”Pum pum pum, patterit paukkuu ja korohorot haukkuu”, riimiteltiin sota-ajan suositussa Eldankajärven jää -laulussa. Tämä humoristinen riimi kuitenkin kuvaa yhä edelleen puolustuksemme keskeistä toimintatapaa. Epäsuoran tulen eli tykistön ja kranaatinheittimien (se korohoro) käyttö keskitetysti on torjunnan selkärankaa, jolla tuotetaan tappioita vastustajalle. Tämä pätee edelleen Ukrainan kokemustenkin perusteella.
Suomi mainitaan usein tykistön suurvaltana. Tärkeä osa epäsuoran tulen kykyämme ovat kranaatinheittimet. Ne ovat myös kotimaista tuotantoa, mitä ei voi nykyisin enää sanoa kovin monista ensilinjan asejärjestelmistämme.
Metsäisessä maastossa yläkulmilla ampuvan kranaatinheittimistön tarkka kaarituli maalialueella on tappavan tehokasta. Itse ase on yksinkertainen ja helposti liikuteltava. Käytössä on 120 mm raskaita ja 81 mm keveitä kranaatinheittimiä.
Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön (ETYJ) Wienin asiakirjan mukaisen Suomen ilmoituksen perusteella 120 mm kranaatinheittimiä olisi Maavoimilla 822 kappaletta.
Nykyaikaisella taistelukentällä vihollisen vastatykistötutkat paljastavat ampuvan heittimen sijainnin nopeasti. Siksi meille on kehitetty myös ajoneuvoalustaisia versioita kuten Patrian AMV 8×8 -vaunuun sijoitetut AMOS (Advanced Mortar System) ja NEMO (New Mortar) -torniasennukset. Raskaita kranaatinheittimiä on myös asennettu NASU-telakuorma-autoihin.
Kranaatinheitinten historiallisina edeltäjinä voi pitää erilaisia katapultteja, joilla pyrittiin murtamaan vastustajan linnojen muureja. Ruudin keksimisen myötä saatiin käyttöön samaan tehtävään järeitä bombardeja ja mörssäreitä.
Niistä kehitetty suusta ladattava miinanheitin oli lyhytputkinen mutta edelleen raskas ja useimmiten kiinteälavettinen kranaatinheittimen edeltäjä. Ensimmäiset versiot rakennettiin 1900-luvun alussa Japanissa ja saksalaiset kiinnostuivat konseptista. Syntyi Minenwerfer, joita käytettiin eri kaliiperisina ensimmäisen maailmansodan juoksuhautataisteluissa vastustajien asemien tuhoamiseen. Sittemmin ne huomattiin soveltuviksi myös lähitulitukeen. Myös vastapuoli otti ne käyttöön. Miinanheittäjät ampuivat lieriömäisiä ammuksia enintään parin kilometrin päähän.
Ensimmäisen nykymuotoisen helposti siirrettävän kranaatinheittimen suunnitteli Englannissa 1915 Sir Wilfred Stokes. Tarkoituksena oli kehittää taistelukaasuammusten laukaisemiseen soveltuva ase.
Jatkokehityksestä vastasi niin ikään englantilainen Edgard Brandt. Heittimen perusmuoto oli nyt lukittu: ohutseinäinen rihlaamaton putki, kaksihaarainen tuki, metallisilla ulokkeilla maata vasten tuleva vastinlevy ja suuntauslaite. Putken alaosassa on iskuripiikillä ja nivelpallolla varustettu peräkappale. Tuen pystyputkessa on heittimen korkeussäätö ja vaakaputkessa sivusäätö.
Suustaladattavan ammuksen muoto Stokes/Brandt-heittimissä oli jo lähellä nykyistä pisaran mallista pyrstöllä vakavoitua kranaattia. Kantamaa voitiin säätää lisäämällä pyrstön sisällä olevan lähtöpanoksen ympärille rengasmaisia lisäpanoksia.
Sisällissodan jälkeen venäläisiltä ja saksalaisilta jäi Suomeen runsaasti sekalaista aseistusta. Siihen kuului muun muassa mörssäreitä ja miinanheittimiä. Puolustusvoimien koulutuskäyttöön otettiin ainakin parikymmentä saksalaista 76 mm miinanheitintä, joille oli saatavilla tuhansia ammuksia.
Ne eivät ehtineet kuitenkaan olla kauaa palveluksessa, kun tykistön tarkastaja Vilho Nenoselle esiteltiin Englannissa valmistettujen nykyaikaisten Stokes-kranaatinheittimen ensimmäiset versiot. Asetyypin huomattiin nopeasti soveltuvan mainiosti suomalaiseen käyttöön. Stokes/Brandt-heittimiä hankittiin meille Ranskasta 82 kappaletta vuonna 1926.
Tästä oli lyhyt askel kotimaisen tuotannon käynnistämiseen. Jo vuodesta 1930 heittimiä kehitellyt kangas- ja metalliteollisuusyritys Tampella oy perusti varsinaisen aseosastonsa vuonna 1932 ja käynnisti Tampereella 81 mm heitinten tuotannon.
