Kiinalaiseksi osoittautuneen kaasuilmapallon havaittiin ajelehtivan Alaskan rannikolla USA:n ilmatilaan 28. tammikuuta. Sieltä se eteni Kanadaan ja lopulta jälleen rajan yli Yhdysvaltoihin.
Tästä alkoi tapahtumaketju, joka seurattiin uutisissa kaikkialla maailmassa. Pallo matkasi etelään ja ylitti muun muassa mannertenvälisten ydinohjusten siiloja Montanassa. Sittemmin on käynyt ilmi, että Pohjois-Amerikan ilmapuolustus NORAD oli seurannut sen etenemistä aina Hainanin saarelta tapahtuneesta lentoonlähdöstä asti.
Kyseinen pallo oli niin suuri, että se oli noin 20 000 metrin korkeudesta huolimatta nähtävissä maasta. Niinpä kuvia laitteesta alkoi ilmestyä sosiaaliseen mediaan. Niistä kävi ilmi, miten noin 60 metriä halkaisijaltaan olevan pallon alle oli ripustettu kehikko, jossa oli aurinkopaneeleja. Niiden keskellä oli laitekuorma.
Yhdysvallat päätti ampua pallon alas vasta sen edettyä mantereen päältä merelle Etelä-Carolinan edustalle. Näin vältettiin alas putoavan romun aiheuttama vaara ihmisille. Tehtävälle lähetettiin 4. helmikuuta maailman kehittynein ilmaherruushävittäjä Lockheed Martin F-22 Raptor.
Sen laukaisema lämpöhakuinen Raytheon AIM-9X Sidewinder -ohjus (käytössä myös Suomen F/A-18 Hornet -hävittäjissä) sai lukituksen kohteeseen, joka ei todennäköisesti suurta infrapunaherätettä hakupäälle tarjonnut. Kohteen jäänteet putosivat suunnitellusti mereen. Sieltä niitä on sittemmin onnistuneesti kerätty tutkittavaksi.
Kiinalaiset väittivät kyseessä olleen säähavaintopallo, joka oli harhautunut reitiltään. Yhdysvallat arvioi pallon tehtävänä olleen vakoilu. Hitaasti liikkuva ilmapallo tarjoaa kohteiden seurantaan niin visuaalisella kuin radiotaajuusalueella mahdollisuuksia, joita satelliittitiedustelussa ei ole.
Vaikka ilmapallot ajelehtivat tuulen mukana, niitä voi tietyssä määrin ohjata. Ilmavirtaukset kulkevat eri korkeuksissa usein eri suuntiin. Palloa nostamalla ja laskemalla voidaan vaikuttaa mihin se matkaa. Ilmeisesti kiinalaisessa pallossa oli myös potkureita ohjailua varten.
Ilmavalvonnan tutkajärjestelmistä suodatetaan yleensä pois hitaasti liikkuvia kohteita. Muuten maalien määrä (kuten linnut) kasvaisi hallitsemattoman suureksi. Siksi pallot eivät ole näkyneet ilmavalvonnalle.
Välikohtauksen jälkeen NORAD:in tutkien ns Velocity Gate -nopeussuodatus otettiin pois päältä. Tuloksena tästä havaittiin ja ammuttiin ohjuksilla alas vielä kolme ilmapalloa 10, 11, ja 12. helmikuuta. Nämä kaikki olivat kuitenkin pienempiä kohteita ja lensivät matalammalla, yksi vain 6 000 metrissä.
On mahdollista että ainakin viimeinen näistä oli radioamatöörien harrastuksenaan lähettämä ns. Pico-pallo. Niissä on vain GPS-vastaanotin ja heikkotehoinen radiolähetin, joka välittää sijainnin toisille harrastajille. Tällainen pallo saattaa jopa kiertää maapallon.
Ilmapallojen käytöllä sotatoimissa on pitkä historia. Niillä on lähetetty räjähteitä vihollisen niskaan, nostettu tähystäjiä johtamaan tykistön tulta sekä muodostettu esteitä matalalla hyökkääville pommikoneille. Japani lähetti toisessa maailmansodassa palopommein varustettuja Fu-Go -ilmapalloja Tyynen valtameren yli Yhdysvaltoihin. Osa pääsikin perille, mutta tuhoja ei juuri syntynyt.
Myös aiemmin on pyritty vakoilemaan syvällä vastustajan alueella olevia kohteita. Tässä lajissa on kunnostautunut erityisesti Yhdysvallat.
Kun rautaesirippu laskeutui, tarve tiedustelulle Neuvostoliiton rajojen sisäpuolella kasvoi. Yhdysvaltain merivoimien Project Skyhookissa oli kehitetty tutkimuskäyttöön suuria ilmapalloja, jotka kykenivät nousemaan jopa 30 000 metriin.
Hankkeita oli useita. Esimerkiksi Project Genetrix lähetti 516 vastaavaa palloa tiedustelulaittein varustettuna Neuvostoliiton ylle.
