• Uutiset

Nijmegenin Vierdaagse-marssi on erilainen kesäfestari

103. kerran järjestetty vuosittainen 160 kilometrin marssitapahtuma toi Alankomaiden Nijmegeniin lähes sata suomalaista marssijaa.

Heidi Piiroinen

RES 1 Finland -joukkue maalissa neljäntenä marssipäivänä. Joukkueessa vallitsi koko tapahtuman ajan vahva me-henki.

Vuodesta 1909 lähtien järjestetty Vierdaagse (hollanniksi ”Neljä
päivää”) on tauonnut ainoastaan sotavuosiksi. Ensimmäiselle marssille
osallistuneista kolmestasadasta marssijasta tapahtuma on kasvanut vuosien
saatossa, ja nykyisellään 160 kilometrin mittaiselle marssille osallistuu 7 500 sotilasta tai
reserviläistä ja lähes 40 000 siviiliä. 

Pienistä hollantilaisista kylistä alkanut tapahtuma on
vuodesta 1970 lähtien sisältänyt myös kasvavissa määrin erilaisia
juhlallisuuksia marssireitin varrella sekä erityisesti tapahtuman
pääkaupungissa, Nijmegenissa. Vuosittain tapahtuma tuo Hollannin maaseudulle
jopa miljoona vierailijaa.

Home
away from home

Suomesta marssille lähdetään MPK:n kautta. Tänä vuonna
suomalaisia reserviläisiä ilmoittautui marssille 74. Lisäksi 16 kadetista ja kuudesta
kantahenkilökuntaan kuuluvasta sotilaasta muodostettu joukkue saapui edustamaan
suomalaisia ammattisotilaita. Valtaosa Nijmegeniin tulleista maastopukua
kantavista marssijoista on ammattisotilaita, joten suomalaiset reserviläiset
ovat tässä suhteessa poikkeuksellisia.

Sotilassarjalaisille pystytetään joka vuosi oma koti
keskelle metsää noin viiden kilometrin päähän Nijmegenin keskustasta. Camp
Heumensoord on ollut sotilaiden käytössä vuodesta 1962. Sen sisällä majoittuu 7
500 sotilasta 33 eri maasta. Sitä rakennetaan neljä viikkoa sotilaiden ja siviilien
toimesta. Leirissä vallitsee ”no hat, no salute”-käytäntö, eli alueella ei
käytetä päähinettä eikä siten myöskään tervehditä muita sotilaallisesti.

Camp Heumensoordissa marssijoille järjestetään majoitus
delegaatioittain, varmistetaan riittävä terveydenhuolto marssilla saatuja
lieviä vammoja varten ja ruokitaan leirin väki keskimäärin kolme kertaa
päivässä. Pakollisten suihkujen, vessojen, majoitus- ja muonitustilojen lisäksi
leiristä löytyy juhlimiseen ja rentoutumiseen soveltuva teltta, jossa diskovalot
välkkyvät ja musiikki soi puolille öin saakka. Yksistään ruokahuollosta vastaa
lähes 160 henkilöä.

Lääkintähuollossa tukeudutaan pohjoismaiseen yhteistyöhön.
Leirissä on useita sairastelttoja, joista Valhallaksi nimetyssä teltassa
huolletaan myös suomalaisia marssijoita ruotsalaisten, tanskalaisten, suomalaisten
ja norjalaisten yhteisvoimin.

– Pohjoismaiden yhteinen Nordic Delegation -malli on
erittäin toimiva ja antaa kaikille pohjoismaille huomattavan lisäarvon, kun
resursseja voidaan yhdistää ja jakaa, Suomen delegaation päällikkönä toiminut Caspar von Walzel toteaa.

– Delegaation organisaatioon osallistuminen on
erittäin hyvä mahdollisuus tavata ja tehdä tiivistä yhteistyötä varsinkin
pohjoismaalaisten kollegoiden kanssa.

Suomesta Nijmegeniin oli lähtenyt kaksi lääkäriä sekä yksi
ensihoitaja. Leirissä annetun avun lisäksi marssin kahdella tai kolmella
sotilastaukopaikalla sai ensiapua esimerkiksi rakkojen hoitoon ja muihin
marssin aikana tulleisiin vaivoihin.

Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen.

Suurin osa Nijmegenin sotilassarjan marssijoista on ammattisotilaita. Suomen kadettijoukkueessa marssi 16 kadettia. Kuva: Rodney Strandvall

Kunto
kova, henki hyvä 

MPK hoitaa hallinnolliset asiat, mutta jokainen marssille
osallistuva joutuu itse paitsi maksamaan marssille osallistumisen, myös
hoitamaan tarvittavat matkajärjestelyt Suomesta Nijmegeniin ja takaisin. Moni
reserviläinen viettää marssilla kesälomaansa.

