Keskustelu viime sotien evakoista rajoittuu usein vain karjalaisiin. He toki muodostivat valtaosan noin 420 000 kotiseutunsa jättäneestä, mutta uuden kodin ja toimeentulon joutui etsimään myös moni pohjoisen Suomen asukas.
Monia kotipaikkansa säilyttäneitä pohjoisen perheitä odotti kuitenkin ikävä yllätys, kun koitti aika palata kotiin keväällä ja kesällä 1945. Uusi elämä oli rakennettava palaneen kodin raunioille. Usein ensimmäinen asumus oli käsillä olevista tarpeista kyhätty hökkeli tai poltetun kodin kellari.
Monelle Lapin ja Pohjois-Pohjanmaan asukkaalle sotavuodet merkitsivät kahta evakkoreissua. Talvisotaa pakoon lähdettiin lähinnä Pohjois-Suomen itäisistä pitäjistä. Jatkosodan loppuvaiheissa lähes koko pohjoinen Suomi tyhjennettiin siviileistä, kun entisiä aseveljiä piti alkaa häätää 19.9.1944 tehdyn välirauhansopimuksen velvoittamana.
Syyskuun alussa 1944 annettiin koko Lapin lääniä, Oulun läänin itäisiä pitäjiä sekä muutamia Kainuun alueita koskeva evakuointimääräys. Alettiin valmistautua siihen, että koko pohjoinen Suomi joutuu sodan jalkoihin. Evakuointi ei aina onnistunut suunnitellusti, vaan väestöä jäi sotatoimien keskelle.
Karjalaisten jo alkaessa asettua uusille asuinseuduilleen syksyllä 1944 pohjoisen väki vasta lähti sodan alta kohti länttä ja etelää. Lapin läänissä asui ennen sotia noin 144 000 henkeä. Länsi-Lapin väestö, noin 56 000 henkeä, evakuoitiin sodan lopulla Ruotsiin ja muut Oulujoen eteläpuolelle. Ruotsin apuun turvautuminen oli suunniteltu jo ennalta, eli spontaanista paosta ei ollut kyse.
Siviilien evakuoinnit Lapissa oli aloitettu jo heinäkuussa 1944 neuvostopartisaanien iskujen jälkeen. Silloin saksalaiset olivat vielä aseveljiä ja auttoivat lähtijöitä muuallakin pohjoisessa ennen vihollisuuksien puhkeamista. Saksan uhan sijasta evakuoinnin taustalla kummitteli epäily Neuvostoliiton aikeista hyökätä pohjoiseen Suomeen.
Uhka kävikin toteen hieman syyskuun 1944 puolivälin jälkeen puna-armeijan tunkeutuessa rajan yli Kuusamoon ja Suomussalmelle. Myös Taivalkosken itäisimmät osat joutuivat neuvostojoukkojen haltuun ja sen myötä tieyhteydet Suomussalmelta pohjoiseen päin. Tämä osa jatkosodan historiasta on ollut varsin harvoin esillä.
Ruotsin hallitushyväksyi virallisesti suomalaisten vastaanoton 15.9.1944, ja jo seuraavana aamuna ensimmäinen evakkojuna saapui Haaparantaan. Evakkoja sijoitettiin lähes sataan Ruotsin kuntaan ja niissä noin 350 paikkaan. Eniten evakkotaipaleella oli lapsia ja vanhuksia. Majapaikkoina toimivat monenlaiset julkiset rakennukset elokuvateattereista seurakuntataloihin. Perheet ja kyläyhteisöt pyrittiin pitämään koossa ja koulunkäynti järjestämään.
Ruotsalaiset ottivat suomalaiset suopeasti vastaan, ja olot haluttiin muokata mahdollisimman kodikkaiksi joulun ajan koristeluja myöden. Ennen taloksi asettumista odotti kuitenkin terveystarkastus, täisauna ja karanteeni. Ruotsissa saattoi saada sellaisiakin herkkuja, joista elintarvikesäännöstelyn Suomessa ei osattu edes unelmoida kuten appelsiineja.
Aluksi Ruotsista sai palata vain Suomen viranomaisten erikoisluvalla. Helmikuun alussa 1945 alettiin systemaattisempi palautus, ja varsinaiset joukkopalautukset käynnistettiin loppukeväästä 1945. Kotimaahan evakuoidut saivat palata kotiinsa pian taistelujen siirryttyä pohjoisemmaksi – jos oli minne palata. Usein ainoa merkki kodista oli pystyssä törröttävä savupiippu.
Evakuointi ei koskenut vain ihmisiä. Myös karja oli saatava turvaan. Maa- ja metsätalous oli pääelinkeino suurimmalle osalle väestöä. Muutama lehmä, lammas ja joukko kanoja saattoi tuoda särvintä leivän oheen sellaisillekin perheille, joiden koko elanto ei tullut maataloudesta.
