Jatkosodan Jalkaväkirykmentti (JR) 5:n juuret ovat talvisodan aikaisessa 5. Divisioonassa. Talvisodan rintamien vaiettua kokoonpanoja alettiin purkaa ja henkilöstöä kotiuttaa. Rajoille jäi kuitenkin vahva verkosto tilapäisiä parakkivaruskuntia. Yhden sellaisen muodosti Luumäen–Taavetin maastossa 5. Divisioonan pohjalle perustettu 5. Prikaati, joka ryhtyi kouluttamaan vuosina 1919–21 syntyneitä varusmiehiä.
Jatkosotaan valmistauduttaessa varusmiehiä kouluttaneista prikaateista muodostettiin sodan ajan divisioonien kantajoukot eli vakinaisesta väestä muodostetut rykmentit. Niinpä 5. Prikaatista muokattiin JR 5 kesäkuussa 1941 4. Divisioonan kantajoukoksi. Divisioona liitettiin osaksi kenraaliluutnantti K. L. Oeschin komentamaa IV Armeijakuntaa.
Aaverykmentti -lempinimensä JR 5 sai naapurijoukko-osastoilta. Rykmentin historiikin kirjoittaneen eversti Vilho Tervasmäen mukaan nimen taustana on, että varusmiespohjaista rykmenttiä käytettiin ehkä reserviläisrykmenttejä herkemmin pitkiin ja vaivalloisiin korpikoukkauksiin, jolloin JR 5 putkahti tiukkaan paikkaan kuin aave konsanaan helpottaen naapurijoukonkin tilannetta. Tervasmäki itse palveli rykmentin riveissä komppanianpäällikkönä ja adjutanttina.
Rykmentin sotatie jatkosodan hyökkäysvaiheessa oli tavallista pidempi ja vaivalloisempi. JR 5 asettui asemasodan mukaiseen ryhmitykseen vasta kevättalvella 1942, jolloin takana oli jo kahdeksan kuukauden taistelujen taival. Suomenlahden tuntumasta alkanut sotatie oli tuonut rykmentin lopulta Maaselän kannakselle Äänisjärven pohjoispuolelle.
Hyökkäysvaiheen kenttäarmeijassa taisteli useita kymmeniä jalkaväkirykmenttejä. Joidenkin varsinainen taistelujen tie oli vain kuukauden mittainen mutta harvalla yhtä pitkä tai pidempi kuin JR 5:llä. Rykmentti taisteli kolmen kannaksen läpi. Tutuiksi tulivat Karjalan kannaksen, Aunuksen kannaksen ja lopulta Maaselän kannaksen taistelumaastot.
Sotaa varten perustetut armeijakunnat ryhmitettiin talvisodan jälkeiselle itärajalle. IV Armeijakunta ryhmittyi Suomenlahden ja Saimaan välille suunniteltuna toimintasuuntanaan Karjalan kannaksen länsiosa Suomenlahden ja Vuoksen välissä. Täällä jatkosota alkoi asemasotana, koska hyökkäyksen käynnisti Laatokan pohjoispuolelle ryhmittynyt Karjalan Armeija toimintasuuntanaan Aunus.
Parin kuukauden hiljaiselon jälkeen oli Kannaksen suunnan vuoro herätä eloon sillä välin, kun Karjalan Armeija veti henkeä ja valmistautui toiseen hyökkäysvaiheeseensa. Länsi-Kannaksella oli vastassa viiden divisioonan vahvuinen neuvostoliittolainen 23. Armeijakunta. Jo elokuun lopussa Oeschin IV Armeijakunta saattoi järjestää paraatin Viipurin takaisinvaltauksen kunniaksi. Tämä oli suuri tapaus koko Suomelle – yksi talvisodan vääryyksistä oli nyt korjattu.
Kannaksen tultua vallatuksi JR 5 siirrettiin syyskuun alussa Aunukseen Säämäjärven eteläpuolelle, missä se ryhmittyi Veskelyksen ja Jessoilan alueelle. Kuun puolivälin jälkeen rykmentti hyökkäsi Säämäjärvi–Petroskoi-tien suunnassa kohti Äänisjärveä käyden kovia taisteluja Villavaarassa.
Aaverykmentti oli yksi niistä joukko-osastoista, joiden hyökkäys ei pysähtynyt Petroskoihin, vaan vuorossa oli rykmentin ensimmäinen varsinainen ylimenohyökkäys, kun ylitettiin ensin Suojujoki ja sitten Suunujoki. Pimenevä syksy, sateet ja puolustajaa suosiva maasto rasittivat rykmentin miehiä hyökkäyksen edetessä kohti Kontupohjaa, jonka valtaukseen rykmentti osallistui loka-marraskuun vaihteessa. Tappiot olivat kovia: ehjänä säilyneitä miehiä oli enää vähän.
Seuraava ponnistus oli hyökkäys Kriville ja Maaselkään Äänisjärven pohjoispuolelle. Muurmannin rata onnistuttiin katkaisemaan siellä, jolloin vihollinen ei saanut joukkojaan läpi Karhumäen puolustusta vahvistamaan. Marraskuun lopulla JR 5 ryhmittyi puolustukseen Maaselän kannakselle Seesjärven ja Äänisen väliin.
Kokonaistilanne näytti nyt hyvältä. Kesäkuun lopulla alkaneen hyökkäysoperaation tavoitteet oli pääosin saavutettu. Tehtiin organisaatiomuutoksia ja vanhimpia ikäluokkia alettiin kotiuttaa. Aaverykmenttiäkin nuorennettiin lähettämällä III pataljoonan kymenlaaksolaisreserviläisiä kotihommiin. Palvelukseen jäivät lähinnä ikäluokat 1912–1921.
