Radioviestinnän tultua sotilaskäyttöön ensimmäisen maailmansodan alla avautuivat mahdollisuudet saada tietoja vihollisesta näkymättömiä viestejä kaappaamalla. Ei tarvinnut enää päästä käsiksi postilähetyksiin tai eliminoida kuriiria, joten viestityksen seuraaminen ei myöskään paljastunut. Mutta salatut viestit piti kyetä avaamaan. Radioviestintä mahdollisti myös liikkuvan sodankäynnin, josta tuli saksalaisten tavaramerkki toisen maailmansodan alussa.
Salaperäisyys sekä erilaiset fiktiivisetkin tarinat seuraavat yhä kuuluisinta toisen maailmansodan sähkömagneettista salauslaitetta Enigmaa. Nimi on johdettu kreikan kielen sanasta arvoitus. Laite muistuttaa vanhaa kirjoituskonetta, ja sen toiminta perustui ensin kolmeen ja myöhemmin useampaan pyörivään kiekkoon, joiden läpi johdettiin sähkövirta. Kirjainnäppäimiä oli 26, mutta ei yhtään numeroa. Laitteen avulla muunnettiin selväkieliset sanomat salatuiksi ennen kuin ne sähkötettiin vastaanottajille. Viestit purettiin vastaanottajan Enigmalla.
Enigman periaatteen patentoi hollantilainen Hugo Koch (1870–1928) vuonna 1919. Saksalainen Arthur Scherbius (1878–1929) kehitti Kochin idean pohjalta salauslaitteen, jonka saksalainen yhtiö lanseerasi aluksi liike-elämän käyttöön. Sotilasversioon lisättiin erillinen kytkentäkenttä näppäimistön ja kiekkojen väliin, jolloin salaus parani entisestään.
Saksa omaksui laitteen ensinnä merivoimiinsa vuonna 1926. Maavoimat aloitti Enigman käytön kolme vuotta myöhemmin ja ilmavoimat vuonna 1933. Saksalaiset pitivät järjestelmää murtamattomana, ja vasta 1970-luvulla tuotiin julkisuuteen tieto, että puolalaisten jälkeen myös britit olivat murtaneet Enigman salauksen, jota oli sodan mittaan kehitetty. Liittoutuneet pystyivät lukemaan salattuja viestejä parhaimmillaan lähes reaaliajassa. Saatuja tietoja piti käyttää taiten, ettei salauksen murtuminen paljastunut.
Erityisesti puolalaiset kävivät saksalaisten kanssa todellista kissa ja hiiri -leikkiä ennen toista maailmansotaa. Puolalaiset kokivat jo 1920-luvulla elinehdokseen kyvyn lukea Saksan ja Neuvostoliiton viestejä. Niinpä puolalaiset seurasivat rutiininomaisesti naapuriensa viestiliikennettä pystyen murtamaan salaukset.
Vuodesta 1926 alkaen saksalaisten viestiliikenteeseen ilmestyi lisääntyvässä määrin viestejä, joita ei saatukaan auki. Enigma oli astunut elektronisen sodan taistelukentälle, ja alkoi tavanomainen ase–vasta-ase-kilpajuoksu. Puolalaiset eivät aikoneet antaa periksi. Järjestelmä oletettiin tutuksi kaupallisen puolen Enigmaksi, johon oli tehty salaisia muutoksia.
Puolalaiset huomasivat Enigma-laitteen vuonna 1928 Saksan Varsovan lähetystöön matkalla olleesta postipaketista. Pakettia viivästytettiin, ja laitetta tutkittiin viikonlopun ajan. Laitteen ja sen mukana olleiden sala- ja selväkielisanomien avulla puolalaiset kehittivät purkulaite Bomban.
Puolalaiset saavuttivat läpimurron joulukuussa 1932 Marian Rejewskin (1905–1980) ja tämän muutaman kollegan ansiosta. Juuri intensiivinen ryhmätyö oli avain tuloksiin. Rejewski sai käyttöönsä myös saksalaisten salakirjoitustoimistossa työskennelleen maanpetturin luovuttaman aineiston, jonka avulla hän saattoi ratkaista ilmenneitä pulmia.
