Suomen kenttäarmeija oli sotien aikana hevosvetoinen. Divisioonaan kuului normaalisti 3 500–5 000 hevosta. Ne kuljettivat muonaa, ammuksia sekä haavoittuneita ja vetivät tykkejä. Kenttätykistörykmentin miesvahvuudesta yli puolet saattoi olla hevosmiehiä tai hevosia huoltavaa henkilöstöä. Ratsuväelle hevoset olivat nopean siirtymisen väline, taistelut käytiin jalkautuneina. Ratsuja sotahevosista oli pieni vähemmistö.
Rauhan ajan Puolustusvoimissa hevosia oli nelisen tuhatta. Liikekannallepanossa hevostarve yli kymmenkertaistui. Talvisodassa kolmea moottoriajoneuvoa kohden oli sata hevosta. Jatkosota oli selvästi enemmän moottorivetoinen, ja suhde oli 22:100. Vielä talvisodassa jalkaväkirykmentissä saattoi olla vain pari autoa ja moottoripyörää.
Saksan armeijaa pidetään konearmeijan perikuvana, mutta sillä oli hevosia miesmäärään verraten enemmän kuin Suomessa. Toki moottoriajoneuvojenkin määrä oli aivan toista kuin Suomella.
Hevosilla hoidettiin etenkin etulinjan kuljetukset, hevonen kun oli hiljainen ja maastokelpoinen kulkupeli. Vasta pataljoona-rykmenttiportaasta ylöspäin olivat moottoriajoneuvot käytännöllisempiä. Noin kolme neljästä hevosesta palvelikin etulinjoilla.
Hevosia kohdeltiin sotakavereina ja niiden hyvinvointi oli keskeinen pyrkimys. Menetettyä hevosta saatettiin surra kuin aseveljeä konsanaan. Hyvä hevonen saattoi olla vaikeammin korvattavissa kuin sotilas. Tunnollinen hevosmies huolsi ensin ajokkinsa ja sitten vasta itsensä.
Itsenäisyyden alusta aina 1960-luvulle asti sotaväessä oli paljon tehtäviä, jotka hävisivät hevosten mukana. Kengityssepät olivat hevosvetoisen armeijan avainhenkilöitä, ja heitä johtivat kengitysseppäaliupseerit. Tehtäviin koulutettiin varusmiehiä, joten kenttäarmeijan kengitysseppinä toimivat reserviläiset.
Hevonen tarvitsi uudet kengät 4–6 viikon välein. Jääkelejä varten kenkiin piti asentaa hokit. Kaviot olivat yksilöllisiä, joten kenkiä piti osata muokata tarpeen mukaan kenttäahjon, vasaran ja alasimen avulla. Ahkera ja kokenut kengittäjä saattoi vaihtaa päivässä 7–8 hevoselle kengät.
Hevosen hyvinvointiin vaikutti eniten taitava ja huolehtiva ajomies. Joskus hän jopa selvitti hevoskortista hevosen omistajan ja kysyi tältä lisätietoja ajokkinsa ominaisuuksista ja tavoista ennen sotia.
Sota-ajan Suomi oli hyvin maaseutupainotteinen, joten reserviläiset olivat yleensä tottuneita hevosten käsittelijöitä. Jos ongelmia ilmeni, ne olivat ehkä enemmän asenteellisia kuin ammattitaidollisia, etenkin, kun sotaväki oli antanut hevosten käsittelystä yksityiskohtaiset ohjeet.
Hevoset tarvitsivat suunnilleen samat huollon ja lääkinnän palvelut kuin sotilaat. Noin neljä viidesosaa maamme eläinlääkäreistä oli sijoitettuina sodan ajan tehtäviin. Heidän apunaan toimivat eläinlääkintämiehet ja -aliupseerit sekä eläinlääkintälotat.
Haavoittuneille hevosille järjestettiin sidontapaikat ja sairaalat kuten sotilaille. Ajomiehille oli koulutettu hevosten hätäensiapu, ja hevosajoneuvoissa oli myös sidetarpeita. Pahoin haavoittunut hevonen oli kyettävä lopettamaan oikein.
Rehumestari merkitsi hevosille samaa kuin yksikön vääpeli sotilaille. Hän huolehti hevosten muonituksesta ja majoituksesta. Talvisodassa yhden päivän sotarehuannos sisälsi heiniä, kauroja ja kauran olkia kutakin neljä kiloa. Oljet eivät ravinneet mutta auttoivat hevosta pysymään kylläisenä. Nälkäinen hevonen kalusi puun kuoria ja havupuiden oksia.
Jatkosodassa alkoi rehupula vaivata. Rehuannos muodostui silloin kuudesta kilosta heinää, samasta määrästä väkirehuselluloosaa sekä kahdesta kilosta olkia. Hevosmiesvitsinä kerrottiin, että hevosta piti harjata varovasti, ettei pahvi ala paistaa karvapeitteen alta. Hevosillakin oli oma rautaisannos. Se oli kaksi kiloa puhdasta kauraa.
