Termistä malli Cajander tulee monille mieleen kuva talvisodan taistelijasta siviilivaatteissa hankien keskellä. Mielikuva ei sinänsä ole väärä, mutta pilkka menee osin väärään osoitteeseen, kun se kohdistuu talvisotaa edeltäneen ajan pääministeriin Aimo Kaarlo Cajanderiin (1879–1943).
Edistyspuoluetta pääministerinä edustanut Cajander toimi useita kertoja ministerinä ja pääministerinäkin kolmeen otteeseen, viimeisen kerran maaliskuulta 1937 talvisodan alkamiseen asti. Hänen punamultahallituksensa vahvat puolueet olivat tuolloin Maalaisliitto ja Suomen sosialidemokraattinen puolue. Cajanderin Edistyspuolue oli niiden rinnalla pieni.
Talvisodan syttyessä itsenäinen Suomi-neito eli vähän yli 20-vuotiaana vasta varhaista aikuisuuttaan, eikä sotilaspukineiden kattava hankinta perustettavia joukkoja varten liene ollut aivan prioriteettilistan kärjessä, kun koko puolustuslaitos piti rakentaa lähes tyhjästä. Itsenäisyyden kaksi ensimmäistä vuosikymmentä olivat sotilaspukurintamalla kiivaan muutoksen aikaa. Tilanne vakiintui vasta m/36-puvuston myötä.
Pukuohjesääntöjä laadittiin jo itsenäisyyden alussa, mutta ensimmäinen kattava puvusto oli m/22. Pian sen jälkeen lanseerattiin ruskea, englantilaisvaikutteinen vaateparsi m/27. Siinä oli erittäin kenttäkelpoisia varusteita kylmiinkin oloihin. Muutama vuosi ennen talvisotaa oli alettu siirtyä pukuun m/36, joten talvisodan joukkoja perustettaessa reserviläisille jaettiin kolmenkin eri pukumalliston varusteita.
Varusteiden määrä ennen talvisotaa ei yltänyt lähellekään minimitarvetta. Pahin pula oli jalkineista. Tarpeesta puuttui peräti 70 prosenttia. Asetakkien ja housujen puuteprosentti oli noin 30. Oliko ehkä ajateltu niin, että ”rätei ja lumpui” saa kriisiaikanakin, mutta kova rauta pitää ostaa varastoon syvän rauhan aikana? Vai laskettiinko aivan suunnitellusti omaehtoisen varustautumisen varaan, koska suojeluskuntalaisia oli varsin paljon, ja useilla oli kenttäkelpoinen varustus – eli käytännössä sotilaspuku – jo valmiiksi.
Suomalaisten pääelinkeino, maa- ja metsätalous, edellytti kunnollisia talvivarusteita. Talvisavotoille ei lähdetty keveissä pukineissa. Monet sisätöistä leipänsä tienanneet kuten konttoristit ja myyjät olivat oikeasti vaikeuksissa syksyllä 1939, mikäli omasta takaa ei ollut ”ulko-oleskeluun sopivaa vaatekertaa ja jalkineita”, jollaiset sotilaspassiin painettu ohje kehotti ottamaan mukaan perustamispaikalle.
Oli totinen paikka, kun tyylikkääseen pukuun, pikkukenkiin ja ulsteriin pukeutunut reserviläinen sai perustamispaikalla huopahattuunsa kokardin ja vyötäisilleen miehistövyön, johon sentään joskus riitti kolmiosainen nahkakotelo kiväärin patruunoille. Kouraan lyötiin jonkinlainen kiväärikin, mutta niiden laatu vaihteli suuresti. Suojeluskuntalaiset toivat omat kiväärinsä tullessaan.
Reserviläisten huono varustetilanne ei tuntunut olevan etukäteen kattavasti talvisodan ylimpien rintamakomentajienkaan tiedossa. Kolmannen armeijakunnan komentajan kenraalimajuri Erik Heinrichsin kerrotaan todenneen, ettei niitä huopahattumiehiä voi vihollisen näkyville viedä.
Sodan sytyttyä kymmenet isot ja pienet vaatetehtaat alkoivat ommella koneet kuumina vaatetusta sotaväelle. Raaka-aineista ei ollut erityistä pulaa, mutta silti ulkomailta jouduttiin ostamaan satoja kilometrejä pukukankaita. Varustepula vain paheni sodan kuluessa, koska suunnitellun perustamisvahvuuden eli 275 000 sotilaan lisäksi käskettiin riviin lähes 100 000 miestä.
Uustuotannon ja ulkomailta saadun avun ohella erittäin merkittävä määrä erilaisia varusteita – jopa telttoja – saatiin järjestöjen kautta. Lotta- ja sotilaskotiyhdistykset, Marttaliitto, nuorisoseurat, Sosialidemokraattinen Työläisnaisliitto ja lukuisat muut järjestöt lähettivät suuria määriä varusteita rintamajoukoille – jopa niin runsaasti, että sodan alun tilanteeseen verraten joidenkin varusesineiden määrä jopa seitsenkertaistui.
