Sisällissodan päätyttyä Suomen armeijan aseistukseen kuului useita erilaisia pikakivääreitä, kuten englantilainen Lewis, ranskalainen Chauchat ja saksalainen MG 08/15. Pikakivääri oli tuolloin asetyyppinä uusi, sillä se otettiin laajaan käyttöön vasta ensimmäisessä maailmansodassa. Kansainvälistä suuntausta seuraten myös Suomeen hankittiin tanskalaisia Madsen-pikakivääreitä, jotka olivat kuitenkin kalliita ja rakenteeltaan monimutkaisia.
Kotimainen ratkaisu oli jo kypsymässä, sillä 1920-luvun alussa asemestari ja itseoppinut asekeksijä Aimo Lahti kehitteli vapaa-ajallaan konepistoolia armeijalle. Konepistoolilla ei kuitenkaan vielä nähty olevan sotilaallista merkitystä, mutta Lahden esimies, everstiluutnantti Erik Heinrichs, kehotti häntä suunnittelemaan pikakiväärin. Rahapula kuitenkin vaivasi kehitystyötä, sillä vuonna 1923 puolustusministeriö kieltäytyi myöntämästä rahaa hankkeelle. Lahden omilla varoillaan aiemmin valmistama prototyyppiase oli aiemmin vääntynyt hitsaamisen seurauksena pilalle, eikä hänellä ollut tarpeeksi rahaa uuden aseen rakentamiseen. Vuonna 1924 armeijan pikakiväärikomitea kuitenkin kiinnostui Lahden suunnitelmista ja hänen työtoverikseen määrättiin luutnantti Arvo Saloranta, joka oli saanut pelkän kansakoulun käynyttä Lahtea enemmän koulutusta asetekniikassa.
Uusi prototyyppiase valmistui vuonna 1925 kaliiperissa 7,92×57 Mauser. Koeammunnan jälkeen Lahti ja Saloranta hakivat aseelle patenttia. Tästä syntyi aseen nimi: Lahti-Saloranta. Armeija oli jo suorittanut kokeita yhdeksällä ulkomaisella pikakiväärillä, joista parhaaksi todettiin aluksi yhdysvaltalainen BAR. Armeija kuitenkin toivoi uuden pikakiväärin olevan kaliiperiltaan yhdenmukainen kivääriaseistuksen kanssa. Tästä syystä kotimaisia pikakivääreitä määrättiin valmistettavaksi kaksi kappaletta kaliiperissa 7,62×53R. Uusissa testeissä Lahti-Saloranta todettiin asemalleista parhaaksi.
Lahti olisi itse halunnut suunnitella kaasumäntätoimisen aseen, mutta tähän ei suostuttu. Piippurekyyli oli todettu toimivaksi muun muassa Maxim- ja Madsen-aseissa. Uusi pikakivääri oli piippurekyylitoiminen eli piippu ja lukko muodostivat rungon sisällä rekyylin voimasta liikkuvan mekanismin. Ase ampuu avoimelta lukolta eli lukko jää viritettäessä taakse ja liipaisinta painettaessa syöksyy eteen, poimii patruunan lippaasta, vie sen patruunapesään ja laukaisee patruunan. Tämän jälkeen lukko palaa rekyylin voimasta taakse, kunnes liipaisinta puristetaan uudestaan. Lahti suunnitteli aseeseen myös lukon kiihdyttimen aseen luotettavuutta parantaakseen. Tämän vipumekanismin tarkoituksena oli antaa lukolle lisäsysäys sen perääntyessä.
Ensimmäinen toimituserä armeijalle valmistui vuonna 1930 ja pikakivääreitä tilattiin 1930-luvun ajan tasaiseen tahtiin armeijan, Suojeluskunnan ja muiden viranomaisten käyttöön. Tavallisesti valmistusmäärä oli 200–1 100 kappaletta vuodessa. Tiukan budjetin takia pikakiväärien puutetta paikattiin tilaamalla edullisempia Suomi-konepistooleja.
Lahti-Salorantaa markkinoitiin myös ulkomaille. Kaliiperivalikoimaan kuului viisi kaliiperia: 7,62×53R, .303, 7,92×57, 7×57 ja 6,5×55. Ainoa merkittävä ostaja oli Kiinan tasavalta, joka tilasi tehtaalta aseita 30 000 kappaletta kaliiperissa 7,92×57. Aimo Lahden muistelmien mukaan vain 1 200 asetta ehdittiin toimittaa, ennen kuin Japanin diplomaattinen painostus lopetti toimitukset. Japani ja Kiina kävivät tuolloin veristä sotaa, eikä Japani katsonut hyvällä asevientiä kiinalaisille.
