Ahvenanmaan asema itsenäisen valtion demilitarisoituna ja vieraan vallan valvomana alueena on aivan aiheellisesti herättänyt ihmetystä, kun Euroopan sotilaspoliittinen tilanne on oleellisesti muuttunut viimeksi kuluneen parin vuoden aikana.
Ranskan keisari Napoleon Bonaparte halusi houkutella keisarillisen Venäjän mukaan Britanniaa koskevaan merisaartoon lupaamalla sille palkkioksi Suomen, joka oli tuolloin osa Ruotsin kuningaskuntaa. Saarron yhtenä tavoitteena oli estää brittilaivaston pääsy Itämerelle.
Venäjän keisari Aleksanteri I otti Napoleonin lupauksen todesta ja lähti valloittamaan Suomea helmikuussa 1808 edeten jäätä pitkin myös Ahvenanmaalle. Tällöin Ruotsissa havahduttiin Ahvenanmaan strategiseen sijaintiin. Suomen sodan aikana 1808–1809 Ahvenanmaalla ja Turun saaristossa käytiin taisteluja Venäjän ja Ruotsin sekä sen kanssa liitossa olleen Iso-Britannian välillä.
Rauhanteossa Ruotsi epäonnistui tavoitteessaan saada Ahvenanmaa ja niinpä se vaati saaret Suomen mukana saanutta Venäjää jättämään saaret linnoittamatta. Iso-Britannia puolestaan vaati vapaan merenkulun periaatteen mukaan kauppalaivoilleen esteettömän kulun Pohjanlahdelle asti, kun taas Ruotsin kanssa vihoissa ollut Tanska halusi sulkea salmensa Ruotsiin matkaavilta aluksilta. Kansainväliseen politiikkaan oli syntynyt Ahvenanmaan kysymys.
Ahvenanmaan merkitys valkeni Venäjällekin, ja niinpä se alkoi linnoitustyöt ja lähetti saarille sotilasosastoja. Bomarsundin järeä linnoitus otettiin käyttöön 1839. Linnoittamisen huolestuttama Iso-Britannia jätti Venäjälle nootin ja väitti linnoittamisen olevan suunnattu Britanniaa vastaan.
Venäjä laajensi vaikutuspiiriään myös Balkanin suunnalla. Tämä johti Iso-Britannian ja Ranskan reaktioon, joka tunnetaan Suomen historiassa Krimin sotana tai Oolannin sotana. Brittiläis-ranskalainen laivasto-osasto suuntasi keväällä 1854 kohti Itämeren pohjoisosia.
Britit ja ranskalaiset moukaroivat Bomarsundia ensin laivatykeillä ja nousivat lopulta maihin. Venäläinen varusväki antautui, ja valtaajat hävittivät Bomarsundin. Elettiin aikaa, jolloin ”kolmella sadalla laivalla seilas englesmanni Suomemme rannoilla”.
Vihollislaivasto jatkoi sotatoimiaan kesällä 1855. Osansa laivatykkien kuulista saivat myös Suomenlinna, Loviisan edustan Svartholma sekä Ruotsinsalmen merilinnoitus nykyisen Kotkan alueella. Pohjanlahdella merisota ulottui Tornioon saakka.
Krimin sota päättyi Pariisin rauhaan keväällä 1856. Venäjä joutui hyväksymään niin sanotun servituutin, joka sisälsi kiellon linnoittaa Ahvenanmaata. Oli syntynyt ensimmäinen kansainvälinen sopimus Ahvenanmaan linnoittamattomuudesta ja aseettomuudesta.
Venäjä pitäytyi servituutissa ja piti saarilla vain vähäisiä vartiojoukkoja. Sopimus kuitenkin hiersi kivenä Venäjän keisarin kengässä, ja keisarikunta yritti useita kertoja vapautua sopimuksen rasitteista siinä kuitenkaan onnistumatta.
Servituutin turhauttamat venäläiset olivat löytäneet siitä porsaanreiän ja linnoittivat Ahvenanmaata uudelleen ensimmäisen maailmansodan alkuvaiheessa Saksan uhkaa vastaan. Ruotsalais-saksalainen osasto hävitti kuitenkin linnoitteet sodan jälkeen, jolloin Ahvenanmaa oli taas käytännössä linnoittamaton. Alkuvuodesta 1918 saarilla oli viidenlaisia aseellisia joukkoja.
Ensimmäisen maailmansodan päättäneessä Versaillesin rauhassa vuonna 1919 ei otettu Ahvenanmaahan kantaa, eikä vielä Tarton rauhassakaan lokakuussa 1920, jolloin itsenäinen Suomi sopi välinsä entisen emämaansa Venäjän kanssa.
Ennen tätä Suomen eduskunta oli hyväksynyt Ahvenanmaan itsehallintolain, joka määritteli maakunnan erottamattomaksi osaksi Suomen valtakuntaa antaen sille kuitenkin laajan itsehallinnon.
Ahvenanmaan vuoro tuli vasta loppusyksystä 1921, jolloin laadittiin Geneven Ahvenanmaa-sopimus. Sen allekirjoittivat Suomen lisäksi kahdeksan maata, joihin ei kuitenkaan kuulunut Neuvosto-Venäjä, joka vielä kävi vallankumouksen jälkeistä sisällissotaa. Sopimuksella vahvistettiin Ahvenanmaan aseettomuuden ohella myös puolueettomuus.
