Varusmiesiässä harva on vielä järin kypsä tai harkitseva tulevaisuutensa suhteen. Janne Pakisjärvikin kuvailee silloista itseään niin poikasen luontoiseksi ja itsepäiseksi, että aliupseerikouluun menostakin piti kieltäytyä. Niinpä mies kotiutui 30 vuotta sitten Sodankylästä sissijääkärinä.
Harmaissa hommat oli kuitenkin hoidettu asiallisesti, sillä puolenkymmentä vuotta myöhemmin hän palveli sinibaretti päässä Libanonissa. YK-aseman tarkka-ampujana sai ruutia polttaa sydämensä kyllyydestä ja kipinä pitkän matkan ammuntaan syttyi. Lisäpotkua tuli vielä, kun Pakisjärvi saavutti koko UNIFILin Falling Plate-kisassa joukkueensa kanssa pronssisijan.
– Ratkaiseva sysäys oli sitten vuosia myöhemmin, kun Ylitornion reserviläisten Simo Rousu houkutteli minua lähtemään tarkka-ampujakurssille, Pakisjärvi muistelee.
– Useampana vuotena sinne osallistuinkin, myös apukouluttajana toimien. Vuonna 2017, eli yli 20 vuotta varusmiesajan päättymisen jälkeen tuli kutsu kertausharjoitukseen ja mielessä alkoi vahvistua ajatus suorittaa myöhemmällä iällä reservialiupseerikoulu.
Sen jälkeen maanpuolustustoiminta imaisikin miehen vahvaan otteeseensa: Miehistöstä aliupseeriksi -kurssi vuonna 2020 ja pari vuotta myöhemmin Aliupseerista upseeriksi -kurssi. Samaan aikaan Maanpuolustuskoulutusyhdistyksen koulutukset ja Puolustusvoimain vapaaehtoiset kurssit veivät reserviläistä paikasta ja tehtävästä toiseen.
Ammunta oli kuitenkin se keskeinen tekijä, joka kulki lähes aina mukana. Pakisjärvi naurahtaakin aina löytävänsä itsensä sieltä, missä ruuti haisee!
Tämän vuoden puolustusvoimain lippujuhlan päivänä luutnantiksi ylennetty upseeri suuntasi jo seuraavana päivänä jälleen tarkka-ampujakurssille, nyt tosin ammunnanjohtajan ominaisuudessa.
Erilaisissa maanpuolustukseen liittyvissä toimissa on Pakisjärven arvion mukaan kulunut reilusti yli 200 vuorokautta. Kaikki tämä on ollut myös pois perheen parista, ja hän myöntääkin, että ilman vaimon ja muun kotiväen tukea ei moniin koulutuksiin ja tapahtumiin olisi pystynyt osallistumaan, varsinkaan silloin, kun lapset vielä olivat pieniä. Vaikuttihan isän poissaolo koko perheen elämään erityisesti viikonloppuisin.
– Tietyllä tavalla tämä on minulle elämäntapa, jossa voin antaa oman panokseni isänmaan puolustamiseen. En tiedä parempaa tapaa viettää vapaa-aikaa.
– Yksi syy aktiivisuuteeni on myös näiden porukoiden hyvä henki, tunnemme tekevämme asioita, joilla on oikeasti merkitystä! Minun tapaukseni on hyvä esimerkki siitä, että vaikka varusmiesaikana ei maanpuolustusajatus niin voimakkaasti sytyttäisikään, voi siihen lähteä mukaan myöhemmälläkin iällä.
Monesti asioiden merkityksen ja arvon tajuaa vasta myöhemmin. Käänteentekevä hetki maanpuolustusasiassa Pakisjärvelle oli vuonna 2008 tehty retki Tali-Ihantalan taistelupaikalle, missä hänen JR12:ssa palvellut isoisänsä oli saanut kokea todellisen tulihelvetin Neuvostoliiton suurhyökkäyksessä:
– Pappa näytti minulle kiven, jonka taakse oli painautunut luoti- ja kranaattisateessa. Pienen kiven antama suoja tuntui täysin riittämättömältä ja tilanteen kauheus konkretisoitui minulle kunnolla!
– Mukana retkellämme oli myös kenraali Taavetti Laatikaisen poika Erkki Laatikainen, kenraali hänkin. Laatikainen kertoi isänsä sanoneen pojalleen, että aina kun tapaat JR12:n miehen, ota lakki päästäsi ja kiitä häntä kädestä pitäen vapaasta isänmaasta! Ja sen kenraali nyt teki papalleni.
– Samalla sain itse kenraalilta käskyn huolehtia sotaveteraanipapastani. Sen lupauksen pidin niin kauan, kunnes kannoin papan hautaan vuonna 2017.
