Suomalaisten maine soturikansana perustuu nykyajan näkökulmasta lähinnä toisen maailmansodan tapahtumiin ja etenkin talvisotaan. Liki 400 vuotta sitten suomalaiset hakkapeliitat niittivät mainetta Keski-Euroopassa osana emämaansa Ruotsin suurvalta-armeijaa 30-vuotisessa sodassa.
Hakkapeliittojen maine ei ole vain myytti, vaan sille on loogiset perusteet. Rekrytointi jalkaväkeen perustui pelättyihin pakko-ottoihin, mutta ratsuväki muodostettiin vapaaehtoispohjalta. Siinä missä koko kyläkunnan ottoikäiset miehet saattoivat paeta metsään ottojen uhatessa, niin ratsuväkeen oli joskus enemmän tarjokkaita kuin tilaa.
Talo, joka varusti sotaväkeen miehen ja ratsuhevosen, sai merkittäviä veroetuja ja samalla vapautui pakko-oton riesalta. Kalliiksi tämä saattoi tulla, koska jos mies tai hevonen menetettiin, niin talon piti lähettää uudet tilalle. Ratsutilalliseksi pääseminen oli kuitenkin tavoiteltu etuoikeus.
Siinä missä 5–10 talon muodostamat ruodut pyrkivät löytämään jalkaväkeen otettavaksi mahdollisimman joutilaan ja siviiliyhteisön kannalta hyödyttömän rekryytin, niin ratsumieheksi lähetettiin yleensä talon oma poika tai vävy. Sitä kautta myös inhimillinen hinta saattoi nousta korkeaksi.
Vapaaehtoispohjalta värvätyssä ratsuväessä päällystön ja miehistön suhde rakentui luottamukselliseksi. Pakko-otetun jalkaväen kurissapitämiseen ei luottamus riittänyt. Suomalaisen ratsuväen päällystön muodostivat usein kotimaiset aateliset, ja komentokieli oli suomi. Motivaatiota piti yllä osaltaan jalkaväen raskasta tarpomista kevyempi siirtyminen sekä luottamuksen tuoma vapaampi elämä sotilaana. Mikäli ratsutilan poika selvisi hengissä takaisin kotiin, hän oli nähnyt sotaretkillään maailmaa, mihin hyvin harva 1600-luvulla ylsi.
Avain hakkapeliittojen maineeseen ja menestykseen oli myös ajankohtaan nähden edistyksellinen taktiikka. Kolmikymmenvuotisen sodan ollessa jo täydessä käynnissä Ruotsi soti vielä muilla rintamilla. Erityisesti Puolan sodasta kuningas Kustaa II Aadolf (1594–1632) imi vaikutteita, jotka hän osasi soveltaa käytännöksi. Sotakokemuksen ohella Kustaan osaamista lisäsi hänen saamansa sotataidon koulutus.
Kuningas Kustaa mielsi hevosen taisteluvälineeksi eikä pelkästään ratsumiehen istuimeksi tai kulkuneuvoksi. Nopean ratsuväen rohkea käyttö mahdollisti sivustakoukkaukset ja joukkojen porrastuksen aaltoihin hyökkäyksessä. Kun ensimmäiset aallot sitoutuivat lähitaisteluun, niin takaa oli tulossa vereksiä voimia murtamaan vastustajan rivit. Myös ruotsalaisprikaatien tulivoima oli suurempi kuin vastustajilla.
Aikakauden mukainen ratsuväkitaktiikka perustui niin sanottuun karakulointiin. Siinä ratsumiehet etenivät pistoolin kantaman päähän vihollisesta, ja laukaistuaan aseensa joukko vetäytyi lataamaan pyssyjään taaksepäin. Tämän taistelutavan Kustaa ymmärsi vanhentuneeksi ja oivalsi, että edestakainen liike on turhaa. Ratsuväen piti vetäytymisen sijasta rynnätä lähitaistelussa miekoin eteenpäin, kun pistoolit oli ammuttu tyhjiksi.
Teräaseena hakkapeliitoilla oli yleensä oman kyläsepän takoma teräväkärkinen pistomiekka ja tuliaseena pistooli tai kaksi. Pistoolit olivat raskaita, epäluotettavia ja epätarkkoja. Tehokas ampumaetäisyyskin oli vain parikymmentä metriä. Niinpä pistooli piti hyökätessä malttaa laukaista mahdollisimman lähellä vihollista. Joskus kaksi ensimmäistä aaltoa ampui pistoolilla ja välittömästi seuraavat aallot syöksyivät vastustajan kimppuun miekat paljaina.
Kustaan armeijassa oli kolmenlaista ratsuväkeä. Kyrassieerit olivat rinta- ja selkäpanssarein eli kyrassein varustettua raskasta ratsuväkeä. Hakkapeliitat edustivat kevyempää ja siten liikkuvampaa pistoolein ja miekoin aseistettua ratsuväkeä. Heillä oli suojanaan vahva nahkaliivi eli kylteri. Joissakin armeijoissa kevyen ratsuväen taistelijaa nimitettiin husaariksi. Rakuunat puolestaan olivat käytännössä hevosella liikkuvia jalkaväkitaistelijoita, joilla oli lyhyen miekan ohella jalkaväkitaistelijan kömpelö musketti.
