• Uutiset

Miksi suomalaiset hävisivät talvisodan ainoan panssaritaistelun?

Renaultit olivat hankintahetkellä moderneja, mutta ne ehtivät vanhentua talvisotaan mennessä taistelukelvottomiksi. Panssariaseen kehitys maailmansotien välillä oli nopeaa.

SA-kuva

BT-5-vaunuja saatiin sotasaaliiksi esimerkiksi Lemetin niin sanotusta rykmenttimotista.

Talvisota oli ensimmäinen Pohjolassa käyty panssarisota ja ensimmäinen arktisissa oloissa toteutettu vahvasti konevoimaan ja aikakautensa moderniin tekniikkaan nojaavan armeijan operaatio muutenkin.

Neuvostojoukot käyttivät talvisodassa panssarivaunuja jopa massamaisesti, mutta siitä huolimatta kolme ja puoli kuukautta kestäneessä sodassa käytiin vain yksi taistelu suomalaisten ja neuvostoliittolaisten panssareiden välillä.

Suomalaiset panssarijoukot olivat yhdet maailman ajanmukaisimmista, kun maahamme hankittiin vuonna 1919 ensimmäiset panssarivaunut. Ne olivat huippumoderneja ranskalaisia Renault FT-17 -vaunuja, ensimmäisen maailmansodan taistelutantereilla testattuja, mutta ne ehtivät talvisotaan mennessä vanhentua taistelukelvottomiksi.

 

Panssariaseen kehitys maailmansotien välisenä aikana oli nopeaa. Ensimmäisen maailmansodan kalusto vanheni pääosin jo seuraavalla vuosikymmenellä. Etenkin Neuvostoliitossa oli tajuttu panssariaseen merkitys, ja sitä alettiin määrätietoisesti kehittää. Merkit tästä huomasi sotilasasiamiehenä Moskovassa 1930-luvun alussa palvellut everstiluutnantti Aladár Paasonen, joka raportoi havaintonsa esimiehilleen.

Myös Saksa oli kaikessa hiljaisuudessa havainnut Neuvostoliiton etevämmyyden panssariaseen kehittämisessä ja teki omia salaisia tutkimus- ja kehitysprojektejaan Neuvostoliitossa. Salaisia siksi, että panssariaseen kehittäminen oli Saksalta ensimmäisen maailmansodan rauhanehdoissa kielletty.

T-28 oli massiivinen sotakone. Mittakaavaa antaa vieressä seisova sotilas. Kuva SA-kuva

Suomessa herättiin panssariaseen kehitykseen liian myöhään ja liian pienin resurssein. Rykmenttinä heinäkuussa 1919 perustettu panssarivaunujoukkomme supistettiin komppaniaksi 1930-luvun mittaan. Samalla vuosikymmenellä tehtiin kokeiluja pääasiassa englantilaisella vaunukalustolla ja lopulta päädyttiin hankkimaan Vickers 6 Ton Tank -tyyppisiä vaunuja. Neuvostoliitossa niitä valmistettiin lisenssillä tyyppinimellä T-26.

Vickersit olivat ajanmukaisia, mutta ne hankittiin ilman aseita, tähystyslaitteita ja viestivälineitä. Tarkoitus oli varustaa ne myöhemmin, mutta aika loppui kesken. Vickersit olivat edelleen taistelukelvottomia talvisodan syttyessä.

Hämeenlinnan Poltinaholta lähti kaksi Renault-komppaniaa kohti itärajaa syksyn 1939 liikekannallepanossa, mutta onneksi niillä vaunuilla ei edes yritetty taistella. Pääosa täysin vanhentuneista Renaulteista kaivettiin lopulta maahan ampumapesäkkeiksi, jolloin niistä toivottiin saatavan edes jotakin hyötyä. Vickersien varustelua jatkettiin kuumeisesti.

Neuvostosotilaat tutkivat Honkaniemen taistelussa tuhoutunutta suomalaista Vickersiä. Kuva Panssarimuseo

Kehityksen jarruiksi suomalaisen panssarikaluston, panssaritaktiikan ja osin myös panssarintorjunnan modernisoinnissa muodostui muutama harhaluuloksi osoittautunut lähtökohta. Lisäksi Neuvostoliiton panssariaseen kehityksestä ei oltu riittävästi selvillä tai ainakaan selvillä oleminen ei johtanut riittäviin toimiin. Niinpä neuvostotankkien runsas esiintyminen talvisodan rintamalla oli yllätys.

Yllätys oli sekin, että suomalaisessa maastossa pystyttiin käyttämään panssarikalustoa jopa massamaisesti. Yksi syy omien panssarijoukkojemme surkastumiseen maailmansotien välissä oli nimittäin se, että metsävoittoista maastoa ei nähty mahdolliseksi tai ainakaan otolliseksi panssarimaastoksi. Soiden ja vesistöjen pilkkoma korpi, rajaseudun harva tiestö ja vaihtelevat pinnanmuodot nähtiin vasta-argumentteina laajamittaiselle panssarisodalle. ”Tuollaista tietä sitä tankki tuskin…”, epäiltiin Tuntemattomassa sotilaassakin.