Uuden 81 Krh/31 -heittimen perusteena oli Stokes/Brandt-konstruktio, ilmeisesti ainakin aluksi ilman virallista lisenssiä. Vuoteen 1940 mennessä Puolustusvoimille oli valmistettu lähes 600 kevyttä kranaatinheitintä. Ne tulivat suureen tarpeeseen talvisodassa. Samaan aikaan valmistettiin myös vientiin yli 600 heitintä muun muassa Ranskaan ja Viroon.
Suomessa suunnitellusta raskaasta 120 mm kranaatinheittimestä saatiin sotavaltiolta tilaus vasta vuonna 1940, vaikka ase olisi ollut valmis tuotantoon jo pari vuotta aiemmin. Tämä m/40-malli oli niin sanotusti soiva peli ja sen kehitysversioista juontaa nykyisinkin käytössä oleva raskas krh-kalusto.
Sotien aikana Puolustusvoimat sai sotasaaliiksi muiden tarvikkeiden ohella runsaasti Neuvostoliiton eri kaliiperien heittimiä ja niiden ampumatarvikkeita. Näin erityisesti jatkosodan etenemisvaiheen aikana.
Aseet otettiin mahdollisimman nopeasti omaan käyttöön. Erityisesti 120-milliset, joita saatiin sotasaaliina 1941 noin 150 kappaletta, osoittautuivat hyödyllisiksi.
Suomalaisten haltuun jäi runsaasti myös 50 mm pienoisheittimiä (lempinimi Naku). Ne jäivät vähitellen pois käytöstä. Nykyisin niille tyypillisissä lähitulitehtävissä käytetään kranaattikonekivääreitä.
Sotiemme jälkeen Puolustusvoimien tilaukset ymmärrettävästi hyytyivät. Tampella jatkoi kuitenkin kranaatinheittimien kehitystä Israeliin perustetussa Soltam-yhteisyrityksessä. Suomalaisten heitinten maine alansa ykkösenä levisi tätä kautta laajalle. Tästä oli myös suurta hyötyä, kun Puolustusvoimat myöhemmin tilasi lisää kranaatinheittimiä.
Kevyet kranaatinheittimet olivat alusta alkaen selkeästi jalkaväen mukana liikkuvia tukiaseita. Raskaat 120 mm heittimet sen sijaan lähestyivät käyttötavaltaan ja tulenjohdoltaan tykistön toimintaa. Heitinten sijoitusta Puolustusvoimien organisaatiossa onkin vuosikymmenien varrella säädetty lukuisia kertoja.
Nykyisin raskaat 120 mm heittimet toimivat kolmiputkisina tulijoukkueina, jotka kuuluvat kranaatinheitinkomppaniaan. Se on jääkäripataljoonan tai taisteluosaston yksikkö, jossa joukkueita voi olla kolme tai neljä.
Myös kevyet 81 mm kranaatinheittimet on jaoteltu kolmiputkisiksi joukkueiksi. Ne ovat jääkärikomppanian tuliyksikkö, joka on erittäin liikkuva ja mahdollistaa välittömän reagoinnin epäsuoralla tulenkäytöllä yllättävissäkin tilanteissa.
Heitinjoukkueita käytetään pääsääntöisesti kootusti, jolloin tehtävä toteutetaan tulenjohtajan komennon mukaan kaikilla kolmella aseella. Joukkue määrittää heittimille ampuma-arvot (sivun ja koron) maalin ja tuliaseman koordinaattieron, sään, ruudin lämpötilan sekä käytettävän ampumatarvikkeen ja panoksen perusteella.
Tämä voidaan tehdä manuaalisesti laskemalla. Kyseessä on taistelunkestävämpi ja kootusta ryhmityksestä usein nopeampikin menetelmä kuin tietokone.
Kranaatinheitinkomppanioiden kehityksessä on kuitenkin panostettu myös johtamispaikkojen ja -järjestelmien digitalisointiin. Tuliasematoiminnan kehittämisen ohella tämä mahdollistaa hajauttamisen paremman suojan saamiseksi vihollisen vastatykistötoiminnalta ja lennokeilta.
Tulenjohtaja voi yhdistää tilanteen ja kantaman salliessa usean jääkärikomppanian kranaatinheitinjoukkueiden tulen samaan maaliin. Siihen voi ampua yhdestä kolmeen tulijoukkuetta tai tarvittaessa koko heitinkomppania 12 aseella.
Raskas kranaatinheitin Tampella 120 M/92
- Putken pituus 200 cm
- Kokonaispaino noin 500 kg
- (putki 100 kg, tuki 70 kg, vastin 120 kg ja ajopyörästö 215 kg)
- Tulinopeus 12-15 laukausta/min
- Kantama 0,25–7,5 km
- Kevyt kranaatinheitin Tampella 81 M/71
- Putken pituus 120 cm
- Kokonaispaino noin 56 kg
- (putki 20 kg, tuki 19 kg, vastin 17 kg)
- Tulinopeus 18-20 laukausta/min
- Kantama 0,1–5,8 km
Lue seuraavaksi
-
Kalusto