Sopimusta tulkittiin aluksi niin, ettei puolustusvalmisteluja sallita edes sodan uhan alla. Teksti antoi myös mahdollisuuden tulkintaan, jonka mukaan Suomi oli sotilaallisesti vastuussa Ahvenanmaan puolueettomuudesta. Nykyään Suomella katsotaan oikeuden lisäksi olevan jopa velvollisuus puolustaa Ahvenanmaata.
Saariryhmää toistuvasti haltuunsa kärkkynyt Ruotsi pettyi raskaasti Geneven sopimukseen, mistä seurasi jännitteitä Suomen ja Ruotsin välille. Kuningaskunnan yleisesikunta jopa suunnitteli ammattimaisen viileästi sotatoimia tasavaltaa vastaan.
Geneven Ahvenanmaa-sopimus mutkisti Suomen puolustussuunnittelua kansainvälisen tilanteen aste asteelta kiristyessä 1930-luvun mittaan. Suomen saatua lokakuun alussa 1939 kutsun Moskovaan neuvottelemaan ”ajankohtaisista poliittisista kysymyksistä” alettiin valmiutta kohottaa, mutta Ahvenanmaahan ei uskallettu puuttua herkän neuvottelutilanteen johdosta. Ainoastaan merivartioasemien miehitystä lisättiin.
Nopeaa miehitystä varten perustettiin kuitenkin joukot. Saariryhmän miehitys toteutettiin heti sodan sytyttyä valtioneuvoston päätöksellä vihollisen häiritsemättä. Samalla aloitettiin tykkipattereiden rakentaminen kenttälinnoitettuihin asemiin.
Talvisodan päättäneessä rauhassa ei sovittu Ahvenanmaasta mitään. Niinpä Suomi alkoi linnoittaa saaria lähinnä osoittaakseen venäläisille haluavansa osaltaan estää Saksan pureutumisen pohjoiselle Itämerelle. Jo kesällä 1940 Neuvostoliitto kuitenkin käänsi kelkkansa ja vaati Suomea purkamaan linnoitteet.
Suomalaisjoukot vetäytyivät saarilta heinäkuussa 1940, minkä jälkeen Neuvostoliitto kysyi, voisiko se lähettää Ahvenenmaalle konsulin valvomaan saarten aseettomuutta. Suomen kieltäväksi tarkoitettu vastaus oli niin diplomaattisen koukeroinen, että Neuvostoliitto tulkitsi sitä miten halusi – ja seuraukset tiedämme.
Neuvostoliiton kanssa solmittu sopimus Ahvenanmaasta allekirjoitettiin 11.10.1940. Suomi joutui suostumaan sopimukseen, jossa velvoitteet olivat sillä ja oikeudet Neuvostoliitolla. Sopimuksessa mainittiin vain aseettomuus, ei puolueettomuutta. Ahvenanmaan kolmas demilitarisointi vahvistettiin toteutuneeksi 16.2.1941 allekirjoitetulla dokumentilla.
Moskovan Ahvenanmaa-sopimus jäi voimaan sellaisenaan myös jatkosodan jälkeen. Viimeisetkin jatkosodan linnoitteet räjäytettiin, kun saksalaiset oli saatu karkotetuksi maasta huhtikuussa 1945.
Toisen maailmansodan päättäneissä rauhanneuvotteluissa Ahvenanmaa palasi jälleen laajemmille foorumeille. Saariryhmän status hiersi brittien ja venäläisten suhteita. Britannia ei olisi halunnut jättää Ahvenanmaan kysymystä vain Suomen ja Neuvostoliiton väliseksi.
Lopulta Pariisin rauhansopimus päätyi muotoon, jossa saariryhmä jää demilitarisoiduksi ”nykyisin vallitsevan tilanteen mukaisesti”. Nykytilaa ei kuitenkaan tarkemmin määritelty. Neuvostoliitto tulkitsi sen tarkoittavan Moskovan Ahvenanmaa-sopimusta, jossa mainitaan aseettomuus vaan ei puolueettomuutta. Samalla Neuvostoliiton oikeus pitää saarella konsulaattia vahvistui osaksi ”vallitsevaa tilannetta”.
Neuvostoliitto halusi tulkinnallaan jyrätä vuoden 1921 Geneven Ahvenanmaa-sopimuksen ja estää Britanniaa ja muita länsivaltoja jatkossa vetoamasta siihen. Sopimus olisi ollut niille – ja myös Suomelle – edullisempi. Taktisista syistä epämääräisesti laadittu sopimus jättää tilaa tulkinnoille puolin ja toisin. Onko ”vallitseva tilanne” ikuinen? Geneven sopimuksen junaillut Kansainliitto lakkasi jo aikaa sitten olemasta, ja Moskovan sopimuksen sanellut Neuvostoliitto romahti vuonna 1991.
Lähteitä:
Arvo Komulainen: Taistelu Ahvenanmaasta – Oolannin iäisyyskysymys (2005)
Jukka Tarkka: Ahvenanmaa – Itämeren voimapolitiikan pelinappula (2020)
