• Uutiset

Erikoisyksiköissä ollaan ylpeitä omasta tekemisestä, mutta vaarana on voittamattomuuden illuusio, Karhussa pitkään työskennellyt Harri Gustafsberg sanoo

Harri Gustafsberg työskenteli kaksi vuosikymmentä poliisin erikoisjoukossa Karhussa. Kirjassaan hän avaa, minkälaisia henkisiä ominaisuuksia erikoisyksikössä työskentely vaatii.

Tuomas Kaarkoski

Harri Gustafsberg ei kaipaa Karhu-aikojen perään, mutta toimettomana hän ei vieläkään osaa, eikä halua olla.

Luonnossa karhu on
kunnioitettu ja jopa pelätty ilmestys, joka elää asuinympäristönsä
ravintoketjun huipulla. Sama kuvailu pätee yllättävän hyvin myös valmiusyksikkö
Karhuun, joka on Suomen poliisin erikoisjoukko.

Helsinkiin sijoitettu
mutta valtakunnallisella säteellä operoiva yksikkö on muiden erikoisjoukkojen
tapaan ryhmä, jonka ympärillä leijailee omanlaisensa salaperäisyyden aura.
Mediassa nykyiset tai entiset Karhun jäsenet ovat esillä hyvin harvoin. Jo
tämänkin takia yli kahdenkymmenen vuoden uran Karhussa tehneen Harri
Gustafsbergin
yhdessä Heidi Holmavuon kanssa kirjoittama kirja Karhuryhmä
(Otava) on poikkeuksellinen kurkistus erikoisyksikön sielunmaisemaan.

Ennätyspitkään Karhun
riveissä työskennellyt Gustafsberg on sittemmin tohtoriksi väitellyt yrittäjä
ja puhuja, joka on erikoistunut mielen ja oman suorituskyvyn kehittämiseen.
Gustafsbergin kirja ei jää pelkkien vanhojen operaatioiden perkaamiseksi, vaan
vähintään yhtä suuri paino on henkisen puolen analysoinnilla.

– Pitkään en halunnut
kirjoittaa tätä ollenkaan. Mietin, että miksi ihmeessä haluaisin pöyhiä vanhoja
juttuja. Sitten sain ajatuksen, että käyn asioita läpi sitä kautta, mitä tutkin
ja valmennan tänä päivänä. Löysin vanhoista asioista linkin tähän päivään,
Gustafsberg taustoittaa.

 

Yleinen ajatusmalli: ”Me
ollaan me ja kaikki muut ovat ihan paskaa”

Gustafsberg myöntää
suoraan erikoisyksikköjen olevan henkisesti oma maailmansa. Hänen mukaansa
erikoisyksiköissä työskentelevät tiedostavat hyvin tarkkaan oman asemansa ja
sen, kuinka vaikeaa tuohon joukkoon on päästä. Se näkyy poikkeuksellisena
itseluottamuksena ja ammattiylpeytenä.

– Erikoisyksiköille on
ominaista kaikkialla maailmassa, että he ovat helvetin ylpeitä siitä, mitä he
tekevät. Se positiivinen kierre näkyy. Kun erikoisyksikössä on päässyt
tulokasvaiheen jälkeen ryhmän täysivaltaiseksi jäseneksi, niin ihminen muuttuu.
Selkä nousee suoraan ja katse on pistävän terävä, Gustafsberg maalaa.

Itseluottamus ja oman
erikoisaseman tunnistaminen ovat kuitenkin kaksiteräinen miekka. Kovasta
luottamuksesta itseensä ja muihin ryhmäläisiin on yllättävän lyhyt matka uskoon
omasta kaikkivoipaisuudesta, joka pitkässä juoksussa harvoin palvelee ketään.
Sen myös Gustafsberg myöntää.

– Voittamattomuuden
illuusio syntyy itse asiassa usein erikoisyksiköissä. Se ajatusmalli on aivan
yleinen, jossa me ollaan me ja kaikki muut ovat ihan paskaa. Vahva
ryhmädynamiikka suojaa toki vaativassa työssä, mutta siinä on
kääntöpuolensakin. Niinhän ne sanovat, että lääkkeen ja myrkyn ero on määrässä,
entinen poliisi naurahtaa.

Gustafsbergin mukaan
henkisen suorituskyvyn merkitykseen kiinnitetään viranomaistasolla nykyisin jo
aivan eri tavalla huomiota kuin vaikka vuosituhannen alussa. Hänen mukaansa
kriisiorganisaatiot eivät siltikään ymmärrä vielä täysin asian tärkeyttä.

Gustafsbergin arvion
mukaan Karhun jäsenet ovat ajatusmaailmaltaan keskenään varsin samankaltaisia.

– Jos haluaa pärjätä
Karhussa, on oltava kyky ratkoa ongelmia nopeasti paineen alla, on pystyttävä
sietämään stressiä ja epävarmuutta, oltava yhteistyökykyinen ja tietysti
fyysisesti hyvässä kunnossa.

