• Uutiset

Kuukauden kirja: Örön linnake

Örön linnake taustoittaa tänä vuonna siviilikäyttöön palanneen linnakkeen vaiheet.

null

öröJohanna PakolaÖrön linnake

Merimaanikko, 176s.

Örön linnake on kahdellakin tapaa ajankohtainen.
Laidunsaaresta alettiin rakentaa linnoitusta sata vuotta sitten. Nyt ympyrä on
sulkeutunut, ja linnake on palautunut kesällä 2015 siviilikäyttöön. Lehmien ja
lammaslaumojen sijasta sinne odotetaan nyt turisteja. Merkkivuosien kunniaksi vuonna
2008 julkaistusta kirjasta on nyt laadittu päivitetty ja täydennetty painos.
Runsas kuvitus auttaa lukijaa eläytymään monenlaiset vaiheet nähneen saaren
historiaan.

Örö on yksi niistä linnakesaarista, joista aika on ajanut
ohi siksi, että rannikkopuolustuksen uudet haasteet ja doktriini ovat tehneet
monista kiinteistä linnakkeista tarkoitukseensa sopimattomia. Örön hetki löi
2000-luvun alussa. Nopeasti liikuteltavat ja kauas ulottuvat ohjuspatterit ovat
yhä useammin syrjäyttäneet kallioon louhitut tykkiasemat, jotka olisi
nykyisillä täsmäaseilla helppo poistaa pelistä.

Hangosta länteen sijaitsevan pohjois-etelä–suuntaisen
paikoin hyvinkin kapean saaren pinta-ala on vain vajaat 4 neliökilometriä. Linnakkeen
siirryttyä itsenäisen Suomen haltuun saarella oli kolme tykkipatteria.
Raskaimmat Obuhov-tykit olivat 12-tuumaisia, muiden kaliiperi oli 150 mm, 120 mm
ja 75 mm. Myöhemmin patterien kokoonpanoja muuteltiin useita kertoja.
Kaksitoistatuumaisia tykkejä on Örössä jäljellä nykyään kaksi.

Monet rannikkotykistössä palvelleet saattavat tuntea
pienoista katkeruutta siitä, että turhaanko linnakkeilla vuodatettiin hikeä ja
valvottiin öitä? Ei toki. Aikanaan linnakkeet olivat elintärkeitä
puolustusasemia, eikä niihin käyttäjiä turhaan koulutettu. Mahdollisen katkeruuden
voi tämän kirjan myötä kanavoida nostalgiaksi.

Linnakesaarista puhuttaessa sotilaskäyttö tulee tietysti
ensiksi mieleen. Monille siviileille linnakesaari on kuitenkin ollut kotipiiri,
kouluyhteisö, lapsuuden leikkikenttä tai työpaikka. Linnakkeilla palvelemattomien
on ehkä mahdotonta saada täydellistä käsitystä siitä, millaista elämä kelirikon
eristämillä saarilla on ollut, mutta tämän kirjan myötä tunnelmiin pääsee
mainiosti kiinni.

Kirja esittelee linnakkeen alku- ja rakennusvaiheet hyvin
seikkaperäisesti arkistoläheisiin nojaten. Tuon ajan eläneitä kertojiahan
keskuudessamme ei enää ole. Sota-aikaan ei paneuduta syvällisesti, koska tekijän
mukaan sota-ajasta ja joukkojen historiasta on jo kirjoitettu aika paljon.

Sodan jälkeistä aikaa kuvattaessa ääneen pääsevät saarella
asuneet ja palvelleet ammattisotilaat, varusmiehet ja siviilit. Tämä osa
kirjasta on tavalliselle lukijalle ehkä mielenkiintoisin. Yksi muistelijoista
on tasavallan presidentti Sauli Niinistö, joka sai saarella rankan
alokaskoulutuksen vuoden 1968 syysmyrskyissä.

Teoksen kirjoittaja Johanna
Pakola
ansaitsee erityisen hatunnoston. Hän on perehtynyt rannikkotykistön
historiaan harrastuksenaan, mutta hän ei ole puurtanut tutkijankammiossaan vain
omaksi ilokseen, vaan hän on julkaissut jo monta rannikkotykistökirjaa. Oman
opuksensa ovat saaneet ainakin Kuuskajaskari, Utö, Kustavin Katanpää sekä
Jurmon kylä. Innostunut omistautuminen erikoiseen aiheeseen on tuottanut hienoa
tulosta ja auttanut tallettamaan katoavaa rannikkolinnakeperinnettä.