• Historia

Olympiasankari Kalle Jalkasen elämä päättyi jatkosodassa miinaan

Kalle Jalkanen ankkuroi Suomelle historian ensimmäisen olympiaviestikullan hiihdosta, vaikka kääntyi hakemaan matkalla pudonneet tekohampaansa talteen.

KUHMU

Mestarihiihtäjä Kalle Jalkanen elementissään.

Suomen miehet taistelevat sunnuntaina olympiamitalista 4x10km viestissä Pekingin karuissa hiihto-oloissa. 

Ensimmäisen kerran Suomi voitti olympialaisissa hiihdon viestikultaa 86 vuotta sitten, kun Kalle Jalkanen ankkuroi kotimaansa korkeimmalle korokkeelle vuoden 1936 Garmisch-Partenkirchenin talviolympialaisissa 4x10km viestissä.

Päätösosuudelle 82 sekunnin takamatkalta norjalaisiin nähden ampaissut Jalkanen vaikutti olevan mahdottoman tehtävän edessä.  Suonenjoella 1907 syntynyt Jalkanen ei jäänyt kuitenkaan voivottelemaan tilannetta. Hän ajoi jo ensimmäisen kilometrin aikana Norjan ankkuria Bjarne Iverseniä peräti 17 sekuntia kiinni. Puolivälissä suomalainen oli jo kuronut eron kiinni ja iskenyt Iversenin peesiin. Nousun tultua Jalkanen teki ratkaisunsa. Terävä rykäisy ja eroa kanssakilpailijaan oli silmänräpäyksessä jo pari metriä. Sitten alkoi tapahtua kummia.

Pitkään laskuun lähtiessään Jalkanen sylkäisi ja samassa hänen tekohampaansa lensivät hankeen. Tekohampaat eivät olleet mikään halpa kulutustuote tuohon aikaan, joita tuosta vain ostettaisiin uudet. Jalkasesta Viestisankarit-kirjassa kirjoittaneen tietokirjailija Antti O. Arposen mukaan tekohampaat maksoivat tuolloin parin kuukauden palkan verran.

Niinpä Jalkanen löi mäessä hanat kiinni, jarrutti ja kääntyi etsimään lumihankeen kadonneita hampaitaan. Operaation aikana Norjan Iversen luonnollisesti otti jälkeen kisan kärkipaikan ja näytti olevan matkalla kohti vääjäämätöntä viestikultaa.

Jalkanen noukki tekohampaat talteen ja aloitti uudelleen raivoisan kirin. Ylimääräinen vaihde kantoi ja Jalkanen rynni piikkipaikalle juuri ennen stadion-alueelle saapumista. Uskomaton rutistus kantoi maaliviivalle saakka ja Jalkanen toi Suomelle maan historian ensimmäisen hiihtoviestikullan olympialaisissa mitä uskomattomampien käänteiden jälkeen.

– Kun olin kahden kilometrin päässä maalista, ajattelin, että minulta varmasti koko Suomen kansa odottaa kultamitalia, ja nyt minun täytyy mennä tuon norjalaisen ohi, Jalkanen kertasi maalissa.

Tie vie sotaladuille

Jalkasen menestys laduilla ei jäänyt yhden ankkuriosuuden ihmeeksi. Seuraavana vuonna Chamonix’n MM-kisoista kotiintuomisina oli kaksi hopeaa, toinen 18 kilometriltä ja toinen viestistä. Jättipotti osui toistamiseen kohdalle vuonna 1938 Lahden kotikisoissa, kun Jalkanen sivakoi kuningasmatka 50 kilometrin maailmanmestariksi yli kolmen minuutin erolla ennen toiseksi tullutta maanmiestään Alvar Rantalahtea.

Lappeenrannan Urheilu-Miehiä edustaneen Jalkasen komea ura katkesi kuitenkin monen ikätoverin ohella sotiin. Toiset olympialaiset jäivät suomalaiselta kokematta toisen maailmansodan peruttua vuoden 1940 talviolympialaiset Sapporossa.

Talvisotaan tuolloin 32-vuotias Jalkanen astui Erillinen pataljoona 25:n riveissä. Pataljoonassa Jalkanen määrättiin komentajan alaiseen erikoisryhmään, joka taisteli Sallan rintamalla. Ryhmässä oli paljon erinomaisia hiihtäjiä, jotka osallistuivat tiedusteluun ja muihin erikoistehtäviin.

Yksi joukkueenjohtajista oli Olavi Alakulppi, joka oli hänkin voittanut hiihdon MM-kultaa ja palkittiin myöhemmin sota-ansioistaan Mannerheim-ristillä. Jalkasta Alakulppi muisteli seuraavasti:

– Kalle oli yksikössäni noin kolme viikkoa. Sama välitön, nurkumaton ja käy päälle -henki hänellä oli kuin ennenkin. Välillämme vallitsi mitä parhain ystävyys, ja sotaladulla se vahvistui entisestään. 