Osasyynä pääministeri Cajanderista syntyneeseen mielikuvaan oli hänen pitämänsä puhe suuren sotaharjoituksen päätteeksi Viipurissa elokuussa 1939, kun toisen maailmansodan syttymiseen oli aikaa enää reilut kaksi viikkoa. Cajander ilmaisi tyytyväisyytensä siihen, ettei maallemme hankittu heti itsenäistyttyämme lentokoneita, ilmatorjuntavälineitä ja tankkeja, jotka olisivat nyt jo suurelta osalta vanhentuneita eikä sotilaspukuja koiperhosten evääksi.
Pääministeri oli toisaalta aivan oikeassa. Vuonna 1919 ostetut, silloin modernit Renault-panssarivaunut olivat taistelukelvottomia talvisodassa. Samoin ensimmäisen maailmansodan kaksitasolentokoneista olisi aika lentänyt ohi mennen tullen. Tykit sentään olivat yhä käypää tavaraa, mutta ilmatorjunta-aselaji perustettiin kenttätykistön kylkeen vasta 1925. Pienet koinreiät eivät olisi haitanneet, kun puvuille tulikin syksyllä 1939 yllättävä tarve.
Suomen puolustukseen itse asiassa panostettiin 1920- ja 1930-luvulla hyvinkin anteliaasti. Puolustushankinnat kasvoivat peräti 300 prosenttia, ja sotaväen menot muodostivat jopa 15–20 prosenttia valtion kokonaismenoista ollen vuodesta 1928 suurin pääluokka valtion budjetissa. Nykyaikaan rinnastettaessa pitää toki muistaa, ettei nykyisen kaltaisesta ja hintaisesta hyvinvointivaltiosta nähty edes utuisia unia. Valtion velkakin oli vain 10 prosenttia bruttokansantuotteesta.
Merimiehet olivat tässäkin erimiehiä, koska Merivoimien hankintoja – esimerkiksi niitä kahta kuuluisaa panssarilaivaa – käsiteltiin muusta maanpuolustuksesta irrallisena menoeränä. Suomen laivastoyhdistyksen kerrotaan olleen hyvä lobbaamaan. Eli ongelmana oli ennemminkin rahojen suunta kuin määrä. Maavoimat seurasi rannalta kaihoisalla katseella uljaita aluksia.
Puolustusrevisioni oli laatinut hankintaohjelman vuosille 1927–1936, mutta sitten lammelle lehahti taas se kuuluisa musta joutsen, tällä kertaa maailmanlaajuisen laman hahmossa. Vuonna 1929 alkaneen laman aallonpohjaa kynnettiin vuosina 1932–1933. Lopulta vain puolet puolustusrevisionin esittämistä määrärahoista voitiin käyttää aikahaarukan puitteissa, hätäohjelmakin jo ehdittiin rakentaa.
Yhtenä temppuna käytettiin supistettuja määrävahvuuksia, ja ensiksi pyyhittiin hankintalistoilta yli vaatetushankinnat. Niinpä perustamispaikoilla lokakuussa 1939 jaettiin sitten pahimmillaan vain niitä vöitä ja kokardeja.
Tavoitteena ennen talvisotaa oli saada varustus 275 000 miehelle. Tähän olisi tarvittu noin 270 miljoonaa silloista markkaa, mutta rahaa myönnettiin vain 50 miljoonaa. Siitäkin ehdittiin käyttää vain vaivaiset 10 miljoonaa ennen toisen maailmansodan puhkeamista syyskuussa 1939.
Nykyajan ja 1930-luvun välillä vallitsee hämmästyttävä analogia. Aikoinaan kritisoitiin kahden suuren panssarilaivan hankintaa ja pohdittiin, mitä kaikkea muuta rahalla olisi voinut saada. Nyt on kuulunut samoja kaikuja keskusteltaessa Merivoimille rakennettavista neljästä korvetista. Vanhentuneiksi tai ainakin epätarkoituksenmukaisiksi niitäkin on sanottu.
F-35-hävittäjähankinta toteutetaan puolustusbudjetista erillisenä hankintana kuten laivastoinvestoinnit 1930-luvulle tultaessa. Epäilijät puolestaan pelkäävät hävittäjähankkeenkin olevan vanhentunut hukkainvestointi droonisodan aikakautena.
Talvisotaan lähdettiin huonolla ja vähälukuisella konekalustolla, kun oli vain seurattu katseella kiihtyvää kehitystä uskaltamatta hypätä siihen mukaan. Punatähtisten koneiden alkaessa pirstoa siviilikoteja tulikin kova kiire hankkia uusia torjuntahävittäjiä, mutta mistäpä niitä siihen hätään otit?
Nykyään meillä ei ole suojeluskuntia, mutta monilla ahkerasti MPK:n kursseilla käyvillä reserviläisillä on itse hankitut ja kenttäkelpoiset varusteet kotona. Ehkäpä joidenkin asekaapista löytyy asekin patruunoineen, jos käsky perustamispaikalle käy?
Lähteitä:
Talvisodan historia 4 (1979)
Puolustusvoimien huolto 1918–1968 (1988)
Ilkka Nummela: Haupitseilla ja haulikoilla, artikkeli kirjassa Historian kosto – Suomen talvisota kehyksissään (2015)
Lasse Laaksonen: Puolustusjärjestelyt sodan kynnyksellä, artikkeli kirjassa Historian kosto – Suomen talvisota kehyksissään (2015)