Kuinka paljon näitä
ominaisuuksia on sitten mahdollista kehittää ja kuinka paljon ne ovat
perinnöllisiä ominaisuuksia? Gustafsberg vertaa tilannetta huippu-urheiluun.
Kovalla työllä voi päästä todella pitkällekin, mutta esimerkiksi 100 metrin
olympiafinaalissa juoksijalla on oltava pohjalla myös loistava geneettinen perimä,
joka sopii pikajuoksuun.

– Ihminen pystyy
kehittämään merkittävästi ominaisuuksiaan, mutta aivan huipulle mentäessä sen
geneettisen perimän tuen on oltava siellä.

 

Henkilökohtaiselle
ramboilulle ei ole sijaa

Vaikka Karhu laitetaan
Suomessa juuri niihin kaikista pahimpiin tilanteisiin aina kouluammunnoista
lähtien, henkikohtaiselle ramboilulle toiminnassa ei ole sijaa. Haastavimmat
tehtävät tarkoittavat myös sitä, että epäonnistumisen todennäköisyys on aina
tavallista tehtävää suurempi. Gustafsberg myöntääkin epäonnistumisten
käsittelyn olevan todella tärkeää työssä.

– Se on
mielenkiintoista, mitä on ylipäätään epäonnistuminen. Monta kertaa teimme
työmme niin hyvin kuin se oli niissä olosuhteissa mahdollista ja lopputulos oli
silti ihan paska. Se on aina merkittävä epäonnistumisen kokemus, kun ihminen
menehtyy. Siitäkin huolimatta, että syvällä sisimmässään tietää, että tämän
parempaa lopputulemaa ei tästä ollut mahdollista saada. Tietysti kaikissa
ammateissa tulee ihan puhtaitakin epäonnistumisia, myös tässä työssä,
Gustafsberg pohtii.

Gustafsberg painottaa
muistijäljen käsittelyä. Tässä metodissa epäonnistumiset perataan välittömästi
läpi ja katsotaan, mitä tapahtui, miltä tuntui ja mikä oli lopputulos. Tämän
jälkeen sama tehtävä käydään mielessä läpi optimaalisella lopputuloksella niin
vahvasti, että epäonnistumisen kokemus korvautuu ja painuu taka-alalle.

 

Nuorena adrenaliiniaddiktiota
– ”Olin ihan kakara alussa”

Karhussa 23-vuotiaana
aloittanut Gustafsberg toimi yksikön riveissä kaksi vuosikymmentä, joka on
täysin poikkeuksellisen pitkä aika. Historiallisen pitkä työrupeama muutti myös
ihmistä perustavanlaisesti.

– No minähän olin ihan
kakara silloin alussa. Ihan eri henkilö olen nyt persoonaa myöten. Vuosien
myötä koko ajattelutapa työn merkityksestä on muuttunut täysin. Nuorenahan se
oli sellaista adrenaliiniaddiktiota, kun oli vain hauska ampua, laskeutua
köysillä ja puskea itseään äärirajoille. 

Gustafsberg oli jo 2002
hakeutumassa päällystökurssille, kun Karhun silloinen johtaja kysyi häntä
rakentamaan koiraryhmää Karhun yhteyteen.

– Siinä oli organisaatiouudistus muutenkin menossa. Minua pyydettiin
jäämään muutamaksi vuodeksi ja se venähti tasan kymmeneksi vuodeksi lopulta.

Entinen karhulainen ei
myönnä kaipaavansa takaisin toiminnan kovaan ytimeen. Mikään rauhallinen
sohvalla illanviettäjä Gustafsberg ei vieläkään ole, rautoja on tulessa monta.

– Karhussahan me
oikeasti naurettiin ihmisille, jotka istuivat illat sohvalla sipsejä syöden,
että eihän tuo ole mitään tosimiesten elämää. Ja me oikeasti uskoimme niin. Se
oli tapa luoda identiteettiä. Näin ulkopuolelta tarkasteltuna se tietysti näyttää
todella naiivilta ja hassulta. Enää en kaipaa adrenaliinia, mutta tykkään
haastaa itseäni jatkuvasti. Nyt valmennan, puhun, yritän, kirjoitan ja alan
kohta tehdä televisiopuoltakin. Minä olen parhaimmillani silloin, kun on
sopivasti painetta. Elämä on tuhlaamista, jos sitä ei elä täysillä.

 

Harri Gustafsbergin ja
Heidi Holmavuon Karhuryhmä (Otava) julkaistiin loppuvuodesta 2019.


Kuka?

Harri Gustafsberg

52-vuotias entinen
poliisi, joka teki ennätyksellisen pitkän uran poliisin erikoisyksikössä
Karhussa.

Yrittäjä, tutkija,
puhuja ja kirjailija, joka on erikoistunut henkiseen suorituskykyyn ja sen
parantamiseen.

Filosofian tohtori ja
turvallisuushallinnon maisteri