Aloitetaan A:sta, eli Aasiasta. Tarkemmin, Kiinasta. Idän jättiläisen vallan kasvu on ollut 2000-luvun kestotarina. Väkevien talouslukujen ihastelun lomassa sen tyrehtymistä on kuitenkin povattu vähintään samalla innostuksella. Kiinasta levinneeseen ja maailman sulkeneeseen koronapandemiaan saakka pahat kielet osoitettiin silti vääriksi kerta toisensa jälkeen. Sitten satamat sulkeutuivat ja kehitys pysähtyi. Vaikka poikkeustilasta on toivuttu, tällä vuosikymmenellä jopa hallinnon ilmoittamat, usein hieman liioiteltuna pidetyt taloustilastot ovat muuttuneet vaisummiksi. Viralliset luvut ennustavat viiden prosentin talouskasvua, kansainväliset analyytikot tyytyvät puolta prosenttia pienempään.
Vaikka lohikäärme ilmiselvästi yskii, erikoistutkija Matti Puranen Maanpuolustuskorkeakoulusta katsoo silti, ettei tilanne ole Kiinan kannalta niin synkkä kuin rohkeimmissa analyyseissa maalataan.
– Tietysti Donald Trumpin paluu luo epävarmuuksia esimerkiksi kauppasodan muodossa, mutta uskoisin Kiinan olevan siihen edelliskertaa valmiimpi, Puranen sanoo.
Hän muistuttaa Kiinan panostavan nyt aiempaa enemmän omien sisämarkkinoiden vahvistamiseen. Samalla maailman tehtaaksi mielletty Kiina pyrkii nostamaan jalostusastettaan. Kun länsimaissa puhutaan Kiina-riippuvuuden vähentämisestä, Kiinassa puuhataan länsiriippuvuuden keventämistä.
– Kiina tarvitsee edelleen amerikkalaisia ja taiwanilaisia piirisiruja uutta teknologiaa varten, mutta tilanne on heidän kannaltaan vähemmän pelottava kuin joitakin vuosia sitten. Kiina on pyrkinyt vahvistamaan omavaraisuuttaan kriittisten tuotteiden osalta, Puranen toteaa.
Ulkomailla Kiinan vaikutusvalta liikkuu kahteen vastakkaiseen suuntaan. Lännessä Kiinan uhkaan on vähitellen herätty ja Yhdysvalloissa edellinen, Joe Bidenin hallinto piti yllä tiukkaa linjaa Kiinaan. Kiinaa patoavia liittoumia vahvistettiin Aasiassa niin nopeasti, että se säikäytti Pekinginkin, Puranen uskoo. Trumpin kauden politiikkaa ei voi kuin arvailla.
Kommunistista puoluetta talouskasvun hidastuminen kuitenkin huolestuttaa. Nuorisotyöttömyys on korkealla, maakuntien velkapommi tikittää ja rakennussektori horjuu yhä. Vuonna 2022 maassa osoittivat mieltään opiskelijat. Sen jälkeen protesteja ei juuri ole nähty. Puranen muistuttaakin, ettei Kiinan poliittisista mielialoista juuri tihku tietoa. Jotakin voi silti lukea siitä, minkälaisia signaaleja hallinto antaa.
– Turvallisuuspuhe on ollut ilmiö, joka on vahvistunut jatkuvasti, Puranen täsmentää ja jatkaa:
– Ei se ainakaan kasvavasta luottamuksesta kerro.
