Etulinjassa tarvittiin päättäväisiä miehiä tilanteen ollessa tiukimmillaan kesän 1944 torjuntataisteluissa. Alikersantti Kauko Hans Villiam Tuomala oli juuri sellainen mies. Mitä mahtoikaan etulinjan taistelijoiden mielissä liikkua noina kohtalokkaina päivinä, ja mikä sai heidät toimimaan päättäväisesti tilanteessa, jossa oman hengen ohella koko maan kohtalo oli vaakalaudalla?
Neuvostoliiton suurhyökkäys oli vyörynyt Karjalankannaksen länsipuolen läpi kolmessa viikossa, ja Viipuri oli jo menetetty. Nyt vihollinen yritettiin pysäyttää Viipurin pohjoispuolelle ja estää sen pääsy Saimaalle sekä Helsinkiin johtavalle valtatielle. Tilanne oli kriittinen.
Lisää venäläisdivisioonia oli vyörymässä kohti Saimaata myös idempänä. Antreasta olisi selvä reitti Vuoksen vartta Imatran kautta Saimaalle. Vihollinen eteni Heinjoelta pohjoiseen johtavan tien suunnassa kohti Antreaa välitavoitteenaan Kuukauppi.
Kenraalimajuri Aaro Pajarin komentaman 3. Divisioonan joukkoja oli ryhmittyneenä tulppaamaan Antrean suuntaan pyrkivät puna-armeijan joukot. Puolustus oli ryhmitetty Noskuanselän, Kaltoveden ja Vuoksen väliselle järvikannakselle Karjalankannaksen pohjoisosissa Viipurista koilliseen. Venäläiset olivat testanneet linjan pitävyyttä 23.6. alkaen, mutta hyökkäykset oli toistaiseksi torjuttu. Uusi rynnistys uudelleen ryhmitetyin joukoin alkoi massiivisen tykistötulen saattamana aamulla 26.6.
Revonkylän tasalle Heinjoelta Antreaan vievän tien molemmille puolille kukkuloille oli kaivettu hirsillä vahvistetut panssarintorjuntatykkiasemat. Rintamavastuussa olleen JR 11:n oman tykkikomppanian 45-milliset sotasaalistykit eivät tehonneet puna-armeijan panssarikiilaan. Avuksi tuli joukkue divisioonaportaan pst-joukosta eli 8. Tykkikomppaniasta. Sen kalustona olivat tehokkaat saksalaiset 75-milliset pst-tykit. Asemiin tuotiin yksi tykki kummallekin puolelle tietä.
Toisen tykin johtaja, alikersantti Kauko Tuomala, on hyvä esimerkki sotilaasta, jonka aiempi toiminta ei antanut viitteitä miehessä itävästä sankariaineksesta. Ritarin arvon hän sai tuhouduttuaan tykkinsä mukana Revonkylän kukkulalle pysäytettyään sitä ennen vihollisen panssarit. Tuomalasta on ollut käytettävissä varsin niukalti kirjallisia alkuperäislähteitä, mutta useissa ritareista kertovissa kirjoissa hänen vaiheitaan valaistaan.
Marraskuussa 1918 Orimattilassa syntynyt ja Humppilassa asunut Tuomala lähti jatkosotaan kesäkuussa 1941 tuoreena alikersanttina. Kotiteollisuuskoulun ja Mustialan maamiesopiston käynyt perheetön mies elätti itsensä siviilissä maataloustöillä. Maanpuolustus ilmeisesti kiinnosti jo nuorukaisena, koska Tuomala liittyi paikalliseen suojeluskuntaan vuonna 1935.
Talvisodassa Tuomala palveli kiväärimiehenä ja kirjurina. Jatkosodan alkupuolella hän toimi sekä panssarintorjuntatykin että lähitorjuntaryhmän johtajana, mutta sai asemasodan aikana siirron divisioonan metsätaloustoimistoon. Kussakin divisioonassa toimi metsätalousupseerin johdolla metsätaloustoimisto, jonka keskeisenä tehtävänä oli turvata divisioonan joukkojen polttopuuhuolto.
Tuomala ei nähtävästi viihtynyt polttopuuhommissa, koska anoi pääsyä takaisin pst-tykin taakse juuri ennen suurhyökkäyksen alkua. Anomus hyväksyttiin, ja Tuomalasta tuli tykinjohtaja 8. Tykkikomppaniaan, joka kuului kenraalimajuri Pajarin komentamaan 3. Divisioonaan.
Kalusto oli Tuomalan poissa ollessa ehtinyt vaihtua uudempaan, ja hän joutui omaksumaan 75-millisen tykin käytön vain lyhyen perehdytyksen turvin. Sotatilanne ei antanut mahdollisuutta harjoitella, joten Tuomala ryhtyi tykin ampujaksi lähes kylmiltään 26.6., kun puna-armeijan rynnistys Heinjoen tien suunnassa alkoi.
Miehistö käskettiin tykeille, kun joukkueenjohtaja havaitsi vihollisvaunuja 300–400 metrin päässä. Tuomala itse toimi ampujana. Hyvin hän uuden työkalunsa hallitsi, koska tulosta alkoi heti tulla. Pian kolme ensimmäistä vaunua paloi tiellä, ja kohta savusi kaksi seuraavaakin. Tilaisuuden salliessa Tuomala tulitti jalkaväkeä ja kevyitä ajoneuvoja sirpalekranaateilla.