Nykyisin kerätty data voidaan välittää satelliitin kautta suoraan lennolta, mutta 50-luvulla filmirullat piti löytää kehitettäväksi. Lähetetyistä Genetrix-palloista kolmisenkymmentä saatiin takaisin materiaalin purkua varten. Korkealla lentävät Lockheed U-2 -tiedustelukoneet ja lopulta satelliitit poistivat tarpeen tälle pallotiedustelulle.
Erilaisiin siviili- ja harrastetarkoituksiin tarkoitettuja ilmapalloja lähetetään joka päivä eri puolilla maailmaa lentoon valtavia määriä. Useimmiten kuormana on pieni noin 100 grammaa painava säämittaussondi, joita valmistaa mm. suomalainen Vaisala, alan edelläkävijä. Pelkästään yhtiön tuotteita lähetetään päivittäin taivaalle yli 1200 kappaletta.
Näiden kaasutäytteisten pallojen sensorit mittaavat ilmakehän lämpötilaa, ilmanpainetta, kosteutta ja GPS-paikkatiedon perusteella tuulen nopeutta eri korkeuksilla. Data välitetään radioteitse maahan ja sitä hyödynnetään sääennusteiden laatimisessa – tai toisaalta vaikkapa tykistön tulenjohdossa.
Tyypillinen säähavaintopallo lentää tuulista riippuen 200 – 300 kilometriä. Ilmanpaineen laskiessa pallon kuori laajenee ja lopulta puhkeaa 30 – 35 kilometrin korkeudessa. Kokonaisuus putoaa alas – eikä useimmiten aiheuta minkäänlaista kohua.
Ensimmäisen ilmapallon Suomessa lähetti ilmaan tiettävästi oululainen apteekkari Johan Julin jo vuonna 1784. Vajaat sata vuotta myöhemmin maamme alueelle ajautui vahingossa miehitetty ilmapallo. Ruotsalainen S.A. Andre oli lähtenyt vuonna 1893 lennolle Svea-pallollaan Tukholmasta. Tuuli kääntyi ja hän ajautui meren yli Korppoon saaristoon.
Myös Suomessa on nähty ilmapalloja sotilaskäytössä. Venäjän vallan aikana Kolmas Itäsiperialainen ilmapurjehduskomppania siirrettiin vuonna 1910 Nikolks-Ussuriskista Santahaminan sotilassaarelle. Sen varustukseen kuului niin vaijerin päässä leijuvia tähystyspalloja kuin vapaasti ilmavirtausten mukana lentäviä.
Niitä hyödynnettiin Viaporin linnoituksen tykkien tulenjohdossa. Tyypillinen vetytäytteinen pallo oli 10,6 metriä läpimitaltaan ja tilavuus oli 640 kuutiometriä. Havainnot välitettiin maahan huutotorvella vahvistettuna. Suomen itsenäistyttyä komppanian kalusto jäi Santahaminaan, mutta sitä ei ilmeisesti liiemmin hyödynnetty.
Nykyaikana Suomessa on koettu ainakin kaksi ilmapallon harhautumista. Vuonna 1998 Kanadasta lähetettiin lentoon suuri pallo, jonka kuormana oli tieteellisiä havaintolaitteita. Tehtävän päätyttyä sen piti tyhjentyä ja laskeutua hallitusti.
Venttiilin tekniikka kuitenkin petti ja noin 100 metriä korkea pallo jatkoi lentoaan. Tutkijat pyysivät apua ilmavoimilta.
Hätiin lähetetyt kanadalaiset CF-18 Hornet -hävittäjät ampuivat palloon yli 1000 laukausta 20 mm Gatling-tykeillä. Suureen kohteeseen niillä ei ollut mitään vaikutusta – tällaisen pallon kuoressa kaasu ei ole paineenalaista kuten vappupallossa.
Pallo ajelehti pohjoisten merien yli Venäjälle, sieltä Norjaan ja lopulta Suomeen. Matkan varrella useiden maiden ilmavoimat seurasivat sen etenemistä.
Myös Suomessa lennonjohto piti palloa silmällä ja Ilmavoimien Hornetit kävivät tunnistamassa sen.
Vähitellen korkeuttaan menettänyt pallo lensi lopulta parissa kilometrissä. Valtava pallo näkyi hyvin maahan ja herätti suurta kiinnostusta Lounais-Suomessa. Lopulta kanadalainen kuokkavieras laskeutui syyskuussa Ahvenanmaan Hammarlandiin.
Vuonna 2009 STX Europen Turun telakalta oli valmistumassa 360 metriä pitkä Oasis of the Seas -risteilyalus. Sen yleisöhoukuttimeksi oli ideoitu takakannelta ylös vinssattava kiintopallo. Tarkoituksena oli, että matkustajat voivat nousta sen korissa korkeuksiin ihailemaan reitin varren maisemia.
Kun alus lähti kesäkuussa koeajolle, pallokin vinssattiin ilmaan. Sen kiinnitys kuitenkin petti ja lentolaite karkasi omille teilleen. Onneksi pallon matkustajakori oli miehittämätön.
Ilmavoimat kävi tarkkailemassa pallon lentoa, mutta lopulta se putosi itsestään maahan. Kun risteilijä otettiin matkustajaliikenteeseen, näköalapallosta ei enää puhuttu mitään.