 

Erityisen yllätyksen muodosti se, että vastustaja käytti tankkeja massamaisesti talviolosuhteissa. Panssarisodankäynnin oli oletettu juuttuvan lumeen sekä hyytyvän pakkasiin. Paksu hanki olikin hankalaa ajettavaa kapeatelaisille T-26- ja BT-5-vaunuille, mutta toisaalta pakkasten jäädyttämät suot ja järvet avasivat lisää panssarimaastoa. Paksu hanki kanavoi neuvostopanssarit kuitenkin tieurille suomalaisten motitettaviksi.

Ensimmäinen ja toinen panssarikomppania oli lähetetty jo syksyllä Renaulteillaan kohti itää. Kolmas ja neljäs komppania jäivät Hämeenlinnaan odottamaan Vickersien valmistumista. Sota ehti jo loppua ennen kuin kolmonen sai toimivan kaluston. Nelosen vaunut katsottiin saadun välttävään kuntoon, ja komppania lähetettiin Karjalankannakselle päällikkönään luutnantti Oiva Heinonen (myöh. Horte). Hän oli ammattisotilas, mutta kaikki kolme joukkueenjohtajaa olivat reserviläisiä, samoin vaunujen muu miehistö.

Tuhottu T-26 talvisodan rintamalla. Kuva SA-kuva

Summa oli murtunut, ja neuvostojoukot etenivät radan suunnassa luoteeseen kohti Viipuria. Divisioonankomentaja, eversti Woldemar Oinonen päätti lyödä etenevän vihollisen sivustahyökkäyksellä Honkaniemen seisakkeen ja Näykkijärven pohjoispään tasalla. Tehtävän saivat JP3 ja 4. Panssarikomppania. Hyökkäyksen oli määrä alkaa aamuvarhaisella 26.2.1940. Sitten menikin moni asia pieleen.

Ryhmitysvaiheessa Panssarikomppanian kolmestatoista vaunusta viisi hyytyi pakkasessa matkalle moottorihäiriöiden takia. Myöhemmin syyksi ilmeni polttoaineen sekaan päässyt vesi. Kun hyökkäyksen oli määrä alkaa, kahta vaunua ei saatu käyntiin. Taisteluvahvuus oli enää kuusi vaunua.

Vaunujen oli määrä hyökätä jääkäreiden tukemina. Oma tykistö ampui keskityksen jääkärien niskaan. Syntyneessä hämmennyksessä panssarit ylittivät lähtökynnykseen yksin. Vickerseistä puuttuivat radiot, joten päällikkö ei voinut johtaa joukkoaan taistelutilanteessa. Niinpä vaununjohtajat toimivat alkuperäisen tehtävänannon mukaan. Hajallaan hyökkäävät vaunut kävivät kiivaita yksittäistaisteluja, vaikka vaunujoukon on tehokkainta toimia kootusti. Ilman jalkaväen ja tykistön tukea taistelleet yksittäiset vaunut olivat lopulta helppo pala vastustajalle. Vain yksi vaunu välttyi tuholta.

Lähteitä:

Pekka Kantakoski: Suomalaiset panssarivaunujoukot 1919–1969.

Esa Muikku – Jukka Purhonen: Suomalaiset panssarivaunut 1918–1997.

Kari Kuusela: Talvisodan tankit (artikkeli Panssari-lehdessä 4/1989).

Jukka Laine – Pekka Toveri: Neuvostoliittolainen panssarivaunukomppania talvisodassa (artikkeli Panssari-lehdessä 3/1994).

Talvisodan tankkeja

Vickers 6 Ton Tank: Suomalaisten oljenkorsi, joita ehti rintamalle vain 13 vajaasti varusteltua kappaletta.

T-26: Lukumääräisesti runsain talvisodan vaunu, englantilaisen Vickersin venäläinen lisenssiversio. Heikko teho ja kapeat telat vaikeuttivat lumessa liikkumista. Vaunusta oli myös konekivääri- ja liekinheitinversioita.

T-28: Neuvostoliiton raskaiden panssariyksiköiden pääkalusto. Vahva panssarointi, 76-millinen tykki ja 4 konekivääriä tekivät siitä tehokkaan sotakoneen.

BT-5: Nopea ja voimakasmoottorinen amerikkalaisella lisenssillä Neuvostoliitossa valmistettu vaunu, joka ei ollut kotonaan talvisessa metsämaastossa.

Lue myös: 03.08.2020 Kauko-ohjattavia tankkeja käytettiin jo talvisodassa – TT-26 oli alkeellinen, mutta aikaansa edellä oleva panssarivaunu

19.05.2021 Renault-tankit olivat huippumodernia kalustoa Suomeen hankittaessa