Hevoset otettiin sotaväen käyttöön siviilistä lain nojalla kuten moottoriajoneuvot. Maalaistalon ainoan hevosen ottamista pyrittiin välttämään, koska ilman hevosta talo näkisi nälkää.
Ottohevonen oli iältään 5–18-vuotias. Kantavaa tammaa ei otettu, joten eläinlääkäri teki tarvittaessa tiineystarkastuksen. Silti sattui niinkin, että talvisodan rasitukset kokenut tamma synnytti keväällä terveen varsan.
Orihevosten ottoa vältettiin, koska ne olivat vaikeita hallita ja huonoja sopeutumaan toisten hevosten joukkoon. Niinpä uroshevosista kelpasivat vain ruunat. Myös kantakirjaan merkityt hevoset välttyivät rintamakomennukselta. Näin haluttiin varmistaa suomenhevosen tulevaisuus.
Joka yksilöstä laadittiin hevoskortti. Se vastasi sotilaan kantakorttia. Ottohevoset merkittiin jatkosodassa leikkaamalla tunnistenumero vasemman takalautasen karvoitukseen. Talvisodassa kokeiltiin merkinnän polttamista etukavion yläosaan tai leikkaamista vasemman lavan karvoitukseen. Merkitsemisellä ei vahingoitettu hevosta.
Omistajalla oli tieto hevosen varaamisesta sodan ajan käyttöön sekä toimintaohje liikekannallepanon varalta. Hevosen mukana piti toimittaa varusteita kuten valjaat, loimi, sanko ja juottopussi. Reen tai kärryjen mukaan piti antaa lapio, kirves, rautakanki sekä kuormaköysi ja -peite. Silti välineiden saamiseksi tarvittiin keräys.
Hyvä omistaja antoi parhaat valjaat hevosen mukaan helpottamaan sen muutenkin raskasta sotasavottaa. Valjastamisessa tarvittiin taitoa, koska huonosti valjastettu hevonen sai helposti hiertymiä tai muita vammoja. Siviilin ajokalut eivät aina soveltuneet sotilaskäyttöön. Pohjalaishevosten valjaista puuttuivat mäkivyöt – mitäpä niillä olisi lakeuksilla tehty.
Sotaväen puolesta hevosille kehitettiin kaasunaamareita, kantosatuloita, purilaita ja muita erikoisvälineitä. Hevosten lumipukuja oli helppo ommella lakanoista ilman syvällisempää osaamista.
Yli 20 000 hevosta kaatui sotareissulla. Tällöin omistaja oli oikeutettu korvaukseen. Eniten hevostappioita aiheuttivat tykistökeskitykset ja lentopommitukset. Hevosille kaivettiin korsuja ja sirpalesuojia kuten sotilaille. Hevoset hyväksyivät korsut kotitalleiksi ja menivät niihin mielellään.
Vähimmilläänkin hevoset pyrittiin saamaan säältä suojaan. Kovina pakkasöinä asetettiin erityinen hevosvartiomies, joka kävelytti vilusta väriseviä hevosia, jos niitä jouduttiin yövyttämään taivasalla.
Hevostäydennystä saatiin tietysti viholliseltakin. Venäläisten hevosrotujen kirjo oli huomattavan laaja, eli sotasaalis oli sananmukaisesti monenkirjava. Kokovariaatiota riitti ponikoosta selvästi suomenhevosia suurempiin jyskyihin.
Läheskään kaikki sotasaalishevoset eivät soveltuneet rintamakäyttöön, ja niistä näkyi joskus myös huono hoito. Monet vaivaiset hevoset oli lopetettava, ja omaan käyttöön otetut piti tutkia huolellisesti tarttuvien hevostautien varalta.
Ankara sotareissu jätti jälkensä hevosiinkin. Jotkut olivat oppineet rintaman tavat niin, etteivät päässeet niistä irti siviilissäkään. Lentokoneen havaitessaan pollet olivat oppineet lyömään maihin tai hakeutumaan ilmasuojaan. Kesken peltotöiden taivaalle ilmestynyt lentokone laukaisi joskus hevosessa rintamalla opitun käyttäytymismallin. Silloin vietiin sekä isäntää että niittokonetta lähimpään ilmasuojaan ilman eri käskyä.
Lähteitä:
Ilmari Ojala (toim.): Suomenhevonen Suomen puolesta 1939–1945 (1997)
Sari Savikko: Suomenhevonen isänmaata rakentamassa ja puolustamassa (2017)
Jenni Tammi: Hevosten huoltojärjestelyt Suomessa talvisodan aikana (artikkeli Ratsuväen vuosikirja IV:ssa) (2005)