Tähytään sitten Kiinan ympärille. Viereinen Pohjois-Korea on viime aikoina ollut otsikoissa ase- ja sotilasavustaan Venäjälle. Maa ei tunnetusti juuri talouttaan uudista, mutta diktaattori Kim Jong-unin ote on pysynyt kaikesta huolimatta lujana. Vastaava tilanne on Keski-Aasiassa, jossa Kiina on hiljalleen haastanut Venäjän valtaa entisistä neuvostotasavalloista. Ulkopoliittisen instituutin Kristiina Silvan toteaa, ettei alueen valtioiden demokratiakehityksestä ole juuri myönteistä sanottavaa. Ainoa valopilkku on ollut Kazakstan, jossa kansalaisyhteiskunta on jatkanut aktivoitumistaan vuodesta 2019 saakka. Silloin maan pitkäaikainen presidentti Nursultan Nazarbayev luopui vallastaan. Silvan katsoo, että syynä laahaavalle kehitykselle on se tosiasia, että Kiinalle ja Venäjälle autoritääriset hallinnot ovat ennemminkin tavoite kuin rasite. Autoritääristen hallintojen perinne on juurtunut syvälle ja muutoksia nykytilaan on odotettavissa lähinnä vain sisäisten valtakamppailujen seurauksena, Silvan arvioi. Uutisotsikoissa viime vuoden lopulla ollut Georgia on yhä demokratian paras toivo alueella. Vaikka Venäjä-mielinen nykyhallitus on onnistunut tukahduttamaan demokratialiikehdintää, Silvan uskoo, että otollisella hetkellä valta voi hyvinkin vaihtua.
Siirrytään alas Lähi-itään. Kuten Keski-Aasiassa, myös Lähi-idässä demokratian perinne on heikko, ellei olematon. Jos osaa maista ei voi lukea autoritäärisiksi, tarkoittaa se usein pikemminkin anarkiaa kuin vakaata parlamentarismia. Aiemmista valtioista poiketen ainakin yksi alueen autoritäärisistä valtioista on lännen, erityisesti Yhdysvaltain läheinen liittolainen. Saudi-Arabiassa kruununprinssi Muhammad bin Salman on onnistunut vakauttamaan asemaansa etenkin onnistuneilla talousuudistuksilla. Varjoja niemimaalle heittää kuitenkin maailmanpoliittinen tilanne. Välit päävastustaja Iraniin ovat edelleen viileät. Verrattuna vuosikymmenen alkuun Saudi-Arabia on kuitenkin nyt alueellisessa kamppailussa niskan päällä.
Persianlahden mahtivaltio Iranin ongelmat juontuvat – jopa hieman ironisesti – energian puutteesta. Maailman suurimpiin kaasu- ja öljymaihin kuuluva Iran ei kuluneen talven aikana ole kyennyt toimittamaan kansalaisilleen riittävästi energiaa kotitalouksien tarpeisiin. Talvi on ollut maassa poikkeuksellisen kylmä. Energiansaannin varmistamiseksi maan johto on toivonut iranilaisia laskemaan kotiensa lämpötiloja ja katkaissut sähkönjakelua säännöllisesti. Kallis energia osuu myös Iranin teollisuuteen. Jos tilanne ei muutu, maan tavaratuotannon arvioidaan supistuvan vuoden aikana jopa 30–50 prosenttiin tavanomaisesta. Hallinnon on samalla yhä vaikeampi pitää kiinni lupauksistaan kansalaisille vahvasti subventoidusta ja sen myötä markkinahintaa alhaisemmasta bensasta ja sähköstä. Samalla kun Iranin talous laahaa, inflaatio on noussut jo 30 prosenttiin. Kun taloudellisen ahdingon yhdistää pinnan alla kuplivaan tyytymättömyyteen ääriuskonnollista eliittiä vastaan, levottomuuksien siemenet on kylvetty.
Suurin syy nykyiselle ahdingolle johtuu Iranin uhkarohkeasta ulkopolitiikasta. Ydinohjelma on poikinut raskaita pakotteita länsimailta, öljymiljardeja on kaadettu Lähi-idän iranmielisille sissiarmeijoille. Iranin suurena projektina on ollut maakäytävän luominen Välimerelle saakka. Sen kautta Hizbollahin, Hamasin ja muiden Israelia vastaan hyökkäävien terroristijärjestöjen tukeminen olisi helpompaa. Syyrian diktaattori Bashar al-Assadin hallinnon kaatuminen joulukuussa teki vuosikymmenien työn käytännössä tyhjäksi. Al-Assadin kaatuminen oli isku myös Venäjälle, jolle Syyria toimi Lähi-idän sillaanpääasemana. Vahvasti Israel-myönteisen Trumpin paluu Valkoiseen taloon ei ainakaan helpota Teheranin työsarkaa. Edellisellä kaudellaan Trumpin hallinto kohdisti Iraniin “maksimaalista painetta”. Kroonisessa rahapulassa oleva Iran on siitä asti laiminlyönyt energiainfrastruktuuriaan. Vaikutukset näkyvät nyt. Seuraavaksi odotetaan, purkautuvatko ongelmat kaduille.