Talvisodan jälkeen Jalkanen työskenteli Lappeenrannassa Paraisten Kalkkivuoren tehtaiden varastolla. 

Olympiavoittajan status ei taannut tuohon aikaan automaattisesti leveää leipää ja Jalkasenkin perhe oli taloudellisesti tiukilla. Kuvaa niukkuudesta saa Jalkasen vuotta myöhemmin jatkosodasta Martta-vaimolleen lähettämästä kirjeestä, jossa hiihtäjä kehotti vaimoaan keräämään marjoja ja huolehtimaan kasvipalstoista, jotta ”ei oltaisi niin tiukilla kuin viime vuonna”.

Tuntemuksia rintamalta

Sotien välissä Jalkanen ehti vielä hiihtää useammissakin kisoissa. Ulkomailla hän kilpaili muun muassa Cortinan kisoissa, joilta myöhemmin vähäisen osallistujamäärän vuoksi otettiin pois MM-status. Jalkasen suurimmat uroteot laduilla olivat kuitenkin jo takana.

Suomen ajauduttua uudelleen sodan pyörteisiin myös Jalkanen kutsuttiin kesäkuussa 1941 Lemille, jossa Lappeenrannan lähialueen miehistä kasattiin Jalkaväkirykmentti 1.Hän aloitti esikuntakomppanian sotilaana, mutta vielä saman kesän aikana Jalkanen määrättiin erilliseen jääkärijoukkueeseen kiväärimieheksi. 

Jalkanen kirjoitti rintamalta aktiivisesti kotiin vaimolleen. Perheen esikoinen Ritva oli vahvasti Jalkasen mielissä kirjeissä. Sodan edetessä myös kirjeissä alkoi näkyä tilanteiden muuttuminen entistä vaarallisemmiksi. Näin Jalkanen kirjoitti kotiin ”sieltä jostain” 9. elokuuta 1941:

– On tapeltu aika tavalla kuten sotilaan kuuluu. Eilen oli kuumin paikka, ei vielä sattunut. Meni kolme miestä ryhmästäni, tänään haimme yhden pois, joka jäi ryssän puolelle. Yksi tuli ryömien ihmeen kautta. Vähällä me silti pääsimme. … On se hyvä, että ette ole sodan melkeissä Sinä ja Ritva. Kyllä olen tyytyväinen, kun olette siellä rauhassa, ei ole huolta minulla siitä.

Jalkanen hiihti MM-kultaa Lahden kotikisoissa 1938. (Kuva: Lahden kaupunginmuseo)

Kohtalokas tiedustelu

JR1 siirtyi elokuun lopulla 1941 kohti Keski-Kannasta, jossa taistelut alkoivat välittömästi.Vain paria päivää myöhemmin samat sotilaat olivat vanhan valtakunnan rajoilla. Rajan takana siinti Kirjasalon kyläaukeama, joka ei ollut koskaan kuulunut Suomelle. JR1 sai tiedon, että hyökkäys Kirjasaloon alkaisi 4. syyskuuta. Sitä ennen Jalkanen ylennettiin korpraaliksi ja hänelle myönnettiin 2. luokan vapaudenmitali. 

Pian hyökkäyksen jälkeen Kirjasalo oli jo motitettu. Vihollinen yritti yöllä läpimurtoa motista, mutta turhaan. Epäonnistuneen yrityksen jälkeen taistelupaikoilta löytyi 200 kaatunutta. Lopulta motista saatiin paljon raskasta kalustoa sotasaaliiksi. 

Jalkanen itse toimi ryhmänjohtajana ja joukkueenjohtajana hänellä oli vasta 20-vuotias vänrikki Tukia. Jalkasen jääkärijoukkue kuului kuitenkin suoraan pataljoonan komentajan majuri Mäntylän alaisuuteen. 

Sodassa joukkueenjohtaja Tukia kysyi monesti 14 vuotta vanhemmalta Jalkaselta mielipiteitä, olihan hän kokemuksensa lisäksi arvostettu hiihtäjätähti, joka oli kerännyt kokemusta jo talvisodastakin.

Jalkasen joukkue oli saanut tehtäväkseen edetä Kirjasalon kartanolle, jota viholliset olivat käyttäneet kasarmirakennuksena. Pian kartano olikin suomalaisten hallussa ja suomalaissotilaat  asettuivat majoittumaan kartanoon.

Koko pataljoona survoi itsensä hehtaarin alueelle, mutta silti lähistöllä tiedettiin olevan yhä paljon vihollistoimintaa. Pian tulikin tieto vihollispartiosta läheisessä metsässä. Vänrikki Tukia otti maaston haravointioperaatioon mukaan kaksi ryhmää, kaikkiaan heitä oli matkassa 17. 