Talvisodan alkaessa vuonna 1939 armeijalla oli käytössään noin neljätuhatta LS/26-pikakivääriä, mikä oli määrävahvuuksiin nähden tyydyttävä tulos. Tositoimissa LS/26 sai maineen häiriöalttiina aseena. Syynä on pidetty aseen tiivistä rakennetta ja osien tiukkaa sovitusta, mikä altisti aseen likaantumisen ja jäätymisen aiheuttamille häiriöille. Vielä selvempi syy häiriöihin oli aseen perän sisällä sijaitseva lukonpalauttajan koneisto, joka rasvattiin tehtaalla pitkäaikaissäilytystä varten. Tämän koneiston purkaminen oli kielletty tavallisilta joukoilta ja sitä ei tiettävästi koulutettu edes pikakivääriampujille. Ennen käyttöä ase olisi tietysti pitänyt purkaa kokonaan ja poistaa kaikki varastoöljy ja rasva. Tätä ei koulutettu varusmiespalveluksessa, joten sitä ei osattu todennäköisesti tehdä rintamallakaan. Kun tilanne huomattiin, joukoille annettiin uudet ohjeet aseen puhdistamisesta ja käytöstä. Huono maine oli kuitenkin ehtinyt jo vakiintua.
Testiammunnat: lyhyet sarjat pysyvät koohteessa
Lahti-Saloranta painaa 9,3 kg eli kyseessä on varsin painava ase. Aseen käsittely ei sinänsä tuota tämän päivän ampujalle ongelmia. Esimerkiksi lippaan vaihtaminen sujuu kuin missä tahansa AK-aseessa. Sen sijaan varmistin ja sen edessä sijaitseva vaihdinvipu ovat hyvin jäykkiä. Jäykkyydelle on kuitenkin hyvä syy, sillä muuten vaihdin tai varmistin voisivat liikkua rekyylin voimasta. Kesken ammunnan itsensä kertatulelle asettava pikakivääri on ikävä yllätys taistelutilanteessa.
Ampumarataolosuhteissa ampuja huomaa heti, että kyseessä on vanha ase. Laukaisu on muiden avoimelta lukolta ampuvien aseiden tavoin todella raskas ja rekyyli on raskaasta painosta huolimatta kova ja terävä. Syykin on selvä: toimintaperiaatteestaan johtuen painava piippu liikkuu ammuttaessa lyhyen matkan taakse ja sitten eteen, mikä tärisyttää koko asetta. Osansa asiassa on myös perän sisään sijoitetulla lukon palautinjousella. Pidempien sarjojen ampuminen onkin vaikeaa, mutta lyhyet sarjat pysyvät kohteessa. Lisäksi piipun suojavaippaan kiinnitetyt etutuet ovat kaikin puolin huonot, koska ampuja ei voi nojata niihin. Piippu on ainakin periaatteessa pikavaihdettava: lukko ja piippu irtoavat aseesta yhtenä kokonaisuutena eli lukkopiippuna, kun aseen peräosan irrottaa rungosta. Tehtaan esitteen mukaan piipun vaihto onnistuu 7–8 sekunnissa, mutta kenttäolosuhteissa vaihto vie 25–30 sekuntia.
Sarjatulella 20 patruunan lippaan rajallisuuden huomaa nopeasti. Suurempi lipas lisäisi aseen tulivoimaa tuntuvasti. Tekniikan realiteetit tulivat kuitenkin 1920-luvulla vastaan: oli parempi suunnitella täysin luotettava 20 patruunan lipas kuin häiriöalttiimpi 30 patruunan lipas. Rumpulipastakin kokeiltiin 1930-luvulla, mutta se ei kiinnostanut armeijaa.
Kaikista Lahti-Salorannan puutteista huolimatta sitä on tarkasteltava aikansa lapsena. Kun Suomen armeijan uudesta pikakivääristä tehtiin päätös vuonna 1926, koko asetyyppi ja Suomen aseteollisuus oli vielä kehittymässä, eikä ollut selvää, millainen olisi paras tulevaisuuden pikakivääri. Lopputuloksena oli erittäin laadukkaasti ja ammattitaidolla valmistettu kotimainen ase, joka kuitenkin jäi pian ajastaan jälkeen. Jälkiviisaasti on helppo todeta, että pahimmat ongelmat olisi voitu välttää oikeanlaisella koulutuksella ja ohjeistuksella.
Viimeiset LS/26-pikakiväärit toimitettiin armeijalle vuonna 1942, eikä tilauksia tämän jälkeen jatkettu, sillä sotasaaliiksi saadut neuvostoliittolaiset DP-pikakiväärit täyttivät asetarpeen ja joukot saivat käyttöönsä yksinkertaisen, ajanmukaisen ja erittäin luotettavan pikakiväärin. Vuonna 1951 LS/26-pikakivääreitä oli jäljellä 3 377 asetta. Varusmiehille Lahti-Salorannan käyttökoulutusta jatkettiin 1980-luvulle saakka, jolloin asemallin lopullinen käytöstä poistaminen voitiin viimein aloittaa.
-
Historia
