Artikkeli on julkaistu alun perin Reserviläisen numerossa 2/2018. Sarjan ”Hiljenneet varuskunnat” edellinen osa käsittelee Hämeenlinnaa ja on luettavissa täällä.
Monen suomalaiskaupungin lailla myös Oulun historiaan kuuluu jakso venäläisenä varuskuntana, mutta harva suomalaiskaupunki on ollut saksalaisvaruskuntana kuten Oulu jatkosodan aikana. Eikä kansainvälisyys jäänyt vain saksalaisiin. Talvisodan aikana kaupungissa koulutettiin ulkomaisia vapaaehtoisjoukkoja.
Ruotsalainen ja venäläinen tausta
Jos varuskunta määritellään paikkakunnaksi, jonne on jatkuvasti majoitettuna sotaväkeä, alkaa Oulun varuskuntahistoria ruotsalaisten rakennuttamasta Oulunsuun kastellista 1370-luvulta. Pysyvämpää tukikohtaa alettiin suunnitella parisataa vuotta myöhemmin. Vuonna 1607 Oulunsaaressa rakenteilla ollutta linnaa alettiin kutsua Uleåborgiksi. Tästä juontuu Oulun ruotsinkielinen nimi.
Suomen sodassa 1808–1809 Oulu oli tärkeä varuskunta sekä huoltokeskus. Myös venäläiset näkivät Oulun merkityksen, ja elo varuskuntakaupunkina jatkui autonomian aikana. Joukkona olivat aluksi kasakat, joiden rinnalle tuli myöhemmin Venäjän säännöllistä sotaväkeä.
Krimin sodan aikana 1850-luvulla Ouluun perustettiin myös suomalaisen ruotuväen yksiköitä. Suomen oma asevelvollinen sotaväki perustettiin 1880-luvun alussa, ja Ouluun sijoitettiin Suomen 4. Oulun tarkk’ampujapataljoona.
Suomen oman sotaväen kasarmit
Tarkk’ampujapataljoonat muodostivat vakinaisen sotaväen, ja niissä koulutettiin noin 20 prosenttia ikäluokasta. Kullakin pataljoonalla oli lisäksi neljä reservikomppaniaa, joissa koulutettiin kesäisillä harjoitusjaksoilla se osa ikäluokasta, joita arpa ei määrännyt vakinaiseen väkeen.
Oulun reservikomppanialle rakennettiin puukasarmit Maikkulaan vuonna 1883. Kasarmialue on yksi harvoista yhä jäljellä olevista reservikasarmialueista. Sen rakennukset ovat nykyisin pääosin asuinkäytössä.
Tarkk’ampujapataljoonan puukasarmit valmistuivat vuonna 1881 silloisen kaupungin pohjoispuolelle Intiöön. Museovirasto on luokitellut yhä jäljellä olevan alueen valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi kulttuuriympäristöksi. Kunnostetuissa rakennuksissa toimii ammattiopisto Luovi.
Vuonna 1901 Suomen oma sotaväki lakkautettiin Suomen Kaartia lukuun ottamatta osana venäläistämistoimia, ja Oulun tarkk’ampujapataljoonan kasarmeihin majoittui venäläistä sotaväkeä. Sitä jäi monille muillekin paikkakunnille Suomen itsenäistyttyä 6.12.1917. Oulussa venäläiset riisuttiin aseista ja vangittiin helmikuun alussa 1918. Kotimaahansa he pääsivät palaamaan vasta keväällä 1918.
Pohjanmaan jääkäripataljoona
Itsenäisen Suomen sotaväkeä perustettaessa Ouluun sijoitettiin Pohjanmaan jääkäripataljoona. Kasarmit olivat venäläisten jäljiltä huonossa kunnossa ja palvelusolosuhteet olivat muutenkin kehnot. Edes ruokalaa ei ollut, vaan joukot valmistivat ruokansa itse muuripadassa, ja varusteissakin oli toivomisen varaa.
Pataljoona lakkautettiin vuonna 1934 ja varuskunta hiljeni. Varusmiespalvelukseen jouduttiin nyt Kuopioon tai jopa Viipuriin asti. Kasarmeihin sijoittui Pohjois-Pohjanmaan sotilasläänin esikunta ja osasta rakennuksia tuli varastoja. Kertausharjoituskeskus toimi kasarmeissa vuosina 1935–1938.
Pohjois-Suomen puolustuksen keskus
Oulun merkitystä sota-aikana kuvaa hyvin se, että varuskuntaan kuului yhteensä yli 70 joukkoa tai laitosta. Lapin sodan aikana määrä kasvoi vielä tästäkin.
Oulun varuskunnassa perustettiin paljon talvisodan joukkoja. Varuskunta hiljeni sodan ajaksi lukuun ottamatta joitakin huoltomuodostelmia, jotka jatkoivat toimintaansa välirauhan aikanakin.
Vähien suomalaisjoukkojen lisäksi Oulussa koulutettiin talvisodan aikana ulkomaisia vapaaehtoisia Amerikasta asti. Yksi tanskalaissotilas kaatui Oulun pommituksissa, mutta rintamalle tanskalaisjoukko ei ehtinyt.
Välirauhan aikana Oulu oli Pohjois-Suomen puolustuksen keskus, ja toimintaa johti armeijakunnan esikunta. Varuskunta laajeni talvisodan jälkeen. Sinne sijoitettiin esimerkiksi pioneereja ja viestijoukkoja, eivätkä kasarmit riittäneet, vaan sotilaita majoittui kouluihinkin.