Ryhmät etsivät hiljaisuuden vallitessa havaintoja vihollisesta mutkittelevilla metsäpoluilla. 

Pian jysähti ja paineaalto heitti tehtävää johtaneen vänrikki Tukian maahan. Heti perään kuului toinen räjähdys. Räjähdyksen voimasta toivuttuaan nuorta vänrikkia kohtasi lohduton näky. 

Kaikista miehistä juuri Kalle Jalkanen makasi maassa molemmat jalat, toinen käsi ja kylki silpoutuneena. Jalkanen kannettiin kartanon kuistille välittömästi hoidettavaksi, mutta mitään ei ollut enää tehtävissä. 

34-vuotias hiihtäjäsuuruus menehtyi astuttuaan polulta sivuun alueelle, joka oli miinoitettu. Ensimmäinen miina laukesi Jalkasen astuttua tähän ja heti perään kuultu toinen räjähdys johtui miinasta, jonka Jalkanen laukaisi kaatuessaan. 

Kosto vangeille

Antti O. Arposen Viestisankarit-kirjan mukaan Jalkasen kuolemaan liittyi raadollinen epilogi. Majuri Mäntylä ei voinut sulattaa arvostetun ja pidetyn Jalkasen äkillistä kuolemaa ja sätti nuorta vänrikkiä päätöksestä lähettää ryhmät alueelle.

Hetken mietittyään tilannetta hiihtäjän menetyksestä raivoissaan ollut majuri Mäntylä komensi Tukian takaisin luokseen ja käski hänelle tylysti:

– Tuossa on neljä otettua vankia. Ne miehet on heti ammuttava. Vänrikki pitää siitä huolen. 

Tukia näki neljä vankia, jotka olivat kaikki raporttien mukaan noin parikymppisiä nuorukaisia. Kyselyistä huolimatta Tukia ei löytänyt yhtään vapaaehtoista ampumaan vankeja. Hetken odotettuaan hän pyysi eräältä jääkäriltä konepistoolin itselleen. 

Kaksi lyhyttä sarjaa myöhemmin samat neljä vankia makasivat kuolleina maassa. 

Myöhemmin 1946 everstiluutnantiksi edennyt Mäntylä ja luutnantiksi ylentynyt Tukia molemmat asetettiin syytteisiin teoista. Asia eteni lopulta korkeimpaan oikeuteen saakka, jossa Tukia vetosi toimineensa vain esimiehensä käskyn mukaisesti. Lopulta ampumiset suorittanut Tukia jätettiin tuomitsematta ja everstiluutnantti Mäntylä puolestaan tuomittiin teoistaan neljäksi ja puoleksi vuodeksi kuritushuoneeseen. 

Lupaus piti

Kalle Jalkasen tytär Ritva oli vain 6-vuotias isänsä kuollessa. Martta-vaimo oli tuolloin jo raskaana, mutta arvioiden mukaan Jalkanen tuskin tiesi tätä itse. 

Kalle Jalkasen hautajaiset pidettiin Lappeenrannassa ja hänet siunattiin Lappeenrannan sankarihautausmaahan kunnialaukausten saattelemana.Traagisesti Kallen veli Aku Jalkanen oli hautajaispäivänä sotilasjunassa saman kaupungin juna-asemalla, jossa juna oli pysähtyneenä useita tunteja. Hän ei kuitenkaan tiennyt veljensä hautajaisten olevan menossa vain reilun kilometrin päässä.

Sotien aikana Jalkasella oli monien muiden kaltaistensa miesten ohella kova huoli perheessään. Aiemmin etulinjaan takaisin lähtiessään Jalkanen oli sanonut parhaalle ystävälleen, viisikympiselle Toivo Sinkolle, seuraavasti:

– Topi, jos minä en tule takasin, huolehdi sinä Martasta ja perheestä.

Toivo Sinkko piti lupauksensa hiihtäjälegendalle ja huolehti Martasta ja Ritvasta Kalle Jalkasen menehdyttyä rintamalla. 

Muutamaa vuotta myöhemmin vuonna 1944 Sinkko ja Martta Jalkanen menivät naimisiin ja saivat myöhemmin vielä kaksi yhteistä lasta.

Lähteet:
Antti O. Arponen – Viestisankarit: Olympiavoittajien Kalle Jalkasen ja Matti Lähteen elämäntarinat
Antti O. Arponen – Kalle Jalkanen – Sisupussi suksilla
Antti O. Arponen, Markku Kasila, Vesa-Matti Peltola: He antoivat kaikkensa : viime sodissa menehtyneet suomalaiset mestariurheilijat
Jussi Kirjavainen: Suomalaiset suurhiihtäjät