Monien haaveista tuli totta, kun naisille avautui mahdollisuus hakeutua rauhanturvatehtäviin vuonna 1991. Hakijamäärän runsaus yllätti Puolustusvoimat, ja muutamalta sotilaspiiriltä loppuivat jopa hakukaavakkeet. Elettiin vielä paperilomakkeiden aikaa.
Naisten pääsy rauhanturvaajiksi oli pitkä prosessi. Kyproksen vuoden 1964 operaatiota varten säädetty laki haluttiin uudistaa vuonna 1984 – ei sinänsä naisia varten vaan siksi, että laki koettiin osin vanhentuneeksi. Yhden sanan muuttaminen teki naisten mukaantulon mahdolliseksi. Vanhan lain mukaan rauhanturvatehtävissä saattoi palvella kerrallaan 2 000 miestä. Vuoden 1985 alussa voimaan astuneessa uudessa laissa määräksi mainittiin 2 000 henkilöä. Nyt portti naisten mukaantulolle jäi raolleen. Lain puolesta äänesti 89 kansanedustajaa ja vastaan 23.
Lain muutos ei ollut hetken huumaa. Ensimmäisiä keskusteluja naisiakin mukaan ottavasta yhteispohjoismaisesta valmiusjoukosta käytiin jo vuonna 1968. Uuden lain voimaan tultuakin jouduttiin vielä odottelemaan yli viisi vuotta, jotta yhteiskunta oli valmis suureen periaatteelliseen muutokseen. Eduskunta hyväksyi naisten lähettämisen rauhanturvatehtäviin 13.3.1991 – sopivasti talvisodan päättymisen vuosipäivänä.
Puolustusministeri Elisabeth Rehnin kirkas visio naisista rauhanturvatehtävissä ja hänen panoksensa vaikutti keskeisesti asian läpivientiin. Viimeinen silaus oli Rehnin vierailu Golanilla lokakuussa 1990, jolloin hän tapasi rauhanturvatehtävissä palvelleita kanadalaisnaisia. Vierailun jälkeen tehdyn selvityksen tuloksena oli, että kolmisenkymmentä tehtävää soveltuisi naisille. Rehn toimi tuolloin Harri Holkerin johtaman hallituksen puolustusministerinä. Hän jatkoi samalla mandaatilla myös seuraavassa, Esko Ahon johtamassa hallituksessa. Silloin hän sai hoitoonsa myös tasa-arvoministerin salkun sosiaali- ja terveysministeriössä.
Suomen ja nähtävästi koko maailman ensimmäinen naispuolinen puolustusministeri Elisabeth Rehn koki kunniatehtäväkseen edistää naisten tasa-arvoa myös Puolustusvoimissa. Vaikka naisten määrä ensimmäisessä rotaatiokoulutuksessa oli pienehkö, niin Rehn näki naisten mukaan tulon merkittävänä virstanpylväänä. Päätös rauhanturvatehtävien avaamisesta naisille oli Tasa-arvoasiain neuvottelukunnalle ilmeisesti liiankin tasa-arvoinen, koska se nousi päätöstä vastaan.
Soveltuvuuden arvioinnissa käytettiin osin samoja testejä kuin varusmiesten peruskoulutuskaudella, joten kysymys ”halusitko lapsena olla tyttö” herätti hakijoissa ymmärrettävää hilpeyttä.
Ilmoitus naisten mahdollisuudesta hakea rauhanturvatehtäviin julkaistiin lehdissä 21.4.1991. Seurasi yli 3 500 hakemuksen vyöry. Hakijoita oli satakertainen määrä tarpeeseen nähden. Soveltuvuustestiin ja työhaastatteluun kutsuttiin 104 naista, ja heistä 37 valittiin koulutukseen YK-koulutuskeskukseen Niinisaloon. Lopulta 34 naista aloitti koulutuksen.
Soveltuvuuden arvioinnissa käytettiin osin samoja testejä kuin varusmiesten peruskoulutuskaudella, joten kysymys ”halusitko lapsena olla tyttö” herätti hakijoissa ymmärrettävää hilpeyttä. Testien lisäksi oli peräti kolme haastattelua, joista kaksi toteutettiin kahdestaan haastattelijan kanssa ja kolmannessa hakija joutui viisihenkisen raadin tentattavaksi. Helpolla mukaan ei päässyt.
Hakuilmoituksessa ikähaarukaksi mainittiin 25–40 vuotta. Hakijoiden ikäkeskiarvoksi muodostui 31 vuotta, ja se oli selvästi miehiä korkeampi. Toinen selkeä ero oli, että monella hakijalla saattoi olla työuraa takanaan jo toistakymmentä vuotta osaksi kansainvälisissäkin tehtävissä. Myös koulutustausta oli mieshakijoita korkeampi.
Naiset edustivat kaikkia siviilisäätyjä: sinkkuja, avio- ja avoliitossa olevia sekä eronneita. Monilla naisilla oli jälkikasvuakin. Raha ja verovapaan auton hankinta ei ollut naisille niin suuri kannustin kuin miehille, vaikka kirjoissa toki näkee autonsa kanssa poseeraavia naispuolisia rauhanturvaajia. Mahdollisuus saada kansainvälistä työkokemusta oli vahva vaikutin. Palkka ja sen päälle maksettu päiväraha merkitsivätkin kelpo tienistiä komennuksen ajalta. Sopimus tehtiin aluksi 8 kuukaudeksi ja sitä oli mahdollista jatkaa 4+4 kuukautta.
