Kilometrien päässä olevan metsän suunnasta kuuluisi tarkkailijan korviin helikopterien ääniä, mikäli etenevän panssarimuodostelman moottorien ja telaketjujen jyly ei peittäisi niitä. Sekin jää huomaamatta, että kaukaisen puurajan takaa kurkistaa esiin huomiota herättämätön lieriö.
Kyseessä on paikallaan leijuvan Boeing AH-64E Apache -taisteluhelikopterin roottorin päälle asennetun Longbow-tutkan kotelointi. Puiden takana piilevän kopterin millimetrialueella mittaava tutka kartoittaa hetkessä edessä olevan taistelukentän ja sillä etenevät vihollisen panssaroidut ajoneuvot. Myös ilmatila skannataan ennen kuin Apache jälleen laskeutuu kokonaan näkymättömiin.
Analysoitu maalitieto jaetaan tietovuon kautta muille lähistöllä toimiville yksiköille. Ne voivat olla toisia helikoptereita, kiinteäsiipisiä ilma-aluksia tai maassa toimivia joukkoja. Jos Apachen elektronisen sodankäynnin sensorit luokittelevat jonkin havaitun kohteen sen radiosäteilyn perusteella vihollisen ilmatorjunnaksi, se nostetaan tuhottavien listan kärkeen.
Panssaritorjuntatehtävässä lentäessään Apache voi kuljettaa ripustimissaan 16 Hellfire-ohjusta. Perusversiona ne hakeutuvat kopterin itsensä tai jonkun toisen yksikön laserilla valaisemaan kohteeseen. Uudemmat ohjukset on varustettu tutkalla, jolloin ne voidaan laukaista fire and forget -moodissa ilman näköyhteyttä maaliin.
Taistelukopterit operoivat tyypillisesti ainakin kolmen parvissa, usein tiedusteluun erikoistuneen kopterin tukemana. Lentokorkeus on ”irti esteistä”. Tavoitteena on edetä reittiä, jossa kopteri lentää vihollisen suunnasta katsottuna jatkuvasti metsän rajan takana tai muuten puuston tai maaston muotojen suojassa.
Englanniksi tätä kutsutaan NOE-lennoksi (Nap Of the Earth). Se suojaa sekä tähystykseltä, tutkamittaukselta että asevaikutukselta.
Panssariprikaatin vuosittain kesän kynnyksellä järjestämissä Arrow-harjoituksissa Niinisalossa on vuosien varrella nähty monia kansainvälisiä vieraita kuten Yhdysvaltain Abrams- ja Englannin Challenger-panssarivaunuja. Tänä vuonna huomio kiinnittyi jälleen britteihin, jotka toivat Suomeen ja Viroon todella suorituskykyisen lento-osaston.
Siihen kuului peräti yhdeksän Apachen uusinta sukupolvea edustavaa AH-64E-kopteria. Niitä tukemaan lensi kolme Boeing Chinook CH-47 -kuljetuskopteria sekä neljä tiedusteluun sopivaa Agusta Westland AW159 Wildcatia.
Joukkoja osastossa oli kaikkiaan 530 henkeä ja ajoneuvojakin 120. 4th Army Aviation Battlegroup -osaston siirtolento pohjoiseen kesti 11 tuntia, tosin useammalla tankkausvälilaskulla.
Arrow-harjoitukseen Suomessa osallistuneet kuusi Apachea tarjosivat panssaroiduille joukoillemme aiemmin kokemattoman mahdollisuuden harjoitella taisteluhelikopterien ilmatuen kanssa.
Ennen toimintaa on simuloitu Utin jääkärirykmentin MD500-kevythelikoptereilla (OH-6-mallin seuraaja). Oikeat taisteluhelikopterit ja niiden tositoimissa rutinoituneet ohjaajat (mukana oli esimerkiksi Afganistanissa palvelleita) toivat harjoitteluun kokonaan uuden ulottuvuuden. Apachet lensivät vuorotellen sekä hyökkäävän että puolustavan osapuolen tukena, joten kaikki joukot saivat osansa harjoittelusta.
