• Historia

Panssarilaivojen hankinta oli kiistelty aihe, ja Ilmarisen uppoaminen lisäsi keskustelua, mihin rahat olisi pitänyt käyttää

Ilmarinen ajoi tuntemattomaan miinakenttään syksyllä 1941. Väinämöinen selvisi sodasta, mutta jouduttiin luovuttamaan Neuvostoliitolle.

Väinämöisen järeät tykit puhuvat kesäkuussa 1942.

Panssarilaivat olivat kiistelty mutta ajan hengen mukainen hankinta. Muillakin Pohjoismailla oli rannikkopanssarilaivoja.

Suomen itsenäistyttyä laivaston aluskaluston muodostivat muutamat keisarillisen Venäjän sotavoimilta entiseen alusmaahan jääneet vanhentuneet alukset. Niiden varaan oli mahdotonta luoda uskottavaa meripuolustusta. Tarvittiin suunnitelma ja sen mukaista kalustoa, varsinkin, kun demilitarisoidun Ahvenanmaan puolustaminen määriteltiin tammikuussa 1922 Suomen tehtäväksi.

 

Suomen puolustuslaitos oli kaikkiaan hyvin maavoimavaltainen. Lentoase oli vasta kehityskaarensa alkuvaiheessa maailmanlaajuisestikin. Tsaarin aikana luotu rannikkotykistö muodosti vahvan komponentin Suomen meripuolustukseen, mutta suorituskyky jäisi vajaaksi ilman ajan- ja tarpeen mukaista aluskalustoa. Laivaston piirissä ei tosin vallinnut täyttä yksimielisyyttä tarvittavasta kehityssuunnasta.

Ensimmäinen esitys eduskunnalle laivaston ajanmukaistamiseksi saatiin aikaan jo vuonna 1921. Kuusivuotinen ohjelma olisi sisältänyt hävittäjäaluksia, sukellusveneitä, tykkiveneitä sekä moottoritorpedoveneitä. Eduskunta hylkäsi esityksen kalliina.

 

Seuraava yritys oli rannikkopuolustuskomitean mietintö seuraavana vuonna, mutta hallitus itse arveli sen niin kalliiksi, ettei rohjennut edes esittää sitä eduskunnalle. Tarvittiin yksi katastrofi, niin ääni kellossa muuttui. Torpedovene S2:n uppoaminen lokakuisessa myrskyssä 1925 oli ja on yhä Suomen merivoimien pahin rauhan ajan onnettomuus. Peräti 53 merisotilasta hukkui. Tämä herätti päättäjät. Aika oli ajanut tsaarin aluskaluston ohi.

Vuoden 1927 laivastolaki sisälsi lyhyellä neljän vuoden hankintajaksolla kaksi panssarilaivaa, neljä sukellusvenettä ja neljä moottoritorpedovenettä. Koululaiva Suomen Joutsen hankittiin erillisrahoituksella vuonna 1931.

 

Panostaminen laivastoon poiki tietenkin erimielisyyksiä. Lentoaseen huimaan kehitykseen olisi pitänyt päästä mukaan, ja uutta maavoimien kalustoakin olisi kipeästi tarvittu. Laivaston saattaminen minimisuorituskyvyn tasalle priorisoitiin. Niukkuutta jaettiin silloinkin.

Laivaston kehityssuunnista vallitsi erimielisyyttä myös Suomea konsultoineiden ulkomaalaisten asiantuntijoiden välillä. Brittinäkemys painotti miina- ja torpedoasetta, mutta saksalais-suomalainen näkemys puolsi panssarilaivoja. Meriliikenteen – siis huoltovarmuuden – turvaaminen kriisiaikana oli brittinäkemyksen ydintä ja siihen olisi tarvittu mieluummin ketteriä saattajia kuin kömpelöitä panssarilaivoja, joita kaiken lisäksi oli vain kaksi. Brittinäkemys kaipasi myös ilmavoimakomponenttia laivaston avuksi tiedusteluun ja tulenjohtoon.

