjassa rintamatilanteen jo vakiinnuttua elokuussa 1944? Syitä traagiseen tapahtumaan lienee löydettävissä kenraalin luonteenpiirteistä.
Monet aikalaiset määrittelivät Vihman impulsiiviseksi. Hän saattoi räjähtää pienistäkin asioista mutta pian pahoitteli ja tasoitteli tapahtunutta. Alaiset joskus viivyttivät pikaistuksissa annetun käskyn toimeenpanoa odotellessaan uutta, harkittua käskyä.
Esimiesten Vihmasta tekemät henkilöarvostelut olivat yleensä hyvin positiivisia jopa siinä määrin, että joskus ylisanoja vähän korjattiin alaspäin. Kenraaliluutnantti W.E. Tuompo luonnehti Vihmaa erittäin lahjakkaaksi, tarmokkaaksi ja aikaansaavaksi. Kenraaliluutnantti Edvard Hanell puolestaan tunnisti Vihman kiihkomielisyyden ja ajoittain sakkaavan harkintakyvyn.
Vihman sotilasuran alku oli ajankohdalle tyypillinen. Akateeminen nuorimies lähti monien kaltaistensa kanssa Saksaan hakemaan sotilaskoulutusta lopettaakseen jo loppusuoralla olleen tsaarin vallan Suomessa. Vihma – tuolloin vielä Wichmann – jätti opintonsa Teknillisessä korkeakoulussa ja lähti kohti tuntematonta päämäärää.
Jääkärikoulutuksen jälkeen Vihma osallistui vapaussotaan, joksi jääkärit kevään 1918 sodan Suomessa ensisijaisesti kokivat. Vihma oli saapunut Suomeen jo ennen jääkärien pääjoukkoa ja koulutti täyttä päätä suojeluskuntalaisia kotikaupungissaan Kuopiossa pääjoukon saapuessa Vaasaan.
Vihman vaiheet jääkärinä olivat poikkeukselliset. Vihma jäi johtamaan etappia Merenkurkkuun, eli hän osaltaan varmisti yhtä kulkureittiä uusille Saksaan lähtijöille. Uutta etappireittiä pohjoiseen valmistellessaan hän joutui yhdessä kuuden jääkäritoverinsa kanssa marraskuussa 1916 tulitaisteluun Simon Maaninkajärvellä. Joukko venäläisiä sotilaita ja suomalaisia poliiseja oli tullut pidättämään etappimiehiä. Yksi jääkäri kaatui, kolme haavoittui ja kaksi jäi vangiksi. Vihma pääsi pakoon.
Lyhyeksi jääneessä Saksan vaiheessa Vihma ehti hankkia harvoille jääkäreille tarjotun sabotaasikoulutuksen eli hänestä tuli niin sanottu pommarijääkäri. Heidän tehtävänään oli suunnitella ja toteuttaa salassa iskuja silloisen emämaan Venäjän sotakoneistoa vastaan Suomessa ja Venäjällä. Vihma oli mukana saksalaisessa sukellusvene UC 57:ssa, joka salakuljetti marraskuussa 1917 räjähteitä Suomeen sabotaaseja varten.
Vuonna 1924 majuri Vihma valittiin Sotakorkeakoulun ensimmäiselle yleisesikuntaupseerikurssille. Kurssitovereina oli monia muitakin tulevia rintamakenraaleita ja Mannerheim-ristin ritareita. Yhteensä 34 oppilasupseeria aloitti kurssin, jonka läpäisi 30. Kun kaksi suoritusta vielä hylättiin, hyväksyttyjä suorituksia oli 28. Vihma oli arvosanoilla mitaten huonoin hyväksytyistä. Parhaiten hän menestyi reaaliaineissa kuten valtio-opissa ja kansantaloudessa, sotilasaineissa menestys oli heikompi.
Ristiriita Vihman myöhemmin osoittamien operatiivisten kykyjen kanssa on ilmeinen. Koulun penkillä istuminen ei nähtävästi kiinnostanut. Sen sijaan alkoholin käytöstä Vihmalle määrättiin rangaistuksia.
Maailmansotien välissä Vihma palveli joukko-osastoissa päällikkö- ja komentajatehtävissä. Kadettikoulun johtajana hän toimi vuosina 1933–1936, eli moni nuorehko kadettiupseeri lähti sotiin ainakin osaksi Vihman opeilla. Haminassa Vihma koulutti tulevia reserviupseereita kolmeen otteeseen vuosina 1920–1923.
Talvisotaan Vihma lähti Suomen Valkoisen Kaartin komentajan tehtävästä. Rauhan ajan joukko runkonaan perustettiin 1. Prikaati, jonka komentajaksi Vihma nimitettiin. Lopulta hän sai komentoonsa 7. Divisioonan, joka puolusti menestyksekkäästi Taipaleen lohkoa Karjalan kannaksella. Asemat sillä suunnalla pidettiin sodan loppuun asti.
Jatkosotaan Vihma lähti 12. Divisioonan komentajana. Yhtymä niitti menestystä Viipurin takaisinvaltauksessa ja sitä seuranneissa Porlammin mottitaisteluissa. Menestys sai julkisen tunnustuksen Mannerheim-ristin numero 22 muodossa lokakuussa 1941, ja kenraalimajuriksi Vihma ylennettiin joulukuussa 1941.