Brittikopterit tukeutuivat Suomessa Pirkkalaan ja Uttiin. Ne osallistuivat Nato-harjoitukseen myös Virossa sekä harjoittelivat yhdessä Utin jääkärirykmentin Helikopteripataljoonan kanssa.
Ensimmäiset oikeasti hyödylliset helikopterit tulivat käyttöön toisen maailmansodan aikana. Ja luonnollisesti niitä alettiin heti varustaa aseilla. Esimerkiksi Saksan Focke-Achgelis Fa 223 -kopterin nokassa oli konekivääri.
Korean sodassa helikopterien käyttö oli jo rutiinia muun muassa haavoittuneiden evakuoinnissa. Mutta vasta Vietnamissa koitti pyöriväsiipisten todellinen esiinmarssi. Niitä käytettiin laajasti joukkojen kuljetuksiin taisteluun. Maahanlaskujen turvaamiseksi Bell UH-1 Huey -kuljetuskoptereihin asennettiin konekiväärejä ja rakettikasetteja tulitukea varten. Pienemmät Hughes OH-6 Cayuse -kopterit tiedustelivat, mutta nekin oli aseistettu.
Kokemusten perusteella ja Hueyn tekniikkaa hyödyntämällä kehitettiin ensimmäinen varsinainen taistelukopteri Bell AH-1 Cobra. Siinä oli jo nähtävissä nykyaikaisten seuraajien ominaisuuksia.
Cobrassa miehistö istui peräkkäin korkeussuunnassa porrastettuna, ohjaaja takana ja ampuja/ohjaaja edessä. Runko oli kapea ja asekuorma, tyypillisesti raketteja, ripustettiin lyhyisiin siipiulokkeisiin. Keulan alla oli asetorni, johon voitiin sijoittaa erilaisina yhdistelminä Gatling- ja kranaattikonekiväärejä.
Yhdysvaltojen käytössä Vietnamin sodassa oli lähes 12 000 helikopteria. Niistä hurjat 5 600 ammuttiin alas tai ne tuhoutuivat muuten. Afganistanissa myös Neuvostoliiton kopterit kokivat kovia. Oli selvää, että seuraavaa taistelukopterisukupolvea kehitettäessä selviytyminen ilmapuolustuksen vaikutuksen alla nousisi keskeiseksi alueeksi.
Vietnamin kokemusten perusteella Yhdysvalloissa nähtiin tarve kehittää uusi taistelukopteri Cobran seuraajaksi. Keskeiseksi tehtäväksi 1972 määriteltiin Saksassa Fuldan aukosta länteen vyöryvien Varsovan liiton panssarilauttojen pysäyttäminen. US Army (joka ei saanut operoida kiinteäsiipisiä ilma-aluksia) järjesti kilpailutuksen varta vasten tehtävään suunnitellusta taisteluhelikopterista.
Bellin ja Hughesin prototyypeillä tehtyjen koelentojen jälkeen vertailun voitti jälkimmäisen YAH-64, joka teki ensilentonsa 1975. Pitkällisen kehitystyön jälkeen siitä syntyi AH-64 Apache, joka sai koptereille perinteisesti nimensä intiaaniheimolta.
Ensimmäinen AH-64 otettiin käyttöön 1986. Yrityskauppojen myötä valmistaja oli vaihtunut ensin McDonnel Douglasiksi ja sitten Boeingiksi. Englannin kopterit kokosi Westland, sekin nykyisin osa Leonardoa. Apacheja on valmistunut yli 2 600 kappaletta.
Apache suunniteltiin kestämään 12,7 mm konekiväärin tulta sekä yksittäisiä 23 mm tykin osumia. Helikopterissa paino on pidettävä minimissä, joten kriittisten osien suojaukseen käytettiin kevlar- ja keraamipanssarointia. Nelilapainen roottori mitoitettiin kestämään 23 mm osuma.
Moottorit sijoitettiin mahdollisimman kauas toisistaan eri puolille runkoa. Ne varustettiin lämpöherätettä minimoivalla Black Hole -järjestelmällä, jossa viileää ulkoilmaa syötetään pakokaasuihin.