Myöhemmin – eli lähinnä talvisodan sytyttyä ja viimeistään Ilmarisen upottua – spekuloitiin, minne kaikkialle kiisteltyihin panssarilaivoihin käytetyt rahat olisi pitänyt käyttää. Olivathan ne kieltämättä varsin erikoinen ja kallis hankinta. Olisiko ehkä ollut syytä ostaa kenttätykkejä sekä runsaasti ampumatarvikkeita niihin?

Panssarilaiva Ilmarinen lähdössä merelle 18.8.1941.

Panssarilaivat olivat 3 900 tonnin uppoumaltaan Suomen oloihin suuria. Tykkiveneiden uppouma oli runsas kymmenesosa tästä. Kansainvälisessä vertailussa panssarilaivamme olivat kuitenkin pieniä kuin ne kuuluisat silakat joulukaloina. Suurten taistelulaivojen uppoumat olivat yli kymmenkertaisia Suomen panssarilaivoihin verrattuna.

Panssarilaivojen aseistus oli järeää – järeämpää kuin alkujaan suunniteltiin. Pääaseina olivat 254-milliset laivatykit. Niitä oli kaksi etukannen tornissa ja kaksi takakannella. Tykkien järeytyminen merkitsi tarvetta keventää panssarointia, koska uppouma oli lyöty lukkoon ennen pääaseistuksen määrittelyä. Pääaseiden oli aluksi tarkoitus olla 210-millisiä.

 

Merenkulkuominaisuudet olivat heikonpuoleiset. Panssarilaivojen nopeus oli vain 15 solmua, aikakauden suuret taistelulaivat olivat jopa kaksi kertaa nopeampia. Rungon muoto oli kömpelö ja panssarilaivat olivat poikkeuksellisen leveitä pituuteensa nähden. Painopiste oli ylhäällä, ja melko vähäinenkin aallokko sai ne keinahtelemaan rajusti.

Hitaat mutta järeästi aseistetut laivat olivat lähinnä liikkuvia rannikkolinnakkeita. Niitä oli tarkoitus käyttää esimerkiksi Ahvenanmaan puolustamiseen. Demilitarisoitua aluetta ei ollut lupa rauhan aikana aseistaa, vaan puolustusjärjestelyt piti toteuttaa liikkuvilla sotavoimilla. Suojakseen panssarilaivat olisivat tarvinneet keveitä saattoaluksia – esimerkiksi hävittäjiä – mutta sellaisiin ei ollut mitenkään varaa.

Taisteluhälytys Väinämöisellä kesäkuussa 1942.

Ilmarisen tuho koitti 13.9.1941 kun se osallistui 15 aluksen osaston kärjessä saksalaisten pyynnöstä suoritettuun operaatio Nordwindiin. Harhautusoperaation tarkoituksena oli saada vihollinen uskomaan, että saksalaiset nousevat maihin Viroon Saarenmaalla ja Hiidenmaalla. Harhautuksen lähtöalue oli Utön eteläpuolella. Tarkoitus oli edetä 30 meripeninkulmaa ja kääntyä sitten takaisin.

Operaatiosuunta oli osin raivattu, mutta saattue ilmeisesti ajoi tuntemattomaan miinakenttään. Ilmarisen oikeanpuoleiseen paravaaniin (aluskohtainen suojaraivain) tarttui ilmeisesti kaksi miinaa. Laivaa käännettiin oikealle tarkoituksena saada paravaani ylemmäksi ja miinat loitommaksi aluksen kyljestä. Paravaani kuitenkin ajautui laivan alle, jolloin tapahtui kaksi voimakasta räjähdystä. 

Paravaania eli aluskohtaista suojaraivainta lasketaan veteen.