Sitten puuttui kohtalo – tai paremminkin puna-armeija – peliin. Neuvostojoukot eivät tyytyneet rooliinsa hyökkäysvaiheen lyötynä vastustajana. Heti vuoden vaihduttua alkoivat voimakkaat hyökkäysoperaatiot myös JR 5:n lohkolla. Rykmentti joutui vielä kerran ankariin taisteluihin.
Maaliskuun puolivälissä 1942 alkoi parin vuoden mittainen asemasotajakso Maaselän Asemakylän lohkolla. Alkuaika sujui kiireessä kyhättyjä asemia parannellessa. Taistelutoimet olivat lähinnä partiointia ja vanginsieppausta puolin ja toisin. Oltiin vähäänkin tyytyväisiä, kun tänne asti oli hengissä selvitty. Juhlahetkeksi ja huvitukseksi riitti korsusaunassa käynti. Kevään tullessa ja roudan sulettua rakennettiin lisää korsuja, paranneltiin entisiä sekä korjattiin taisteluasemia.
Ensimmäinen Mannerheim-risti rykmenttiin oli saatu jo lokakuussa, jolloin iskuryhmän konepistoolimies, korpraali Ahti Heino sai ritarinimityksen ansioistaan Villavaaran taistelussa matkalla kohti Petroskoita. Hän kaatui tammikuussa 1942 Krivillä.
Toiseksi ritariksi ylsi vänrikki Kaarlo Lehtonen, joka kersanttina kunnostautui joukkueen varajohtajana niin ikään Villavaaran taistelussa. Lehtonen sai ristinsä vasta elokuussa 1942 ollessaan jo vänrikki. Rykmentin kolmannen ristin ansaitsi jääkärieverstiluutnantti Auno Kuiri päättäväisestä puolustustaistelusta pataljoonankomentajana Perkjärvellä kesäkuun puolivälissä 1944. Jalkaväkirykmenttien vertailussa kolme Mannerheim-ristiä oli keskivertosuoritus. Kolmetoista rykmenttiä jäi kokonaan ilman ristiä. Menestyksekkäin oli JR 7 yhdellätoista ristillään.
Rauhallinen kahden vuoden vaihe Maaselässä päättyi, kun JR 5:ttä lähdettiin siirtämään Syvärille. Siirto toteutui, mutta määränpää vaihtui lennossa Syväristä Karjalan kannaksen Perkjärveksi. Siellä rykmentti joutui heti ankariin torjuntataisteluihin. Vihollinen oli paljon suorituskykyisempi kuin kesällä 1941, mutta suomalaisten aseistus oli osin vanhentunut. Tehokkainta jokamiehen uutuuskalustoa olivat panssarinyrkit ja -kauhut.
Perkjärven jälkeen rykmentti taisteli ankarasti Leipäsuolla sekä vielä Pienperon–Pilppulan linjalla. Rykmentillä ei ollut tuolloin kunnollista reserviä, ja taisteluiden johtamista haittasivat puutteelliset viestiyhteydet. Taisteltiin enimmillään komppania–pataljoonakokonaisuuksina, rykmentin tehokas johtaminen kokonaisuutena ei aina ollut mahdollista.
Heinäkuun koittaessa taistelut JR 5:n kohdalla hellittivät ja rykmentti ryhmittyi puolustukseen VKT-linjalle (Viipuri–Kuparsaari–Taipale). Loppuvaiheessa rykmentin lohkolla oli enää pieniä kahakoita. Marraskuun alkupuolella rykmentin taistelijoita alettiin kotiuttaa yksikkö kerrallaan. Junakyytejä lähti Varsinais-Suomeen, Hämeeseen ja Uudellemaalle. Kymenlaaksolaisten kotimatka oli lyhyt. Yli 900 rykmentin taistelijaa oli kotiutettu sankarihautoihin ja yli 2 300 oli haavoittunut. Hyvin harva pitkään mukana ollut rykmentin etulinjan sotilas selvisi kotiin ehjin nahoin.
Esimiehet pitivät kiitospuhuttelun kullekin kotiuttamiserälle. Päiväkäskyssään rykmentin komentaja, eversti Armas Pihlajamaa kirjoitti, että tehtävänsä taistelijoina täytettyään miehet voivat palata siviiliaskareisiin hiljaista tyydytystä tuntien, iloisina ja rohkeina sekä täynnä elämäntarmoa ja uusia suunnitelmia.
Eversti Pihlajamaa oli JR 5:n pitkäaikaisin komentaja elokuusta 1942 aina marraskuun 1944 kotiuttamiseen asti. Joukko lähti sotaan rauhan ajan 5. Pr:n komentajan eversti Ilmari Karhun komennossa. Karhu sai heinäkuussa 1941 johtoonsa 5. Divisioonan, jolloin Aaverykmentin komentajaksi määrättiin sittemmin Päämajan tiedustelupäällikkönä tunnetuksi tullut eversti Aladár Paasonen. Hän komensi rykmenttiä rankan hyökkäysvaiheen ajan tammikuulle 1942. Lyhytaikaisia komentajia olivat everstiluutnantti Lennart Vihma ja eversti Bertel Ikonen.
Lähteitä:
Ilmari Hurmerinta – Jukka Viitanen: Suomen puolesta – Mannerheim-ristin ritarit 1941–1945 (1994)
Vilho Tervasmäki: Aaverykmentti kolmella kannaksella (1983)
Jatkosodan historia 1–6 (1989–1994)
