Ilmojen kynnysasejärjestelmä

Northrop-lentokonetehdas saavutti 1960-luvulla vientimenestystä kevyellä F-5 Freedom Fighter -hävittäjällään. Sillä lennettiin muun muassa Norjassa ja Hollannissa. Kun Yhdysvalloissa ryhdyttiin etsimään kevyempää kumppania McDonnell Douglas F-15 Eagle -ilmaherruushävittäjälle, Northrop kehitti usean vaiheen kautta YF-17-koneen (ensilento 1974). Hävittäjä jäi kuitenkin USAF:n Light Weight Fighter -vertailussa 1975 kakkoseksi Lockheed F-16 Fighting Falconille.

Kun Yhdysvaltain merivoimat vuorostaan etsi kevyempää vaihtoehtoa Grumman F-14 Tomcat -koneilleen, Northrop innostui kehittämään YF-17-tyypistä tukialuslentämiseen soveltuvaa versiota. Koska yhtiöllä ei ollut kokemusta alalta, kumppaniksi otettiin McDonnell Douglas, joka oli rakentanut tukialuskoneita.

Yhteistyön lopputuloksena syntyi kone, joka nykyään tunnetaan nimellä F/A-18 Hornet (Fighter/Attack). Ensilento tapahtui marraskuussa 1978. Ensimmäiset koneet US Navylle toimitettiin huhtikuussa 1980.

Alun perin piti rakentaa kaksi versiota: hävittäjä F-18 ja rynnäkköpommittaja A-18. Tekniikan kehitys johti kuitenkin siihen, että molemmat tehtävät pystyttiin yhdistämään samaan tyyppiin, siksi poikkeuksellinen F/A tunnus. Yksi- ja kaksipaikkaisia Horneteja valmistettiin kaikkiaan 1 498 kappaletta.

McDonnell Douglas vastasi tuotannosta ja markkinoinnista, vaikka Northrop rakensi merkittävän osan koneesta. Kun MDD lopulta 1997 yhdistettiin Boeingiin, tyyppimerkintä muuttui vielä kerran. Sittemmin kehitettiin huomattavasti suurempi versio Boeing F/A-18E/F Super Hornet, joka on nyt mukana Ilmavoimien HX-hankkeessa.

Yhdysvaltain ilmavoimille alunperin Light Weight Fighter -kilpailutuksessa tarjottu Northropin malli P-600 (tunnettiin tyyppinimellä YF-17) oli kone, josta merivoimien F/A-18 Hornet kehitettiin. Kuten kuvasta näkyy, YF-17 oli pienempi ja monella tavalla kevyempi. Kuva NASA

Suomi päätti toukokuussa 1992 tilata 64 Hornet-hävittäjää: 54 yksipaikkaista ja seitsemän kaksipaikkaista. Sittemmin niistä on kaksi menetetty onnettomuuksissa.

Päätös tuli yllätyksenä, ainakin media piti ennakkosuosikkina edullista yksimoottorista F-16-konetta. Myös Saab JAS 39 Gripenillä oli kannattajansa.

Ensimmäiset neljä kaksipaikkaista F-18D-konetta lennettiin St. Louisista Suomeen marraskuussa 1996. Yksipaikkaiset F-18C-mallit koottiin Valmetin lentokonetehtaalla (nyk. Patria Aviation) Jämsän Hallissa. Ensimmäinen niistä valmistui toukokuussa 1996 ja uusin kesäkuussa 2000.

Viimeinen MiG-21BIS-lento Ilmavoimissa tehtiin maaliskuussa 1998. Saab 35 Drakenit jäivät historiaan elokuussa 2000. Suomi oli siirtynyt Hornet-aikaan.

Kuudella AIM-120 AMRAAM -ohjuksella varustetut Hornetit edustavat merkittävää ilmasta-ilmaan -tulivoimaa. Siiven kärjissä lämpöhakeutuvat AIM-9 Sidewinderit. Kuva Ilmavoimat

Kun F/A-18 otetiin palveluskäyttöön, se oli aikansa moderneimpia hävittäjiä. Tietokoneperusteinen Fly-by-Wire -järjestelmä huolehtii koneen lentoradan muutoksista, kun ohjaaja sauvalla ja polkimilla ilmaisee mitä haluaa tehdä. Tässä järjestelmä voi ohjelmoidusti käyttää kaikkia ohjainpintoja.

Hornetissa on keskirunkoon sijoitettu siipi, jossa on etureunasiivekkeet sekä takana laskusiivekkeet ja siivekkeet. Myös jälkimmäiset toimivat lähestymisissä laskusiivekkeinä. Näin saadaan koneen nopeus tarpeeksi alhaiseksi tukialuslaskeutumisia varten. Tästä on Suomessa tietenkin hyötyä maantietukikohdista toimittaessa.

Kun YF-17 muokattiin merivoimien Hornetiksi, tikkumaisen laskutelineen tilalle tuli jykevä tukialuslaskut kestävä rakenne. Kone voidaankin tuoda alas ilman loppuvetoa eli kirjaimellisesti antaa sen vajota jysähtäen alas. Näin kosketuskohtaa voidaan kontrolloida tarkasti.