Vihollinen luonnollisesti havaitsi tien molemmille puolille asetettujen tykkien tulitoiminnan. Seurauksena oli kranaattiryöppy kukkulalle. Niiltä tykkimiehistö suojautui vetäytymällä poteroihin. Tuomalan tykkiasema vaurioitui, mutta tykki ja miehet säilyivät ehjinä. Tien toisella puolella olleen tykin kohtaloksi yksi tuliryöpyistä koitui, jolloin torjuntaa jatkettiin enää yhden tykin voimin.
Ehjäksi jäänyt tykki oli vihollisen haarukassa, ja miehistön piti toistuvasti puhdistaa tykkiä hiekkaroiskeista. Taistelun kestettyä jo useita tunteja tykkiasema vaurioitui lisää. Tällöin joukkueenjohtaja käski miehet tykiltä suojaan, mutta Tuomala vain jatkoi ammuntaa huutaen vastauksena joukkueenjohtajan käskyyn, että nyt on kaikkien henki kyseessä.
Pian tämän jälkeen tykki sai täysosuman ilmeisesti raketinheittimen raketista. Jäljelle jäi kasa vääntynyttä metalliromua, ja tykkiasemasta muistutti enää kasa pirstoutuneita hirsiä. Kaksi lähellä ollutta tykkimiestä haavoittui, mutta Tuomala oli kadonnut. Heinjoen tielle jäi tuhottuina kahdeksan tankkia, kaksi rynnäkkötykkiä ja neljä vetotraktoria kevyemmän kaluston ohella.
Puna-armeija jatkoi vielä muutaman päivän läpimurtoyrityksiään kohti Antreaa. Todettuaan yrityksensä turhiksi vihollinen siirsi panssarikärkensä toisaalle, missä sen oletettiin olevan suuremmaksi hyödyksi. Lopullisen sinetin onnistuneelle torjunnalle antoivat saksalaiset syöksypommittajat jäljelle jääneiden suomalaisjoukkojen ohella.
Postuumin ehdotuksen ritarinimityksestä teki 3. Divisioonan komentaja kenraalimajuri Aaro Pajari heti samana päivänä, ja sen esitteli Päämajaan IV armeijakunnan komentaja, kenraaliluutnantti Taavetti Laatikainen. Esitys hyväksyttiin seuraavana päivänä, ja alikersantti Tuomalasta tuli ritari numero 134.
Perusteluissa mainittiin alikersantti Tuomalan vaikuttaneen ratkaisevasti siihen, että neuvostojoukkojen hyökkäys pysähtyi. Tällä suunnalla siirryttiin asemasotavaiheeseen jo kesä-heinäkuun taitteessa, kun Tuomalan kunnostautumiseen johtanut ratkaiseva taistelu oli käyty.
Taistelutoverit löysivät tykinjohtajansa vähäiset maalliset jäännökset tuhoutuneesta tykkiasemasta ritarinimitystä seuranneena päivänä. Kevyeksi jäänyt arkku toimitettiin Humppilan sankarihautausmaalle, jonne ritari siunattiin viimeiseen lepoonsa.
Mauri Sariola kirjoitti Kauko Tuomalasta romaanin
Poliisiromaaneistaan tunnettu kirjailija Mauri Sariola (1924–1985) puki alikersantti Kauko Tuomalan kohtalon romaaniksi nimeltä Aamu Heinjoen tiellä vuonna 1966. Päähenkilö esiintyy nimellä Tuomo Tupala. Sariola kirjoitti Mannerheim-ristin ritareista lisäksi kolme kokoomateosta aikana, jolloin ritarit eivät vielä olleet kansakunnan sankareita, vaan elettiin protestilaulujen ”mitäs läksitte”-aikaa.
Marskin ritarit (1968), Näin tekivät ritarit (1969) ja Viimeiset ritarit (1983) ovat lähinnä tarinakokoelmia, jotka valaisevat ritareiden tekoja ja henkilökuvaa osin fiktion keinoin. Sariola sai teoksiinsa aineistoa tapaamalla lukuisia Mannerheim-ristin ritareita ja vierailemalla heidän kokoontumisissaan. Tuomalan kohtalosta Sariola kirjoitti keskimmäisessä ritarikirjassaan otsikolla Loppuun saakka.
Suomen kuvalehden numeroon 25/1966 Sariola kirjoitti Kauko Tuomalasta jutun otsikolla Protestilaulu m/44 vierailtuaan ritarin iäkkäiden vanhempien luona. Tuomalan äiti oli omaa sukua Wind, ja Kauko Tuomala sekä kaksinkertainen ritari Hans Wind olivat serkuksia. Kauko oli vanhempiensa ainoa lapsi.
Lähteitä:
Simo Liikanen: Panssarintorjuntaritarit (2023)
Heikki Lehtonen: Sodassa kuolleet Mannerheim-ristin ritarit 1941–1945 (2019)
Antti Tuuri: Mannerheim-ristin ritarit (2013)
Ari Raunio – Mikko Lantz: Kannaksen sotakartasto 1939–1944 (2015)