Salauksen purkuhan on pitkälti matematiikkaa, ja Rejewski pestattiin salakirjoitusmatematiikan kurssilta rekonstruoimaan Enigman sisäistä rakennetta. Brittien otettua myöhemmin päävastuun koodinmurrosta Rejewskille kollegoineen osoitettiin toisarvoisia tehtäviä. Vielä tuolloin Rejewskille ei valjennut, kuinka tärkeää hänen tekemänsä työ lopulta oli.
Matematiikan ohella myös kielitiede toimii aseena salauksen purkamisessa. Kullakin kirjaimella on joka kielessä tietty esiintymisfrekvenssi. Niitä hyödyntämällä voidaan purkamiseen päästä kiinni. Asiaa helpottavat samoina toistuvat fraasit kuten ”Heil Hitler” tai lause ”Nichts zu melden” (ei ilmoitettavaa). Mitä pidempiä viestit ovat, sitä enemmän saadaan aineistoa.
Saksalaisilla oli viestien aloituksessakin heikko kohta, vaikka alkuasetus salattiin yleensä tuplasti. Yksi Enigman järjestelmällisiä heikkouksia taas oli se, että mikään kirjain ei salatussa viestissä vastannut alkuperäistä kirjainta. A ei ollut salatussa viestissä koskaan A.
Enigmassa oli muitakin ominaisuuksia, jotka vähensivät mahdollisten variaatioiden määrää dramaattisesti. Näihin heikkouksiin puolalaiset pääsivät iskemään, vaikka saksalaiset muuttivat käytäntöjään ja kehittivät laitteistoa jatkuvasti. Kilpajuoksu kiihtyi, ja puolalaiset kehittivät väsymättä uusia menetelmiä, kun tehty työ toistuvasti nollautui.
Lopulta puolalaisten resurssit ehtyivät ja salaisuus oli kerrottava kesällä 1939 ranskalaisille ja briteille. Britit perehtyivät Enigman saloihin intensiivisesti ja loivat jatkokehitelmän puolalaisten purkulaite Bombasta. Bletchley Parkin kartanoon koottiin Alan Turingin (1912–1954) johdolla parhaat koodinmurskaajat, ja hanke nimettiin operaatio Ultraksi. Keväällä 1940 saatiin puretuksi Luftwaffen käyttämä koodi. Vuotta myöhemmin britit saivat vallatusta sukellusveneestä koodikirjoja sekä toimivan laitteen.
USA:n liityttyä sotaan joulukuussa 1941 käyttöön saatiin myös sen resurssit, joskin britit luovuttivat tietojaan amerikkalaisille varsin nihkeästi. Amerikkalaiset kehittivät alkujaan puolalaisten luomaa Bombaa edelleen.
Viestejä avaamalla pystyttiin torjumaan saksalaisten sukellusveneiden muodostamaa uhkaa, jolloin amerikkalaisten sotatarvikevirta yli Atlantin kasvoi kasvamistaan. Tällä tavoin saatiin vähitellen kootuksi myös valtava materiaali-, kalusto- ja miesmäärä Normandian maihinnousua varten. Kyvyn murtaa saksalaisten salasanomat sanotaan lyhentäneen toista maailmansotaa jopa muutamalla vuodella.
Käyttövirheillä saksalaiset helpottivat koodinmurtajien työtä. Puolalaisten murtajien ammattitaito taisi myös peitota saksalaisten kyvyn suojella salauksiaan. Alkeelliseen käyttövirheeseen sortui jopa Sicherheitsdienst (SD) eli Valtakunnan turvallisuuspalvelu. Saksalaisilta puuttui myös yhtenäinen järjestelmähallinta, joka olisi ollut ehdottomasti tarpeen monien rinnakkaisten toimijoiden käyttöympäristössä.
Enigma oli paremminkin jatkuvasti kehittyvä tuoteperhe kuin yksittäinen tuote tai laite. Valmistettujen laitteiden määrä vaihtelee eri lähteissä, mutta se lienee 20 000–30 000 eri versioina. Silti niitä on varsin vähän jäljellä museokokoelmissa.
Lähteitä:
Sakari Ahvenainen: Enigma (artikkelit Viestimies-lehdessä 1 ja 2/1991)
Jouko Juonala: Näin murtui Enigma (artikkeli Ilta-Sanomien teemaliitteessä 2019)
D.W. Rollema: Enigma (artikkeli Wireless World -lehdessä 6/1983)
Lue myös
-
Historia