Rauhanturva-asiat kuuluivat puolustusministeriön tontille. Puolustusvoimat tuki ministeriötä järjestämällä koulutuksen YK-koulutuskeskuksessa Niinisalossa. Naisten saapuminen koulutukseen piti suunnitella huolellisesti esimerkiksi majoituksen ja vaatetuksen osalta. Piti keksiä myös sopiva puhuttelumuoto, koska naisilla ei ollut sotilasarvoa. Naisia päädyttiin puhuttelemaan oppilaiksi, mikä tuntui luontevalta sekä puhuttelijoista että puhuteltavista. Joukkona naisista käytettiin nasevaa nimeä Osasto N, ja juuri nämä ensimmäiset rauhanturvakoulutetut naiset olivat niitä usein mainittuja Elisabethin enkeleitä.
Naisten koulutusjakso toteutettiin 11.11.–12.12.1991. He majoittuivat omaan osastoonsa AUK:n yläkertaan, sekatuvista ei nähty vielä edes unta. Kaiken lisäksi kulku naisten majoitukseen oli tiukasti rajattu, ja niistä harvoistakin sallituista kävijöistä ripustettiin kuvallinen taulu sisäänkäynnille. Joulurotaatioon koulutettavat miehet saapuivat viikon verran naisten jälkeen, joten uuteen ja outoon tilanteeseen naisista sotaväessä ehdittiin jo hieman tottua.
Naiset oli tarkoitus lähettää ei-sotilaallisiin tehtäviin, joten ase- ja itsepuolustuskoulutuksen määrästä ja tarpeellisuudesta väännettiin suunnitteluvaiheessa ehkä eniten kättä. Ensimmäisissä visioissa vuonna 1985 voimaan astunutta lakia valmisteltaessa minkäänlaista asekoulutusta ei nähty tarpeelliseksi. Järki sekä käytännöllisyys kuitenkin lopulta voittivat, ja Niinisalossa naisille annettiin riittävä ase- ja ampumakoulutus. Rynnäkkökivääriammunnoissa saavutettiin hyviä tuloksia. Myös aseetonta itsepuolustusta harjoiteltiin.
Koulutukseen sisältyi asekoulutuksen ohella muitakin sotilaallisia aiheita kuten pioneeri-, viesti- ja suojelukoulutusta. Englannin kielen opetus oli itsestään selvää, samoin terveydenhoito- ja ensiapukoulutus. Naisten siviilikoulutus pyrittiin hyödyntämään mahdollisimman hyvin, joten he toimivat komennuksella esimerkiksi lääkintä-, tiedotus- ja huoltotehtävissä. Sotilasarvoja naisilla ei tuolloin vielä ollut, mutta he palvelivat omilla vastuualueillaan sekä miehistö- että päällystötehtävissä.
Puolustus- ja tasa-arvoministeri Rehn piti huolta valituista. Koulutus oli kestänyt vain viikon, kun Elisabeth saapui tapaamaan enkeleitään. Rehellisen palautteen saamiseksi ministeri toivoi välillä saavansa keskustella kurssilaisten kanssa naisten kesken ja pyysi miehiä poistumaan siksi aikaa.
Naiset olivat heti alusta asti silmätikkuina sekä positiivisessa että negatiivisessa mielessä. Koulutuksen alkaminen sai aikaan massiivisen mediahuomion. Toimittajat väijyivät naisia väsymättä saadakseen edes pienen kommentin tai mieluummin mehukkaan otsikon.
YK-koulutuksessa olleet naiset esiintyivät ensi kertaa yhtenä joukkona suurelle yleisölle vuoden 1991 itsenäisyyspäivän paraatissa Turussa. Paraatiin he olivat pukeutuneet vihreään toppapuseroon, maastopuvun m/91 housuihin ja maihinnousukenkiin. Päässä oli harmaa turkislakki. Naiset marssivat ilman aseita. Yleisön positiivisesta suhtautumisesta kertoivat naisten saamat lukuisat spontaanit aplodit.
Heti kurssin päätyttyä viisi naista lähti Libanoniin ja viisi Golanille. Loput jäivät odottamaan seuraavia rotaatioita, eli yhtenä joukkona he eivät tehtävälle lähteneet. Naiset eivät itse halunneet minkäänlaista erityiskohtelua tai etuoikeuksia. Olemista rajoitettiin kuitenkin turvallisuussyistä niin, että naiset eivät saaneet liikkua tukikohdan ulkopuolella ilman miessaattajaa yksin eivätkä edes naisporukalla.
Naisten astuminen YK-palvelukseen vuonna 1991 oli nopeiden muutosten alku. Hakuprosessin alkaessa Neuvostoliitto veteli viimeisiä henkäyksiään, ja koulutuksen loppuvaiheessa Neuvostoliiton tilalle perustettiin Itsenäisten valtioiden yhteisö. Seuraavana vuonna vapaaehtoinen maanpuolustuskoulutus alkoi täysipainoisesti ensimmäistä kertaa sitten Suojeluskuntien lakkauttamisen, ja varusmiespalvelus avautui naisille lopulta lokakuussa 1995. Elisabethin enkelit olivat tärkeitä suunnannäyttäjiä.
Lähteitä:
Kirsti Kujanpää – Heikki Holma: Osasto N – Ensimmäiset naiset suomalaisissa rauhanturvajoukoissa (2024)
Tuomas Muraja: Elisabethin enkelit – Suomalaisnaisia rauhaa turvaamassa (2021)
Seppo Alahonko: Cease-fire – YK-koulutuskeskus 1969–1999