Jatkosodan saksalaisvaihe
Jatkosodan aikana Oulu oli edelleen tärkeä huoltokeskus. Varusmieskoulutuksesta vastasi Jalkaväen koulutuskeskus 15. Se oli perinneketjun lenkki Pohjanmaan jääkäripataljoonan ja sodan jälkeisen Jalkaväkirykmentti 1:n välillä.
Jatkosodan alussa saksalaisten toiminta keskittyi Toppilan sataman alueelle. Keväästä 1942 alkaen saksalaisten läsnäolo Oulussa vahvistui, kun Toppilasta tuli heidän tärkein huoltosatamansa Suomessa. Kaupunki hyötyi saksalaisten ajanmukaisesta ilmatorjunnasta, jonka käytössä oli tuolloin vielä harvinainen tutka.
SS-joukot perustivat syksyllä 1942 Tuiraan tukikohdan, josta kasvoi nopeasti suuri huolto- ja koulutuskeskus. Nyt Oulussa oli enemmän saksalaisia kuin suomalaisia joukkoja, mutta kaupunki oli kuitenkin täysin suomalaisten viranomaisten johdossa. Saksalaisjoukot koostuivat lähinnä esikunta-, huolto- ja koulutuselimistä ja toiminta muistutti rauhan ajan palvelusta. Toppilan ja Tuiran ohella saksalaisia oli runsaasti Laanilan parakkikylässä sekä Vaakunakylässä Toppilansalmen eteläpuolella.
Saksalaisista näkyy yhä merkkejä Oulun katukuvassa. Tuiran paloasema on entinen saksalainen upseerikerho ja varuskunnan sijaintipaikka on nimetty alppijääkäreiden mukaan Alppilaksi.
Kangerrellen rauhan oloihin
Oulu sai tietysti osansa rintamalta palaavista joukoista. Varuskunnassa oli lähes tuhat rakennusta, mutta niiden kunto oli kehno. Parhaat olosuhteet olivat vanhalla kasarmialueella. Lämpöä riitti, ja joka miehelle oli punkka ja kaappi. Parakkikasarmeissa lämpö oli talvisin ”keskimäärin sopiva”: alapunkan tasolla saattoi olla pari astetta plussaa, mutta yläpunkan kaveri hikoili 30 asteessa.
Ensimmäisenä sotien jälkeen Ouluun sijoittui 1. Autokomppania jo vuoden 1944 lopulla. Seuraavaksi saapui Kenttätykistörykmentti 1:n osia ja kesäkuussa 1945 Jalkaväkirykmentti 1:n osia. Varusmiesten aika tahtoi kulua tilojen kunnostamiseen, eikä se oikein motivoinut. Kurinpito-ongelmat äityivät välillä pahoiksikin erityisesti rintamalla olleissa joukoissa.
Puukasarmi- ja parakkivaihetta kesti toistakymmentä vuotta. Ensimmäinen tiilikasarmi valmistui vanhalle kasarmialueelle vuonna 1952, jolloin Laanila tyhjeni. Saksalaisten parakeista voitiin luopua kokonaan vasta vuosikymmenen lopulla sitä mukaa, kun Hiukkavaaran uudet kasarmit valmistuivat.
Rauhan ajan suurvaruskunta
Oulun varuskunnan rauhan ajan jalkaväkijoukko muuttui ensin 1. prikaatiksi ja edelleen Pohjan prikaatiksi, jona monet ikäluokat sen muistavat. Prikaati siirtyi vuosien 1958–1963 aikana Hiukkavaaraan, jossa se toimi lakkauttamiseensa eli vuoteen 1998 asti. Silloin joukot liitettiin pääosin Kainuun prikaatiin ja Jääkäriprikaatiin.
Oulussa oli kenttätykistöä jo vuosina 1944–1948, ja tykistö palasi vuonna 1959, jolloin Ylämyllyltä siirrettiin Pohjanmaan Tykistörykmentiksi nimetty joukko Oulun vanhalle kasarmialueelle. Rykmenttiin liitettiin Karjalan prikaatin patteristo sekä Oulussa jo toiminut Pohjan prikaatin patteristo. Tykistönsä Oulu sai pitää vuoteen 1982 asti, jolloin PohmTR;n viimeisetkin osat siirrettiin Sodankylään osaksi Jääkäriprikaatia.
Vuonna 1980 Tampereen Ilmatorjuntapatteristo muutti pohjoiseen ja nimettiin Oulun ilmatorjuntapatteristoksi. Yhdeksän vuotta toimittuaan se siirtyi Rovaniemelle osaksi Lapin ilmatorjuntarykmenttiä.
Maan toiseksi suurin varuskunta tarvitsi monipuolisia aselajijoukkoja. Koulutus JR 1:n pioneeriosastossa alkoi heti sodan jälkeen. Vuodesta 1967 alkaen pioneereja koulutti Pohjan Pioneerikomppania. Pataljoonaksi laajennettuna se toimi vuodet 1990–1998.
Viestimiehiä koulutti 1. Erillinen viestikomppania vuodesta 1953 alkaen. Vuonna 1989 se liitettiin osaksi perustettua Pohjois-Suomen Viestipataljoonaa, joka siirtyi osaksi Kainuun Prikaatia vuonna 1998. Silloin Oulun historia varusmiehiä kouluttavana varuskuntana päättyi. Sotaväkeä Oulussa edustavat enää aluetoimisto ja 3. Logistiikkarykmentin varasto-osasto.
Muita hiljentyneistä varuskuntia Oulun suunnalla
Kokkola
- Asekoulu (1970–1996)
- Psto/1.Pr ( vuoteen 1954)
Liminka ja Raahe
- JvKoulK5 (1941)
Tornio
- JR1 (1945)