Afrikka-asiantuntija Risto Marjomaa Helsingin yliopistosta kertoo, ettei demokratian tila ole kehuttava Afrikassakaan. Suurin osa mantereen maista on ottanut takapakkia, mutta myönteisiäkin esimerkkejä löytyy. Esimerkiksi Etelä-Afrikassa ollaan vihdoin kulkemassa kohti monipuoluejärjestelmää. Afrikkaa vaivaavat tutut ongelmat: alikehittynyt talous ja suurvaltojen uuskolonialismi syövät edellytyksiä valoisammalta tulevaisuudelta. Kiina on jatkanut jalansijansa vahvistamista mantereella, eikä Eurooppa ole monista yrityksistä huolimatta kyennyt pudistamaan historian taakkaa hartioiltaan.
Euroopassa demokratiaa ovat haastaneet Venäjän ohella erityisesti vasallivaltioksi taantunut Valko-Venäjä, EU-maa Unkari ja valtablokkien välillä keikkuva Serbia. Valko-Venäjällä maan presidentti Aljaksander Lukashenka valittiin odotetusti näytösvaaleissa seitsemännelle kaudelleen. Toisin kuin vuonna 2022, maassa ei nähty protesteja vaalien jälkeen. Politico-lehti arvelee, että mielenosoitusten puute kielii paitsi hallinnon koventuneesta otteesta, myös opposition apatiasta. Oppositio ei kannustanut kansaa kaduille nimenomaan väkivallan uhkan vuoksi.
Unkarissa puolestaan pääministeri Viktor Orban painii sitkeässä olevan inflaation ja synkkenevien talouslukujen keskellä. Aiemmin hajanaista oppositiota on astunut johtamaan valtapuolue Fidesziin aiemmin kuulunut Peter Magyar. Magyarin puolue Tisza on nyt Unkarin suosituin. Sitä ilmoitti kannattavansa peräti 42 prosenttia äänioikeutetuista. Lopullinen kannatus mitataan ensi vuoden keväällä järjestettävissä vaaleissa. Moni asiantuntija kuitenkin katsoo, että Unkarissa on nyt ensimmäistä kertaa lähes kymmeneen vuoteen mahdollisuus vallanvaihtoon.
Myös Balkanilla kuohuu jälleen. Itsevaltaisen Aleksandar Vučićin hallintoa vastaan on osoitettu poikkeuksellisen laajasti mieltä marraskuusta lähtien. Taustalla vaikuttaa laaja tyytymättömyys hallinnon korruptiota kohtaan. Vaikka Serbiassa mieltä on osoitettu aiemminkin, väitöskirjatutkija Miro Leporanta Helsingin yliopistosta arvioi, että nyt nähdyt protestit ovat kuitenkin poikkeuksellisia.
– On turhan aikaista sanoa, riittävätkö nämä kaatamaan Vučićin, mutta jotain erilaista on nyt kyseessä. Opiskelijoista alkaneet mielenosoitukset ovat saaneet tuekseen vahvaa tukea laajoista kansankerroksista, hän toteaa.
Opposition ongelmana on sen hajanaisuus. Ei ole mitään kokoavaa voimaa tai henkilöä, jonka taakse voitaisiin asettua.
Serbia on Vučićin johdolla pyrkinyt tasapainoilemaan valtablokkien välissä. Suhteet Venäjään ovat perinteisesti olleet lämpimät, mutta Ukrainan sota on lyönyt railoja maiden välisiin suhteisiin, Leporanta muistuttaa.