Suomalaiset reserviläiset voivat valita marssivansa joko
indyinä eli yksittäisinä marssijoina tai osana joukkuetta. Indyistä useimmat
olivat suorittaneet Vierdaagsen jo useamman kerran ja moni oli lähtenyt matkaan
joko edellisillä marsseilla tutuksi tulleen kanssa tai houkutellut kaverin kotipuolesta
lähtemään mukaan.

Ensikertalaisille yleisesti suositellaan joukkueessa
marssimista, sillä silloin ympärillä on useita kavereita pitämässä huolta
yksilön jaksamisesta. Joukkueen minimivahvuus on 11 henkeä, eivätkä pienemmät
joukkueet saa marssia joukkueena.

Marssille ensimmäistä kertaa osallistunut reservin vänrikki Tuuli Dunder kuuli tapahtumasta
ensimmäisen kerran MPK:n harjoituksessa ja totesi pienen pohdinnan jälkeen
lähtevänsä ehdottomasti kokeilemaan marssia. Marssi kuulosti Dunderista loistavalta
tilaisuudelta kokeilla omia rajoja sekä tutustua erilaisiin
sotilaskulttuureihin.

– Tiesin heti marssivani joukkueessa, sillä yksi
syyni hakeutua tämänkaltaisiin harjoituksiin on se uskomaton tiimihenki, jonka
muodostumista sain tämänkin marssin aikana todistaa, Dunder sanoo.

Neljän päivän aikana muut marssijat tulevat tutuiksi, kun
aikaa vietetään tiiviisti yhdessä päivän marssiosuuksilla ja usein vielä
illalla leiriin palattua. Marssin jälkeen joukkuekavereiden kanssa liotetaan
jalkoja samassa paljussa, hierotaan kipeitä lihaksia ja teipataan toisten
jalkoja tulevan päivän marssia varten.

– En muista joukkueen hengen rakoilleen kertaakaan koko
marssin aikana. Jo ensimmäisestä päivästä lähtien tuvassa vallitsi hyvä boogie
ja koko marssin ajan toinen tsemppasi toistaan, toteaa Dunder.

– Joukkueessa vallitsi uskomaton fiilis ja
yhteisöllisyys, jota länsimaisessa nyky-yhteiskunnassa on vaikea enää
saavuttaa. Joukkue tiivistyi ystäväporukaksi marssin loppua kohden.

Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen.

Marssin tärkeimpiä asioita oli riittävä huoltaminen tauoilla sekä iltaisin. Kuva: Rodney Strandvall

Turha jännitys pois 

Suomen marssijoiden lukumäärä on elänyt vuosien saatossa.
Enimmillään osallistujia oli vuonna 2018, jolloin delegaation vahvuus oli jopa
164 henkeä. Se oli ensimmäinen vuosi, kun suomalaiset osallistuivat omana
delegaationaan. Tänä vuonna suomalaisia lähti hieman alle sata marssijaa. Reserviläisjoukkueessa
puolet marssijoista olivat ensikertalaisia.

Useimmat marssille lähtijät olivat harjoitelleet
Nijmegenille talven ja kevään mittaan kävelemällä jopa satoja kilometrejä,
usein lisäpaino repussa. Kenkien merkitys korostui ja erityisesti kunnollisten
marssikenkien sisäänajo nousi suureen rooliin marssin esivalmisteluvaiheessa.
Itse marssille useat olivat varautuneet mittavalla tulehdus- ja
kipulääkevarastolla, rakkolaastareilla, iho- ja urheiluteipeillä sekä
nestetasapainoa ylläpitävillä aineilla.

Ensikertalaista marssille lähteminen hermostutti, erityisesti
jos omat harjoituskilometrit olivat jääneet reilusti alle suositusten.

Neljä kertaa neljäkymmentä kilometriä ei ole mikään
päiväkävely puistossa, mutta kuten useimmat marssille lähteneet saivat huomata,
täysin käveltävissä kuitenkin. Marssikaverin, joukkueen tai vaikka pelkästään
tuhansien muiden kanssamarssijoiden kanssa tallattu matka paikallisten
kannustaessa sydämellisesti toi marssijoihin virtaa, jota ei ilman Nijmegenille
osallistumista olisi osannut kuvitellakaan.