Hakkapeliitat nousivat maineeseen 30-vuotisen sodan aikana. Sotaa käytiin vaihtelevalla intensiteetillä etupäässä Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan alueella vuosina 1618–1648. Sota itse asiassa oli sarja sotia. Pitkän sotakauden sytykkeenä olivat uskonriidat katolisten ja protestanttien välillä, mutta uskonnon takaa pilkistelivät ihan tavalliset maalliset valtapyrkimykset.
Ruotsi suomalaisjoukkoineen taisteli protestanttisella puolella, ja maa liittyi sotaan kesällä 1630 nousemalla maihin Pommerissa. Pyrkimyksenä oli turvata Itämeren rantojen herruus ja siinä sivussa vallata uusiakin alueita. Ruotsi koki käyvänsä puolustussotaa kaukana Keski-Euroopassa. Onhan vihollinen parempi torjua mahdollisimman kaukana omalta maaperältä.
Hakkapeliittojen maineikkain saavutus oli Breitenfeldin taistelun voitto 7.9.1631. Kylä kuuluu nykyisin Leipzigin kaupunkiin itäisessä Saksassa, ja siellä on edelleen Gustav-Adolf-Allee -niminen katu sekä muistomerkki. Taistelun maine heijastui satojen vuosien päähän, koska itsenäisen Suomen ratsuväen perinnepäiväksi määrättiin juuri Breitenfeldin taistelun päivämäärä. Toinen kunniakas taistelupaikka oli Lützen vuonna 1632, mutta se koitui kuningas Kustaan kohtaloksi.
Kustaa II Aadolfin Breitenfeldissä johtamat lähes 40 000 taistelijaa koostuivat pääasiassa Ranskan maksamista palkkasotureista sekä saksalaisista. Ruotsalaisia oli noin 12 prosenttia vahvuudesta ja suomalaisia vain 2,5 prosenttia. Katolisen puolen joukot kreivi Johann Tillyn (1559–1632) johdolla ottivat yhteen protestanttien kanssa Leipzigin pohjoispuolen kyläaukeilla.
Ruotsalaisjoukot oli ryhmitetty syvyyteen vastustajan käyttäessä vanhanaikaisia espanjalaisia neliöitä. Suomalaiset nopealiikkeiset hakkapeliitat olivat ruotsalaisjoukkojen ryhmityksessä äärimmäisenä oikealla johtajanaan eversti, myöhempi ratsuväenkenraali Torsten Stålhandske (1593–1644). Hakkapeliitat valtasivat Tillyn tykistön ja ajoivat hillittömään pakoon sotamarsalkka Gottfried von Pappenheimin (1594–1632) johtamat hyvin koulutetut ja voittamattomina pidetyt kroatialaiset ratsumiehet – juuri ne pappenheimilaiset. Kuningas Kustaan valttina oli nykyaikaiselta kuulostavat taistelun elementit liikkuvuus, tulinopeus ja operatiivinen joustavuus.
Breitenfeldin taistelu olikin taktiikan kehityksen käännekohta. Espanjalais-saksalainen raskaisiin neliömuodostelmiin perustuva taistelutapa oli tullut tiensä päähän. Sillä ei menestytty kohdattaessa hyökkäyskykyinen ja -henkinen, teräaseita käyttävä ja lähitaistelua suosiva joustavasti liikkuva vastustaja.
Suomalaisia taisteli 30-vuotisessa sodassa noin 44 000. Heistä kotiin palasi alle puolet. Jalkaväen tappiot olivat selvästi kovemmat kuin ratsuväellä. Jalkaväen tappioprosentti oli yli 60 ja ratsuväellä vähän alle 40. Taistelut eivät olleet ainoa eivätkä välttämättä edes pahin tappioiden syy. Huono hygienia, kehnosti toimiva huolto ja alkeellinen kenttälääkintä kaatoivat miehiä vähintään yhtä paljon.
Huoltotilannetta toki parannettiin nauttimalla estoitta taisteluiden jalkoihin jääneiden kylien viinejä, oluita, juustoja ja pehmeää leipää kovan ruisleivän ja veden sijasta. Talvikaudeksi yleensä majoituttiin sopivalle paikkakunnalle uutta kevättä ja taistelukautta odottamaan – mitäpä sitä nyt talvella sotimaan.
Vapaaehtoisina palvelukseen astuneet ja sikäli hyvin motivoituneet sekä sotahuutonsa Hakkaa päälle! mukaan nimetyt hakkapeliitat olivat Ruotsin armeijan valiojoukkoja. Kyläsepän takomin miekoin ja alkeellisin pistoolein varustetut ja pienikokoisilla suomenhevosilla liikkuvat ratsumiehet taistelivat suomalaiselle sotilaalle mainetta Keski-Euroopan sotatantereilla jo 400 vuotta sitten.
Lähteitä:
Suomen historian pikkujättiläinen (1987)
Suomalaisen sotilaan historia (2011)
Suomen historia osa 3 (1985)
Heikki Pohjanpää: Breitenfeldistä Lappeenrantaan (1993)
Henry Herlin: Ratsuväki kautta aikojen, artikkeli Ratsuväen vuosikirjassa III (2001)