– Venäjälle Serbia on ollut sillanpääasema Balkanilla, ja heille on tärkeää pitää yhteys kunnossa. Serbia taas on saanut Venäjältä tukea Kosovo-kysymyksessä. Venäjän pelkona on, että Vučićin mukana tämä yhteistyö saattaisi kaatua. Pahimmillaan se käynnistäisi dominoefektin Balkanilla, jolloin alueen valtiot kaatuisivat lännen syliin, Leporanta kertaa.
Kosovo-kysymys muuttui jälleen akuutimmaksi alkuvuodesta, kun vasemmistopopulistinen Albin Kurti uusi paikkansa maan pääministerinä. Kurti on ylläpitänyt tiukkaa linjaa Kosovon serbivähemmistöä kohtaan. Politiikan ovat tuominneet niin EU kuin Yhdysvallatkin. Leporanta näkee, että Vučić yrittänee kääntää nyt huomion Kosovon kanssa häämöttäviin törmäyksiin.
– Se saattaa olla ainoa tie ulos protesteista. Vaikka Serbiassa politiikka on riitaista, kielteinen asenne Kosovoa kohtaan yhdistää. On todennäköistä, että Vučić yrittää maalata Kosovosta syntipukkia ongelmiin, Leporanta arvioi.
Ja ongelmia riittää protestienkin ohella. Yhdysvaltain tammikuussa voimaan tulleet Venäjä-pakotteet koskevat myös Serbian suurinta kaasuyhtiötä, jonka enemmistöomistaja on venäläinen Gazprom. Yhdysvallat on vaatinut, että Serbia hankkiutuu koko venäläisomistuksesta eroon. Pakotteet osuvat Serbiaan kovaa, mutta vielä hankalammaksi tilanteen tekee se, että toinen suuri kaasuntuoja, Azerbaidžan, ilmoitti sekin hiljattain vähentävänsä vientiään Serbiaan. Ajoitukselle ei ole annettu virallista syytä, mutta motiiveja on arvailtu serbialaismediassa, Leporanta selostaa.
– Yleisin teoria on se, että Putin pyrkii painostamaan Azerbaidžanin kautta Serbiaa.
– Joka tapauksessa energia kallistuu ja se tietää lisää vaikeuksia Vučićille. Lopulta serbialaisia kiinnostaa kuitenkin eniten se, että kodit pysyvät lämpiminä, Leporanta tiivistää.
Mutta tärkein niistä on talous
Jos jokin horjuttaa hallintoja, niin talous. Sodat – ja kauppasodat – aiheuttavat poliittista epävarmuutta niin demokratioissa kuin diktatuureissa. Kallistunut energia aiheuttaa tyytymättömyyttä Iranissa, Serbiassa ja Unkarissa, kauppasota taittaa talouskasvua vientivetoisessa Kiinassa. Venäjällä talousahdinko on pitkälti itseaiheutettua.
Venäjän talouspolitiikkaan perehtynyt Laura Solanko Suomen Pankista muistuttaa, että suuri osa näennäisestä kasvusta on peräisin sotataloudesta. Inflaatio on liki kymmenen prosenttia korkeista, yli 20 prosentin koroista huolimatta.
Yhdysvaltalaistutkija Craig Kennedyn laajasti huomiota herättänyt raportti, jonka mukaan Venäjä on lähellä pankkikriisiä. Syynä on sotavelka. Raportin mukaan Kreml on painostanut Venäjän pankkeja rahoittamaan sotateollisuuteen osallistuneita yrityksiä suurilla riskilainoilla. Solanko muistuttaa, että Venäjältä saatava data ei vielä suoraan kerro siitä, että maan finanssijärjestelmä olisi kriisin partaalla. Hyperinflaatiota ja pankkiromahdusta suurempi ongelma Venäjälle ovat kauan jatkuneet, rakenteelliset ongelmat. Sota on edelleen Venäjällä marssijärjestyksessä ensimmäinen. Sen takana rämpii kaikki muu.
