Pieni ja sisukas Suomi on tehnyt hyödyllisiä keksintöjä omien tutkimusresurssiensa puitteissa. Ydinaseisiin ja ohjuksiin tarvittiin suurvallan voimavarat, mutta lämmitettävä sotilasteltta oli suomalaisten salainen ase talvisodassa, jossa vihollinen kärvisteli taivasalla pakkasessa tai ahtaissa maakuopissa telttakankaan alla. Vieläkin käytössä oleva sotilasteltta kehitettiin Suomessa maailmansotien välillä.
Sotien ajan tutkimustoiminnan ongelmana ei ollut laatu tai määrä vaan keskitetyn johdon puute. Kehitystyö oli pirstaloitunut ympäri puolustushallintoa. Puolustusvoimien Teknillinen Tutkimuslaitos perustettiin vasta vuonna 1999, jolloin tuli kuluneeksi 80 vuotta Kemiallisen laboratorion perustamisesta. Se oli sotaväen tutkimuslaitoksista ensimmäinen.
Maanpuolustuskorkeakoulu julkaisi äskettäin toisen osan kirjasarjasta, joka kertoo Suomen puolustusvoimien kokeilutoiminnasta. Ensimmäinen osa käsitteli vuosia 1918–1938, ja toinen osa tarkastelee sotavuosien kehityshankkeita. Parin vuoden päästä on luvassa kolmas osa, joka kattaa sotien jälkeisen ajan 1970-luvun puolimaihin.
Sotaväen kehitystyöstä saattavat tulla ensinnä mieleen taisteluvälineet, mutta kokonaisuus on oleellisesti laajempi. Sodankäyntimenetelmiin liittyvät hankkeet, kuten talvisodan aikainen iskuosastotaktiikan kehittäminen, auttavat sotilaamme voittamaan taisteluita. Lääkintähuollon ja lääkintämenetelmien kehittäminen puolestaan auttaa haavoittuneita selviytymään hengissä.
Vaikka jalkaväki on suurin aselaji, niin jalkaväkialan kehittämisvastuuta ei viime sotien aikana ollut selkeästi kenelläkään. Jalkaväellä ei ollut omaa aselajikomentajaa tai -tarkastajaa, vaikka jopa kaasunsuojelulla sellainen oli. Jalkaväen ylitarkastajan tehtävä perustettiin uudelleen heinäkuussa 1944.
Oleellista tutkimustyötä on jäänyt vähälle huomiolle. Tali-Ihantalan torjuntataisteluissa kesällä 1944 ei olisi pystytty koetun kaltaiseen tykistötulen tarkkuuteen ja tehoon ilman Koeampuma-aseman työpanosta. Sen vaikutus on laajempi kuin äkkiseltään voisi kuvitella.
Koeampuma-asema teki tykistöaseille ja niiden ampumatarvikkeille vastaanotto- ja taulukkoammunnat. Tykit ja heittimet koeammuttiin ennen kuin ne luovutettiin joukoille. Samoin toimittiin uusien ampumatarvike-erien suhteen.
Ammustehtaiden tuotteilla saattoi olla suuriakin eräkohtaisia eroja esimerkiksi kranaatin muodon suhteen. Erävaihtelut olisivat näkyneet tulen tarkkuuden heikkenemisenä ilman koeammuntojen havaintoja ja dokumentaatiota. Aseen ja ammuksen ohella muuttujina olivat sytyttimet, ruudit, nallit ja hylsyt.
Koeampumatoiminnan merkitys ymmärrettiin sodan sytyttyä, ja Koeampuma-aseman henkilömäärä lähes viisinkertaistettiin 30 työntekijästä jatkosodan aikaiseen 140:een. Syksystä 1939 vuoden 1944 loppuun ammuttiin noin 120 000 laukausta, joista jokaisesta kirjattiin muistiin tarkat koeampumahavainnot.
Haastetta lisäsi se, että koeammuntojen onnistumiselle tärkeitä kirkkaita päiviä oli kiusallisen harvoin. Jatkosodan aikana kirjattiin keskimäärin kahdeksan kirkasta päivää kuukaudessa. Silloin päivän laukausmäärä saattoi kohota kolmeenkin sataan.
Koeampujat pääsivät testaamaan myös kokeiluaseita kuten 300 mm:n kranaatinheitintä. Se oli tarkoitettu vahvasti linnoitettujen asemien murskaamiseen. Tykistönkenraali Vilho Petter Nenonen nimitti sitä ”köyhän kansan Stukaksi” viitaten kuuluisaan saksalaiseen syöksypommittajaan. Järeän heittimen ammus sai aikaan halkaisijaltaan seitsenmetrisen kuopan, jolla oli syvyyttä pari metriä.
