Restonomiksi valmistunut Johanna Pakola työskenteli nuorena talvet Lapissa ja kesät saaristossa kunnes päätti pitää huolettoman sapattikesän mutta päätyikin Metsähallituksen hallinnoimalle Katanpään linnakesaarelle oppaaksi.
– Eivät he sinne ketään halunneet, mutta minäpä halusin autiolle linnakesaarelle! Sinnikkäämpi voitti, joten päädyin kesäksi Katanpäälle – en sapatille vaan töihin, naurahtaa Pakola.
Katanpäässä olleet Venäjän vallan aikaiset linnoitteet avasivat uran tietokirjailijaksi. Sadan vuoden takainen elämänmuoto yksinkertaisesti lumosi tulokkaan, jonka elämä ei saarikesän jälkeen enää palannut ennalleen.
– Vuodet tietokirjailijana ovat avanneet minulle aivan uuden elämän. Olen saanut kuulla huikeita elämäntarinoita!
Kirjailijan työ on tuonut tullessaan paljon uusia ystäviä ja lukemattomia muita kontakteja. Haastattelemiensa ikäihmisten elämäntarinat eristäytyneillä linnakesaarilla Pakola on kokenut erityisen kiehtoviksi.
Eniten Pakola onkin kirjoittanut rannikkolinnakkeista. Teosluetteloon mahtuu myös opuksia majakoista ja muutamasta laivastakin. Merellisistä sotatapahtumista kertoo puolen tusinaa kirjaa.
– Kirjoitan enemmän ihmisistä ja paikoista, en niinkään sotatapahtumista, linjaa Pakola.
Uusin kirja on nimeltään Varusmiehet miinasodassa. Puolustusvoimien nykylinja on, että varusmiehiä ei komenneta hengenvaarallisiin tehtäviin, mutta tilanne sotavuosien jälkeen oli toinen. Rauhansopimuksen velvoittamaa merimiinojen raivausta tehtiin pitkälti varusmiesvoimin.
– Minulta pyydettiin kirjaa aiheesta jo kymmenisen vuotta sitten. Silloin tein ensimmäisen version, mutta en ollut siihen tyytyväinen.
Kirjan uudistettu ja runsaasti täydennetty laitos nostaa paremmin esiin raivauskauden tapahtumia ja raivaajien kohtaloita, joita Pakola on koonnut haastattelemalla mukana olleita.
– Kesti noin 50 vuotta ennen kuin hengenvaarassa olleet nuorukaiset saivat tunnustusta ja edes joitakin etuja hermoja raastaneesta työstään.
Surmansa saaneiden määräksi sanottiin ennen 28, mutta Pakolan tutkimukset ovat osoittaneet luvun olevan lähellä viittäkymmentä. Miinanraivauksessa kuolleista on yleensä jäljellä vain tyhjä hauta ja muistolaatta.
– Arkkuun ei jäänyt juurikaan laitettavaa, kun raskas merimiina räjähti raivaajien käsissä.
Pakola korostaa, että vaikea ja hengenvaarallinen työ tehtiin tunnontarkasti. Yksikään suomalainen kauppalaiva ei ajanut rauhan aikana miinaan Suomen aluevesillä, vaikka sotien aikana Suomenlahti tunnettiin hyvin tiheään miinoitettuna merialueena.
– Nipin napin aikuisikään ehtineet nuorukaiset varmistivat rauhan ajan turvallisen merenkulun oman henkensä uhalla.
Kirjoitustyön ohella Pakola ehtii omistautua myös järjestötoiminnalle.
– Olen Rannikkotykistön perinneyhdistyksen puheenjohtaja. Pyrin osaltani vastaamaan siitä, ettei rannikkotykistö aselajina vaivu unholaan.
Oleellista on perinteiden kerääminen ja tallentaminen sekä henkilöiden, tapahtumien ja paikkojen muistaminen. Kuutisen vuotta Pakola ehti vaikuttaa myös Suomen Sotahistoriallisen Seuran hallituksessa.
Merimuseo Forum Marinumille Pakola tuottaa sisältöä virtuaaliseen rannikkotykistömuseoon. Uusiakin projekteja on tekeillä.
– Teen ensi kesäksi rannikkotykistön sotavuosista kertovaa näyttelyä Haminan Wanhaan Veteraaniin, ja ensi syksynä ilmestyy kirja Harmajan majakasta. Muutama muukin juttu on työn alla, toteaa Pakola.
Johanna Pakola
- Ammatti: Tietokirjailija
- Syntymävuosi: 1970
- Kotoisin: Köyliöstä
- Nykyinen asuinpaikka: Harvaluodon saari Kaarinassa
- Uusin kirja: Varusmiehet miinasodassa