Suomenkin Horneteissa on tukialuskäyttöön tarkoitettu nokkateline, jossa on kiinnike katapultista tehtäviä lentoonlähtöjä varten. Sillä meillä ei ole käyttöä, mutta oli halvempaa ottaa sarjatuotannossa oleva teline kuin jättää varuste pois. Sama pätee koneiden väriin. Kotimaisissa testeissä meillä parhaiten toimivaksi oli havaittu nykyistä tummempi harmaa, mutta kustannussyistä otettiin sama maalaus, jota US Navy jo käytti.

Pysäytyskoukulla takarungossa on sen sijaan tarvetta Suomessakin. Kiitoteiden varsilla on valmiudessa BAK-12-pysäytysvaijerijärjestelmiä, joilla koneen vauhti saadaan muutaman sadan metrin matkalla pois.

JASSM-risteilyohjuksella ja JDAM-täsmäpommilla varustettu F/A-18 Hornet Rissalan tukikohdassa. Kuva Tero Tuominen

AGM-158 JASSM -risteilyohjus irtoaa Ilmavoimien F/A-18 Hornetistä MLU-2-päivitykseen liittyvissä integrointitesteissä Yhdysvalloissa. Ase tuo Suomelle aivan uuden ilmasta-maahan kaukovaikuttamiskyvyn. Kuva Ilmavoimat

Ohjaamoon noustaan koneen rungon LEX-siipijatkeen (Leading Edge Extension) alapinnasta avautuvia tikkaita pitkin. Siinä missä US Navyssä laskuvarjovaljaat ja muut varusteet kulkevat lentäjän ylle puettuina, suomalaisiin Horneteihin valittiin Martin Baker MK.SF14 -heittoistuinversio, jossa ne ovat kiinteästi asennettuina.

Lentäjä istuu ohjaamossa korkealla ja kuplamainen suuri kuomu mahdollistaa hyvän näkyvyyden ulos. Vain LEX rajoittaa hieman sivulle alaviistoon katsottaessa.

Edellisen niin sanotun kolmannen sukupolven hävittäjissä ohjaamo oli täynnä viisarinäyttöisiä kellomittareita. Ergonomiasta ei ollut tietoakaan ja koulutukseen kuuluikin ulkoa opettelua siitä, missä mikin kytkin sijaitsee.

Hornet oli raikas tuulahdus. Mittaristoa hallitsee kolme kuvaputkinäyttöä. Tärkeimmät lento- ja maalitiedot heijastetaan HUD-tuulilasinäytölle (Head Up Display). Se sijaitsee mittaritaulun päällä ja ohjaaja katsoo lentosuuntaan sen läpi.

Konetta ohjataan keskellä olevalla ohjaussauvalla sekä kaasukahvalla. Niiden HOTAS-järjestelmän (Hands on Throttle and Stick) 15 erilaisella painikkeella ja monisuuntakytkimellä lentäjä pystyy käyttämään koneen tärkeimpiä toimintoja kuten valitsemaan aseita tai lukitsemaan maalin. Opettelua HOTAS:n tehokas käyttö toki vaatii.

Hornetin ohjaamo ennen MLU-2-modifikaatiota. Kolme näyttöä ja HUD-tuulilasinäyttö edustivat uutta aikaa konetyypin tullessa käyttöön. Ylhäällä keskellä on Up Front Control Panel (UFCD), jolla voidaan käyttää useita avioniikan järjestelmiä erillisten paneelien sijasta sekä syöttää tietoja näytöille. Kuva US Navy

Hornetin sisäänrakennetut portaat aukeavat siiven LEX-etureunajatkeen alta. Kuvassa näkyy myös eturungon tunnistusvalonheitin, joka on Suomen tilaama erikoisvaruste. Kuva Tero Tuominen.

Hornetiin on Suomessa tehty kaksi MLU-päivitystä (MidLife Update). Ensimmäisessä vuosina 2001–2010 saatiin muun muassa JHMCS-kypärätähtäin (Joint Helmet Mounted Cueing System) sekä uusi lämpöhakuinen Sidewinder AIM-9X-ohjus. Yhdistelmä antaa ohjaajalle kyvyn lukita ohjus maaliin katseensa suuntaan. Kypärätähtäimen mukana kääntyvä hakupää mahdollistaa laukaisut myös koneen sivuille siinä missä aiemmat ohjukset pystyi ampumaan vain etusektoriin. Kone sai myös Litening-maalinosoitussäiliön.

Toisessa MLU-2-päivityksessä 2004–2016 Hornetin ohjaamon mustavihreät kuvaputkinäytöt vaihdettiin moderneihin LCD-värinäyttöihin. Hornetin järjestelmät tarjoavat merkittävän määrän ohjaajan tilannetietoisuutta helpottavia tekijöitä, mutta HX-hävittäjäehdokkaiden kattavaa monisensorifuusiota ei löydy.