Lääkinnällisten innovaatioiden tavoite oli pelastaa niin monta haavoittunutta tai sairastunutta kuin mahdollista. Varmuus siitä, että haavoittuneena pääsisi nopeasti hyvään hoitoon, piti yllä sotilaiden taistelumoraalia. Tavoitteena oli optimoida kenttälääkintäketju eli haavoittuneiden ja sairastuneiden kuljetus hoitoon. Vaikeasti haavoittuneen ennustetta parantaa oleellisesti kenttälääkintäketjun kitkaton toiminta.
Huomion kiinnittyessä fyysisiin vammoihin jäi sotilaiden mielen hoito etenkin alussa vähälle huomiolle. Ennen talvisotaa ei juuri ollut kokemusta psykiatrisen tiedon hyödyntämisestä sodan oloissa. Jatkosodan alussa mieleen haavoittuneille kaavailtiin riittävän 600 hoitopaikkaa, mutta jo joulukuuhun 1941 mennessä psykiatrisella diagnoosilla oli hoidettu noin 5 000 sotilasta.
Diagnostiikka poikkesi suuresti nykyisestä, ja hoitomenetelmät saattoivat olla hyvinkin rajuja sähkösokkeineen. Pehmeämpiäkin keinoja kokeiltiin. Muutamissa yhtymissä otettiin käyttöön niin sanotut lepolat, joihin pahassa paikassa olleita sotilaita ohjattiin toipumaan. VI Armeijakunnan alueella lepola perustettiin Syvärin luostariin. Sinne saatettiin ottaa jopa komppania kerrallaan.
Lepolatoimintaa edisti VI Armeijakunnan komentaja kenraalimajuri Paavo Talvela, joka oli nähnyt saksalaisilla vastaavanlaisen konseptin vuonna 1916. Hän oli tuolloin nuorena jääkärinä ensimmäisen maailmansodan juoksuhaudoissa keisarillisen Saksan riveissä.
Tavoitteena oli palauttaa mieleltään järkkynyt sotilas toimintakykyisenä mahdollisimman pian tehtäviinsä. Mitä edempänä hoito aloitettiin, sitä vähemmän potilaita jouduttiin evakuoimaan taakse. Mikäli sotilas ei levon jälkeen kyennyt entisiin tehtäviinsä, hänelle yritettiin löytää uusi sijoitus. Joskus sotilas kotiutettiin määräajaksi tai kokonaan. Nopea ja tehokas palauttaminen rintamalle vähensi myös pyrkimystä saada hermoihin vetoamalla kotiutuspaperit.
Erään hoitolinjauksen mukaan työ edisti toipumista. Niinpä keväällä 1942 perustettiin Lahden Hennalaan ”hermokomppaniaksi” kutsuttu tarkkailuyksikkö. Sieltä toipilaita lähetettiin rintaman takaisiin työyksiköihin linnoitustöihin. Hermojen takia työpalvelukseen siirrettyjä oli enimmillään rykmentillinen eli noin 3 500 sotilasta.
Välirauhan aikana lääkintätoimintaa kehitettiin talvisodan opeilla, ja jatkosodan alettua uusista kokemuksista alettiin heti ottaa oppia. Pieniltäkin kuulostavat kehitysaskeleet ovat joskus tärkeitä kuten lääkintälaukkujen sisällön päivittäminen lääkeaineiden sekä lääkintävälineiden osalta. Joskus taas pula-aika saneli kehityksen suunnan kuten siirtymisen verkkopohjaisiin paareihin kangaspulan takia. Sama pohjaratkaisu on käytössä edelleen.
Yksityiskohtien ohella kehitettiin suuria kokonaisuuksia. Divisioonien lääkintäkomppaniat moottoroitiin kokonaisuudessaan. Suuriin uudistuksiin kuului myös kenttäsairaalan jako akuuttiin A-osastoon ja kiireettömämmän hoidon B-osastoon. Samalla potilaspaikkojen määrä saatiin nosteuksi kahteen sataan.
Yksi lääkintälaitetekniikan kotimaisista innovaatioista oli stereoröntgenkone, joka saattoi tuolloin olla ainoa lajissaan koko maailmassa. Se oli oivallinen apu paikallistettaessa sirpaleita haavoittuneen rintakehästä. Ensimmäinen laite rakennettiin osin sotasaaliiksi saatujen röntgenlaitteiden komponenteista, ja niinpä sodan jälkeen laite jouduttiin purkamaan ja komponentit palauttamaan Neuvostoliittoon.
Kaikki järkeviltä kuulostavat lääkintäkokeilut eivät johtaneet menestykseen. Esimerkiksi eteen työnnetyn leikkausryhmän mahdollisuudet tehokkaaseen leikkaustoimintaan osoittautuivat suppeiksi, ja onnistumista haittasi osaltaan pula maastokelpoisista ajoneuvoista.
Lähde:
Mikko Karjalainen (toim.): Puolustusvoimien kokeilutoiminta sotavuosina 1939–1944