Muutamia marssijoita kohtasi epäonni rakkojen tai nestehukan
muodossa, mutta suuri osa pääsi neljäntenä päivänä kiinnittämään marssin
suorittamisesta kertovan Vierdaagse Nijmegen -ristin rintaansa ja suuntaamaan
Via Gladiolaksi kutsutulle viimeiselle etapille ruusuliljoin kukitettuina.
Kukitusperinne juontaa juurensa antiikin Roomaan, jossa voittoisat
gladiaattorit kukitettiin miekkaliljoilla. Sana gladius tulee latinan
kielestä ja tarkoittaa miekkaa. Nijmegenissa paikalliset suhtautuivatkin
maaliin päässeisiin marssijoihin kuin sankareihin hurraten kovaäänisesti ja
tarjoten ylävitosia ohikulkeville kävelijöille.

– Nijmegenin neljän päivän marssi on mahtava tapahtuma.
Sotilassarja on hyvin järjestetty ja osallistujista pidetään hyvää huolta, von
Walzel kehuu.

– Jokaisen maaliin kävelevän marssijan ilo on
käsin kosketeltavaa.

 

Miksi marssit, Joel Sjögren?

”Vastaus on yksinkertainen. Se fiilis.

Se tunne, että saa haastaa itsensä suorituksella, joka on
energiankulutukseltaan verrattavissa kahteen maratoniin tai Iron maniin ja
samalla tavata mahtavaa jengiä ympäri maailmaa, niin sotilaita kuin siviilejä.

Se tunne, kun kaikki käyvät läpi saman matkan ja pystyt
samaistumaan melkein sataprosenttisesti vieraan maan sotilaaseen, pystyt sparraamaan
ja antamaan tuen sille, joka on kaatunut ojaan väsymyksestä, autat hänet ylös
ja annat hänelle suolatabletin, ja seuraavana päivänä hän tulee antamaan
sinulle rykmentintunnuksensa kiitokseksi. Se on ne lapset ja perheet, jotka
asettautuvat talonsa ulkopuolelle tien varrelle jo klo 03:00 lähtien kannustamaan
ja tarjoamaan tuoreita minitomaatteja, melonia, kurkkua, vettä, hierontaa,
haleja, pusuja, bisseä, karkkia ja toivovat pieniä matkamuistoja
sotilasmerkkien muodossa. Se tunne, kun leirin disko- ja olutteltta herää
henkiin heti, kun kaikki ovat tulleet maaliin iltapäivällä ja tanssivat vaikka
onnahdellen, tai miten suuri osa hymyilee sairaalassa väsymyksestä, mutta ei
suostu antamaan periksi. Se, että vuosi toisensa jälkeen suoriutuu
maailmanluokan marssista ehjänä, kannustaa pitämään itsestään huolta ja on
muodostunut itselle jonkinlaiseksi tasokokeeksi. Tämä on se henkilökohtainen
puoli.

Se toinen puoli, miksi lähden marssimaan, on yhteisöllinen
puoli, joka on yhtä tärkeä. Tällä hetkellä ei ole toista näin massiivista
tapahtumaa maailmalla, missä voisi antaa positiivista Suomi-kuvaa
sotilaspiireissä. Syy, miksi Suomessa tiedetään maailman isoimmasta
marssitapahtumasta niin vähän, johtuu osittain huonosta mainonnasta, mutta suurimpaan
haasteeseen emme voi vaikuttaa: Lähes kaikilla muilla mailla on ammattiarmeija
ja niiden yksiköiden keskellä info tapahtumasta leviää nopeasti. Siten niiden on
helpompaa saada jengiä kasaan. Suomi on täynnä pieniä ”klikkejä”, omia
reserviläisyhtymiä, -ryhmiä tai -piirejä. Meidän kohdallamme yksittäinen
reserviläinen tai kadetti innostuu asiasta ja lähtee matkaan, kunhan vaan saa
jonkun kaverin mukaansa. Ison joukon innostaminen on vaikeampaa. Kuitenkin,
johtuen nimenomaan meidän asevelvollisuusjärjestelmästämme, moni ulkomaalainen
sotilas on erittäin kiinnostunut Suomesta ja meidän kuvioistamme. Silloin
kertoo mielellään sen, minkä pystyy. Sitten ei voi muuta kuin nauraa, kun he
tervehtivät meitä sanoen ”Mika Häkkinen,
Kimi Räikkönen, Tarja Halonen
, mitä kuuluu, kalsarikännit tai Varusteleka”.”

Joel Sjögren, Nijmegenin marssin kuusi kertaa suorittanut
rannikkojääkäri, luutnantti reservissä

Joel Sjögren. Kuva: Rodney Strandvall