Paravaanien heikkoudet oli havaittu jo ennen sotia. Yhden miinan kanssa paravaani vielä toimi tarkoitetulla tavalla, mutta jo kaksi miinaa aiheutti vakavan vaaran. Paravaanin tarkoitus oli leikata miinojen vaijerit poikki ja samalla estää miinoja pintautuessaan osumasta laivan kylkeen.

Neuvostoliittolaiset olivat oppineet käyttämään paksuja kettinkejä osana miinojen ankkurivaijeria. Kettinkeihin leikkurit eivät tehonneet, vaan miinat saattoivat tarttua paravaaniin kiinni. Paravaanien käyttöä jatkettiin Ilmarisen tuhosta huolimatta, ja niistä alettiin luopua vasta herätemiinojen yleistyessä.

 

Ilmarinen upposi seitsemässä minuutissa vieden mukanaan 271 merisotilasta. Kaikkiaan 133 miestä pelastui, osa jopa kuivin jaloin Ilmarisen pohjan päältä Vartiomoottorivene (VMV) 1:n kannelle. Varmistajana toiminut VMV 1 aloitti pelastustoimet välittömästi Ilmarisen kaaduttua. Ilmarisen runko oli osastoitu, mutta räjähdykset ilmeisesti tapahtuivat yhtenäistä tilaa olleen konehuoneen kohdalla.

Laivaston lippulaivan tuho salattiin sota-ajan käytänteiden mukaan, ja asia alkoi tulla julki vasta sanomalehtien kuolinilmoituksista. Monella kaatuneella kun oli laivaston sotilasarvo ja sama kaatumispäivä. Alusosastolla oli Ilmarisen onnettomuudesta huolimatta onneakin matkassa. Osasto kulki kahdesti miinoitteen läpi ilman muita tappioita.

Ilmarisen hylky paikallistettiin Utön eteläpuolelta vasta vuonna 1990. Ilmarisen tuhon jälkeen Väinämöistä varjeltiin erityisen huolellisesti, eikä sitä käytetty enää kuin saariston suojissa.

 

Panssarilaiva Väinämöinen selvisi sodista, mutta se luovutettiin Neuvostoliitolle vuonna 1947 niin sanottujen saksalaissaatavien lyhennyksenä. Rauhansopimus velvoitti Suomea luovuttamaan maassa olevan saksalaisen omaisuuden ja saatavien arvon sotakorvauksena Neuvostoliittoon. Tällä tavoin Neuvostoliitto peri epäsuorasti Suomeltakin Saksaa vastaan käymänsä sodan tuhoja.

Neuvostoliitto luuli jo upottaneensa Väinämöisen Kotkan satamaan ilmahyökkäyksessä heinäkuussa 1944, mutta uponnut alus olikin saksalainen it-risteilijä Niobe. Hylky makasi pohjassa Hallan ja Hietasen välillä vuoteen 1953 saakka.

 

Suomen panssarilaivat

Vesillelasku (Väinämöinen) 20.12.1930

Vesillelasku (Ilmarinen) 9.7.1931

Pituus 93 metriä

Suurin leveys 19,9 metriä (joissakin lähteissä 16,9 m)

Syväys 4,5 metriä

Uppouma 3 900 tonnia

Koneteho 4 900 hevosvoimaa (dieselsähköinen)

Nopeus 15 solmua

Miehistöä 330 henkeä (vaihteli)

4 kpl 254 mm tykkejä (Bofors)

8 kpl 105 mm tykkejä (Bofors)

4 kpl 40 mm it-tykkejä (Vickers)

2 kpl 20 mm it-tykkejä (Madsen)

Aseistusta muutettiin sotien aikana jonkin verran

Lähteitä:

Mikko Karjalainen (toim.): Puolustusvoimien kokeilutoiminta vuosina 1918–1939 (2021)

Suomen laivasto 1918–1968 (1968)

Jyrki K. Talvitie – Kalevi Keskinen: Suomen merisodan pikkujättiläinen (2015)

Mikko Karjalainen (toim.): Suomen Puolustusvoimat 100 vuotta (2018)