Talvisodan aikana varsinaista kaukopartiotoimintaa ei käynnistetty, mutta tiedustelupartioita toki lähetettiin. Talvisodan taisteluissa saivat kuitenkin tärkeää kokemusta ne, joista jatkosodassa tuli kaukopartio-osastojen kantasissejä.
Jo ennen talvisotaa kaukopartio-osastojen idut toimivat Tilastotoimiston alatoimistoina, ja näistä organisoitiin jatkosodan sytyttyä niiden johtajien nimeä kantaneet osastot. Tilastotoimisto oli Yleisesikunnan Ulkomaantoimiston tiedusteluelimen peitenimi.
Keväästä 1940 keskikesään 1941 vallinneen välirauhan aikana itärajan taakse suuntautunut partiotoiminta oli jo varsin vilkasta. Tehtävillä kävi kymmeniä yleensä kaksimiehisiä partioita. Aluksi haluttiin selvittää, valmisteleeko Neuvostoliitto uutta hyökkäystä Suomeen. Rauhan pysyvyyteen ei oikein uskallettu luottaa etenkään Neuvostoliiton vallattua Baltian maat kesällä 1940.
Välirauhan partioihin rekrytoitiin useimmiten talvisodassa menetetyiltä alueilta kotoisin olevia miehiä, joiden etuna oli hyvä paikallistuntemus. Operaatiot toteutettiin siviilivarusteissa, joten kiinni jääneitä kohdeltiin vakoojina eikä sotilaina. Ainakin viisi partiomiestä kaatui tai teloitettiin.
Monista välirauhan partiomiehistä tuli jatkosodan kantasissejä. Välirauhan aikana järjestettiin myös kaukopartiotoimintaan valmistavia kertausharjoituksia ja jopa laskuvarjohyppykoulutusta. Näin koulutetuista noin 150 miehestä muodostui sopivaa erikoisjoukkoreserviä.
Vuoden 1941 mittaan partioiden tärkeäksi tehtäväksi tuli havainnoida, reagoiko Neuvostoliitto Suomen läpi Norjaan suuntautuneisiin saksalaiskuljetuksiin. Suomi oli antanut Saksalle luvan kuljettaa joukkojaan eräiden Suomen satamien kautta Norjan pohjoisiin osiin.
Viimeinen välirauhan aikainen siviilipuvussa toiminut partio palasi tehtävältä vasta sotatoimien alettua ja siitä alkaen kaukopartiointi oli sotilaallista toimintaa sotaväen varusteissa. Partioiden perusvahvuus kasvoi noin 5–10 mieheen, ja nyt saatettiin myös tuhota kohteita. Erityisen tärkeää oli tuhota jatkosodan hyökkäysvaiheessa vihollisen täydennys- ja huoltokuljetuksia sekä liikenneyhteyksiä.
Jatkosodassa toimi neljä Päämajan kaukopartio-osastoa, ja koko itärajan takainen rintama oli jaettu vastaavasti neljään vastuualueeseen. Eteläisimpänä toimi Osasto Vehniäinen toiminta-alueenaan Karjalan kannas sekä Aunuksen eteläinen osa. Sen esikunta siirrettiin talvisodan jälkeen Viipurista Lahteen, mutta Lappeenrantaan ja Rautjärvelle jäi toimipiste. Osastoa johti kapteeni, myöhempi majuri Hannes Vehniäinen (1897–1970), joka sai komentoonsa koko ErP.4:n heinäkuussa 1944 toimien sen komentajana sodan loppuun asti.
Osasto Kuismasen vastuualue ulottui Sortavalan – Äänislinnan tasalta Vienan Karjalaan suunnilleen Karhumäen ja Rukajärven puoliväliin. Osaston johtopaikka oli talvisodan aikana Sortavalassa, mutta sodan jälkeen se evakuoitiin Joensuuhun. Päällikkönä toimi kapteeni, myöhempi majuri Into Kuismanen (1908–1955).
Suomi-neidon vyötärön tasalla operoi Osasto Marttina, jonka toiminta-alue rajautui etelässä Osasto Kuismaseen ja pohjoisessa Osasto Paatsaloon siten, että väliraja pohjoisessa kulki suunnilleen Uhtuan ja Kiestingin puolivälissä. Pauli Marttina (1898–1963) aloitti jatkosodan kapteenina yleten sodan aikana majuriksi. Hän johti osastoaan Kuhmosta käsin.
Osasto Paatsalon vastuualue oli koko Lapin korkuinen ulottuen Pohjois-Vienasta Jäämerelle. Majuriksi jatkosodan aikana ylennetty Harri Paatsalo (myöhemmin Paarma, 1901–1970) johti osastoaan Rovaniemeltä, mutta varsinainen partiotoiminta toteutettiin Petsamon ja Alakurtin tukikohdista. Majuri Paatsalo komennettiin kesäkuussa 1944 erikoistehtäviin Päämajaan, jolloin hänen seuraajakseen nimitettiin kapteeniluutnantti Pentti Ahola.
Päämajan alaisen kaukopartiotoiminnan ylivoimaisesti tärkein tehtävä oli strateginen tiedustelu, ja toiminta oli organisoitu eversti Aladàr Paasosen johtaman tiedustelujaoksen alle. Monista kaukopartioromaaneista tuttu räiske ja rätinä eivät olleet tavoitteita, mutta joskus kyllä sivutuotteita. Partioiden varustukseen kuuluivat tarpeen mukaan junansuistolaitteet ja räjähteet.