Peräkkäin olevien ohjaamoiden välissä on luodinkestävä läpinäkyvä paneeli. Koska kumpikin lentäjä pystyy operoimaan kaikkia kopterin toimintoja, osuma toiseen heistä ei aiheuta tuhoa. Istuimissa on kevlar-levyjä suojana. Lisäksi lentäjät käyttävät luotisuojaliivejä ballistisilla levyillä täydennettynä.
Maahansyöksyssä lentäjien penkit vaimentavat ohjaajiin kohdistuvaa iskua. Laskutelineet sekä rungon alla oleva tykki on suunniteltu niin, että ne taittuvat hallitusti alta eivätkä tunkeudu ohjaamoon. Myös rungon pohjarakenteet ovat iskua vaimentavia.
Apachen sensorijärjestelmä on keskitetty kopterin keulaan kahteen päällekkäiseen ja erillisesti kääntyvään laitepakettiin. TADS/PNVS (Target Acquistion and Designation System/Pilot Night Vision System) mahdollistaa kopteria lentävälle eri näkymän kuin maalin etsimiseen keskittyvälle ampujalle. Laitteistossa on päivänvalo- ja yökamerat sekä laser etäisyyden mittaukseen ja maalin valaisuun.
Miehistön IHADSS-kypärissä (Integrated Helmet and Display Sighting System) on toisen silmän eteen kääntyvä monokkelimainen näyttö. Se näyttää peruslentoarvot ja mahdollistaa kopterin tykin kohdistamisen maaliin vain katseen suuntaa kääntämällä.
Rungon alla oleva 30 mm Hughes M230 Chain Gun saa nimensä mukaisesti lataussyklinsä käyttövoiman sähkömoottorilta ketjuvälityksellä. Ammustäyttö on enimmillään 1 200, joten noin 625 laukausta minuutissa tulinopeudella Apache voi vaikuttaa useisiin eri maaleihin.
Kopterin pääase panssaroituja kohteita vastaan on 47 kiloa painava AGM-114 Hellfire -ohjus. Sen uusimmissa versioissa on useammalla sensorilla varustettu hakupää. Kantama on jopa 11 kilometriä.
Aluevaikutusta tarvittaessa Apachen ripustimiin kiinnitetään Hydra 70 -rakettikasetteja. Myös ilmamaaleihin tarkoitetut aseet kuten lämpöhakuiset Stinger-ohjukset kuuluvat tarvittaessa varustukseen. Useimmiten lennetään kuitenkin ohjusten ja rakettien yhdistelmällä.
Apache-koptereista on vuosien varrella tehty useita päivitettyjä versioita. Merkittävin on ehkä AH-64D, joka vuonna 1997 toi mukanaan roottorin päälle asennetun AN/APG-78 Longbow -tutkan. Se voi ottaa seurantaan jopa 256 liikkuvaa tai paikallaan olevaa maalia, joista 16 vaarallisinta priorisoidaan torjuntaa varten. Mittausetäisyys on uudessa versiossa 16 kilometriä, kun se aiemmin oli kahdeksan. Longbow avustaa myös matalalla lentämistä esittämällä maanpinnan muotoja.
Suomeen saapuneet Apachet edustivat uusinta AH-64E-versiota, johon Englanti on juuri vaihtamassa. Niitä päivitetään käyttöön kaikkiaan 50 kappaletta. Osa vanhemmista Westland AH Mk.1 Apache -koptereista jää pois käytöstä.
E-version mukanaan tuomat uudistukset ovat merkittäviä, vaikka ne eivät juurikaan näy ulospäin. Tehokkaammat moottorit, uusi MTADS/PNVS Arrowhead -sensorijärjestelmä sekä komposiittirakenteiset roottorinlavat ovat tärkeimpiä uudistuksia. Lentäjälle ne tarkoittavat siirtymistä aivan uudelle suorituskykytasolle.
Boeing AH-64E Apache
- Pituus: 14,68 m
- Korkeus: 4,72 m
- Roottorin halkaisija: 14,63 m
- Suurin nopeus: 330 km/h
- Suurin paino: 7 746 kg
- Toimintasäde: 475 km
- Moottorit: 2 x GE T7000
- Miehistö: 2