Fly-by-Wire-tietokoneen huolehtiessa koneen lentämisestä ohjaaja pystyy kuitenkin keskittymään taktiseen tilanteeseen, olkoonkin että näyttöjen vähäinen määrä ja pieni koko vaativat niiden näyttötilojen vaihtamisia aktiivisesti.

Tilanteen hahmottamisessa auttaa Link 16 -datalinkki eli suomalaisittain tietovuo. Sen kautta Hornet vastaanottaa tilannekuvaa muilta koneilta ja maasta Ilmavoimien johtamisjärjestelmästä. Data liikkuu myös toiseen suuntaan. 

Hävittäjä ei ole mitään ilman ohjaajaa ja siksi heistä pidetään tarkkaa huolta. Kuvassa suojataan koneelleen kävelevää lentäjää. Lentovarusteet ovat huomattavasti yksinkertaisemmat kuin US Navyn käyttämät. Kuva Tero Tuominen

F/A-18 Hornetin pääase on AIM-120 AMRAAM -tutkaohjus (alempi). Siivenkärkien kiskoissa on lämpöhakuiset AIM-9 Sidewinder -ohjukset (tässä vanhempi M-versio). Kuva Tero Tuominen

Hornetin pääase on AIM-120 AMRAAM -tutkaohjus (Advanced Medium Range Air to Air Missile). Sen tarkka kantomatka ei ole julkista tietoa, mutta optimitilanteessa laukaisut tapahtuvat uusilla versioilla näköetäisyyden ulkopuolelle jopa 150 kilometrin päähän.

Kone voidaan kuormata kymmenellä tällaisella ohjuksella, mutta yleensä niitä on vähemmän. AMRAAM on itsenäisesti maaliin hakeutuva niin sanottu ammu ja unohda -ohjus. Koneen ei siten tarvitse valaista maalia tutkallaan, vaan se voi keskittyä seuraavan kohteeseen.

Lähietäisyyksillä käytetään siivenkärkien lämpöhakuisia Sidewinder-ohjuksia. Kaartotaistelussa Hornet on kotonaan ja esimerkiksi Yhdysvaltain merivoimien harjoituksissa se ”pudotti” F-14 Tomcatin 34 kohtaamisessa 20 kertaa ilman yhtään omaa menetystä. Liikehtimistä auttaa siiven etureunan LEX-jatke, joka mahdollistaa erittäin suurilla kohtauskulmilla (jopa 60 astetta) lentämisen.

Nykyaikaisessa ilmataistelussa ei haluta tilanteeseen, jossa tarvittaisiin tykkiä. Hornetista sellainen kuitenkin löytyy. Eturungossa on 20 mm M61A-1 Vulcan Gatling -tykki, jonka 6 000 laukausta minuutissa tulinopeus puree piikille osuneisiin kohteisiin niin ilmassa kuin maassa.

MLU 2 -päivityksessä Suomi-Hornetit saivat ilmasta-maahan -kyvyn ja tyyppimerkinnäksi tuli meilläkin F/A-18. Pääaseekseen hävittäjä sai AGM-158 JASSM -risteilyohjuksen (Joint Air-to-Surface Stand-off Missile). Stealth-muotoiltu ohjus antaa Ilmavoimille aivan uuden kaukovaikuttamiskyvyn. Muita aseita ovat JDAM-sarjan (Joint Direct Attack Munition) erikokoiset GPS/inertiaohjautuvat pommit (230–910 kg) sekä JSOW-liitopommi (Joint Standoff Weapon). 

Hornetin 20 mm Gatling-tykki on ohjaamon ja tutkan välissä eturungossa. Tulinopeus on 6 000 laukausta minuutissa. Rumpumaiseen säiliöön tykin alapuolella mahtuu 578 ammusta. Oikealla JDAM-pommi, koneen siipien alla polttoainesäiliöt. Kuva Tero Tuominen

Hornetin Vulcan-tykki ladataan kuvan järjestelmällä. Avoinna olevassa luukussa on myös tunnistusvalonheitin. Tikkaat aukeavat siiven eturungon kyljessä olevasta LEX-jatkeesta. Kuva Tero Tuominen

JDAM-sarjan intertia/GPS-ohjautuvia pommeja latausajoneuvossa. Perinteiseen ”rautapommiin” on liitetty harmaana näkyvät ohjausosat, jotka tekevät siitä täsmäaseen. Kuva Tero Tuominen

Boeing F/A-18 Hornet

Kärkiväli 11,43 m

Pituus 17,10 m

Korkeus 4,67 m

Tyhjäpaino 10 680 kg

Suurin lentopaino 23 541 kg

Maksiminopeus 1300 kmh matalalla, Mach 1.8 korkealla

Suurin korkeus 15 000 m

Moottorit 2 x General Electric F404-GE-402 ohivirtausmoottoria

Suurin työntövoima 7983 kp

Sisäinen polttoaine 4926 kg

Toimintasäde 750 km

Lähtökiito 430 m

Laskukiito 850 m

Tutka APG-73