Repun kantoa oli luvassa Päämajan tarvitessa sellaista tietoa, jota ei muilla tiedustelulajeilla voitu saada. Uuden tiedon hankkimisen ohella joskus varmennettiin muista kanavista saatua tietoa. Tärkeätä oli saada ennakkovaroitus vihollisen uusista toimista, jotta niihin pystyttäisiin etupainotteisesti reagoimaan. Erityisen tärkeäksi tämä tuli keväällä 1944 ennen Neuvostoliiton suurhyökkäystä.
Jatkosodan kaukopartiotoiminta organisoitiin Erillinen Pataljoona 4:ksi (ErP.4) vasta 1.7.1943. Erillisistä osastoista pataljoonaksi organisoinnin yhteydessä partiotoiminta sinänsä ei muuttunut. Johtosuhteet ylöspäin jäykistyivät jonkin verran, mutta toiminnan suunnittelusta tuli samalla pitkäjännitteisempää.
Pieneltäkin tuntuva yksityiskohta saattaa joskus olla hyvin merkityksellinen. Kaukopartioradio, kutsumanimeltään Kyynel, on hyvä esimerkki tästä. Jatkosodan alussa Kyynelellä saattoi vain lähettää viestejä. Vastaanottoa varten partio kantoi pientä Töpö-nimistä yleisradiovastaanotinta. Peitekielisiä tiedotuksia partioille lähetettiin yleisradiolähetysten lomassa. Tästä epäkäytännöllisestä toimintamallista voitiin luopua, kun Kyyneleeseen kehitettiin myös vastaanottokyky.
Suuren luokan asiasta puolestaan oli kyse, kun kaukopartiotoiminnassa alettiin priorisoida lentokuljetuksia tehtäväalueelle ja sieltä takaisin. Näin vältettiin operaation riskialttein vaihe eli vihollislinjojen läpäisy. Laskuvarjoilla miehiä ei yleensä tehtävälle pudotettu, vaan partiot vietiin vesitasoilla sopivan syrjäiselle järvelle.
Ilmakuljetuskyvyn myötä voitiin jo puhua erikoisjoukkotoiminnasta. Aluksi partiotoimintaa tukivat tilapäiset lento-osastot, kunnes ErP.4:lle alistettiin pysyvästi lento-osasto Jauri. Ilmakuljetuskyky kohotti taistelumoraalia myös siten, että partiomiehet tiesivät sairastuessaan tai haavoittuessaan pääsevänsä lentoteitse turvaan.
Kaukopartiointi oli tyypillisesti sulan maan toimintaa. Talvikaudellakin partiointia toki jatkettiin, mutta silloin kaukopartio-osastoista saatettiin koota myös suurempia taisteluosastoja. Os. Marttinasta ja Os. Kuismasesta koottu partio tuhosi talvella 1942 Petrovski Jamin huoltokeskuksen.
Seuraavana talvena kolmesta kaukopartio-osastosta muodostettu taisteluosasto Kaleva kävi tuhoamassa vihollistukikohdat Suopassalmella ja Jyskyjärvellä. Näitä operaatiota voidaan kritisoida kaukopartioresurssien väärinkäyttönä. Erikoisjoukkosotilaat eivät suinkaan ole ylivertaisia kaikessa vaan lähinnä sellaisessa toiminnassa, jota varten heidät on koulutettu kuten tiedustelussa.
Kaukopartiotoimintaan tarvittiin runsaasti taustavoimaa. Tärkeä tuki oli sotavankikuulusteluja hoitanut kuulusteluelin. ErP.4:n organisaatioon kuului myös radioasema ja huoltoelimiä sekä kesällä 1944 perustettu koulutusosasto. Pataljoonassa palveli myös kymmeniä lottia. Pataljoonaksi organisoinnin myötä määriteltiin myös määrävahvuudet. Kullakin kaukopartiokomppanialla se oli 156 henkeä ja pataljoonan esikunnalla 53, eli pataljoonaan kuului liki 700 henkilöä.
Varsinaisia partiomiehiä pataljoonassa ja sen edeltäjäorganisaatiossa lasketaan olleen kaikkiaan 622. Runkohenkilöstön muodostivat ne runsaat sata partiomiestä, joille kertyi eniten partiomatkoja. Monet partiomiehet tekivät korkeintaan muutaman reissun. Eniten partiomatkoja, yhteensä 25, teki kersantti Antti Hiiri Osasto Paatsalosta. Runkohenkilöstölle reissuja kertyi jatkosodan aikana tyypillisesti noin 15.
Kahdeksan Päämajan kaukopartiomiestä sai Mannerheim-ristin. Se on melkoinen määrä joukolle, jossa varsinaisia taistelijoita oli reilut 600, ja se kertoo osaltaan sekä toiminnan tärkeydestä että sen menestyksellisyydestä. Menestyksen hintana oli yli 80 kaatunutta tai kadonnutta kaukopartiomiestä.
Lähteitä:
Mikko Porvali – Vesapekka Larkkonen: Erikoisjoukot (2025)
Lassi Saressalo: Päämajan kaukopartiot jatkosodassa (1987)
Eero Elfvengren – Matti Kosonen – Einar Laidinen: Vihollisen selustassa (2010)
Ilmari Hurmerinta (toim.): Mannerheim-ristin ritarit – Ritarimatrikkeli (2024)