Mannerheim-ristin lisäksi Vihma palkittiin muillakin korkeilla kunniamerkeillä. Talvisodan ansioista hän sai everstinä 1. luokan Vapaudenristin miekkojen kera huhtikuussa 1940. Tammenlehvä ristiin tuli lokakuussa 1941 vain vähän ennen Mannerheim-ristiä.
Asemasodan aikana Vihma nimitettiin 6. Divisioonan komentajaksi Maaselän kannakselle. Kesäkuussa 1944 yhtymä siirrettiin Karjalan kannakselle tulppaamaan puna-armeijan strategista hyökkäystä. Talin taistelut olivat kesäkuun lopulla siirtymässä uuteen vaiheeseen Ihantalan suunnalle, kun Vihman divisioona ehti paikalle. 6. Divisioona taisteli kiivaasti painopisteessä Ihantalan Pyöräkankaalla ja onnistui torjumaan läpimurtoyrityksen. Heinäkuun puolivälissä puna-armeija totesi rynnistyksen Helsinkiin epäonnistuneen ja joukkoja alettiin vetää rynnistykseen kohti Berliiniä. Kriittinen tilanne Viipurin kollispuolella oli ohi.
Lopulta kohtalon kello löi Vihmalle illalla 5.8.1944. Aiemmin pysäytetyn hyökkäyksen jäljiltä Ihantalaan sillan pieleen oli jäänyt kymmenkunta vaurioitunutta venäläistankkia, jotka pystyivät yhä toimimaan konekivääripesäkkeinä. Jalkaväki oli lisäksi kaivanut tankkien alle tuliasemia, joista käsin se oli aiheuttanut suomalaisjoukoille toistuvia tappioita. 6. D:n esikuntapäällikkö, everstiluutnantti Gösta Palkama, oli saanut tehtäväkseen suunnitella iskuosastohyökkäyksen tankkien ja jalkaväen vaientamiseksi. Iskun sujumista lähtivät Palkaman mukana seuraamaan divisioonan komentaja Vihma, everstiluutnantti Zachris Duncker Kannaksen joukkojen komentajan esikunnasta sekä eversti Sven Björkman Panssaridivisioonasta.
Eversti Björkman epäili ääneen, onko viisasta mennä seuraamaan operaatiota. Vihma puolestaan epäili everstiä pelkuriksi ja halusi riskeistä huolimatta paikalle. Palkama kuoli heti kohdalle osuneessa raskaan kranaatinheittmistön keskityksessä, ja Vihma haavoittui vaikeasti. Hieman etäämmällä olleet Björkman ja Duncker säilyivät pahemmitta vammoitta. Duncker ja eräs sotamies riensivät Vihman avuksi, mutta seuraava kranaatti-isku koitui haavoittuneen kenraalin ja sotamiehen kohtaloksi. Tapauksen jälkeen Björkman ilmaisi käsityksenään, että uhmakkuuttaan ja kiukuissaan kenraali tapatti itsensä.
Vihman siviilipersoonaan liittyy kaksi kiinnostavaa erikoisuutta. Hän oli papin poika mutta luopunut kirkon jäsenyydestä. Ennen sotia kirkkoon kuuluminen oli lähes itsestään selvää, ja protestiksi erosivat lähinnä äärivasemmiston kannattajat. Ero kirkosta oli muodostaa skandaalin kenraalin arkun äärellä. Tarvittiin ylipäällikkö Gustaf Mannerheimin väliintulo, että saatiin pappi siunaamaan kirkkoon kuulumaton korkea-arvoinen sankarivainaja.
Toinen nykykatsannossa hyvin erikoinen episodi oli se, että Vihma saattoi yhteisesti sopien erään läheisen upseerikollegansa vaimon raskaaksi. Nuorena sairastettu sikotauti oli vienyt kollegalta hedelmöityskyvyn. Kun lääketieteellistä apua raskauden alulle saattamiseen ei vielä ollut, niin näissä tilanteissa turvauduttiin joskus niin sanottuun kylänmieheen ja joskus hyvään perhetuttuun kuten tässä tapauksessa.
Vihman omassa avioliitossa syntyi vain yksi lapsi ja hänkin aikakauteen nähden poikkeuksellisen iäkkäille vanhemmille. Juuri jatkosodan kynnyksellä 11.6.1941 syntyi poika, kun isä oli 48-vuotias ja äitikin 42-vuotias. Vihman vaimolla Gretalla oli edellisestä avioliitosta kolme lasta. Kollegalle tehdyn lapsen alkuperä säilyi salaisuutena pitkään. Velipuolet tunsivat toisensa hyvin perheidensä kautta mutta tulivat tietämään yhteisen alkuperänsä vasta 1960-luvun lopulla.
Einar Vihman ylennykset:
- Hilfsguppenführer 1916
- luutnantti 1918
- kapteeni 1919
- majuri 1922
- everstiluutnantti 1927
- eversti 1933
- kenraalimajuri 1941
Lähteitä:
Martti Turtola: Jääkärikenraali Einar Vihma – Ihantalan taistelun ratkaisija (2005)
Heikki Lehtonen: Mannerheim-ristin jääkäriritarit (2021)
Itsenäisen Suomen kenraalikunta 1918–1996 (1997)