Usein evakkokarjaa paimensivat ja hoitivat keskenkasvuiset tytöt. He saattoivat taittaa satojen kilometrien taipaleen jalkaisin kolean syyssään armoilla. Osa hevosista oli otettu sotaväen käyttöön, mutta kotitallien hevoset otettiin ilman muuta mukaan evakkoon.
Monen pohjoisen perheen elinkeinon muodostivat porot. Ne laidunsivat normaalisti vapaina, eikä niitä ollut tarkoituksenmukaista yrittää evakuoida. Poroja kuitenkin päätyi teurastettuna matkaevääksi evakkoreissulle. Moni poromies väisti evakkoon lähdön ja jäi mieluummin palkisiin porokarjaansa valvomaan. Vihanpidon pohjoisessa alettua saksalaisjoukot hyödynsivät poroja muonituksessaan lupia kyselemättä. Parikymmentä tuhatta teurastettua yksilöä teki ison loven pohjoisen poroeloon.
Materiaalituhojen määrä voidaan todentaa laskemalla, mutta ihmisten mieliin aiheutunut trauma on vaikea määritellä. Kyse ei ole ainoastaan siitä, että koti ja sen myötä perusturvallisuus poltettiin. Usein tuhoutui koko vuosisatainen kyläyhteisö tai kolttien tapauksessa myös elinkeino, elämäntapa ja identiteetti. Aineellisten muistojen ja perinne-esineiden mukana särkyi suhde menneeseen.
Ihmisten kuolleisuus evakossa oli tavanomaista korkeampi. Erityisesti tämä koski saamelaisia. Syynä eivät olleet vain kulkutaudit. Monelta hiipui elämänhalu menetetyn identiteetin mukana. Outo ruokavalio ja kotiseudusta poikkeavat ilmasto-olot lisäsivät tuskaa. Ortodoksiset koltat joutuivat myös uskontonsa takia syrjityiksi.
Suomeen ei perustettu pakolaisleirejä, vaan evakot asutettiin aluksi monenlaisiin julkisiin rakennuksiin sekä yksityiskoteihin. Kotinsa lopullisesti menettäneille haluttiin antaa ote uudesta elämästä mahdollisimman pian. Tällä onnistuttiin välttämään suuri osattomien joukko, joka olisi voinut muodostua riskiksi yhteiskuntarauhalle. Aineellinen jälleenrakennus jopa pahoin tuhotussa Lapissa sujui nopeasti, mutta henkinen jälleenrakennus vaati pidemmän ajan.
Lapissa tuhoutui noin 15 000 rakennusta eli laskentavasta riippuen noin 80–90 prosenttia rakennuskannasta. Alkujaan 752 maantiesillasta jäi jäljelle vain 24. Pahimmat tuhot rakennusten määrällä mitaten koki Rovaniemen maalaiskunta. Seuraavana tulivat Sodankylä, Rovaniemen kauppala sekä Turtola. Eniten rakennuksia suhteessa niiden määrään tuhoutui Savukoskella, Enontekiöllä ja Inarissa. Pohjois-Pohjanmaalla pahimmat tuhot koki Kuusamo ja Kainuussa Suomussalmi.
Petsamo menetettiin jatkosodan päätyttyä kokonaan, vaikka alue jäi vielä talvisodan jälkeen Suomelle. Vain pieniä osia Jäämeren rannalta menetettiin talvisodan rauhanteossa. Sallasta lohkaistiin Neuvostoliitolle sotien jälkeen noin puolet ja Kuusamosta noin neljännes. Inarin kunnan itäreunasta, Suomi-neidon niskan tienoilta, luovutettiin vielä vuonna 1947 Jäniskosken–Niskakosken alue. Luovutuksella lyhennettiin niin sanottuja saksalaissaatavia Neuvostoliitolle.
Lapin sota ja etenkin sen merkitys pyrkii unohtumaan jatkosodasta puhuttaessa. Sodalla saksalaisia vastaan vältettiin antamasta puna-armeijalle muodollinen syy yrittää miehittää koko Suomi. Samoin vältettiin Lapin joutuminen saksalaisten ja neuvostojoukkojen keskinäiseksi taistelutantereeksi.
Hinta oli kuitenkin kova ja sitä maksettiin materiaalin ohella myös sotilaiden ja siviilien hengillä. Suomalaisia sotilaita kaatui tai katosi eri lähteiden mukaan yli tai alle tuhat. Siviilejä kuoli miinaräjähdyksissä viitenä sodan jälkeisenä vuonna noin kaksisataa ja moninkertainen määrä vammautui. Raivaustöissä sai surmansa noin sata raivaajaa.
Lähteitä:
Merja Paksuniemi: Vahvoiksi kasvaneet – Lapin lapset sodan jaloissa (2014)
Ville Kivimäki – Kirsi-Marja Hytönen (toim.): Rauhaton rauha – Suomalaiset ja sodan päättyminen 1944–1950
Tuomo Kallioniemi: Syksy 1944
