Suomen sotaväen aseistusta on leimannut laaja tyyppikirjo. Niukat määrärahat ovat vaatineet hankkimaan materiaalin maailmalta erä kerrallaan, usein hinta edellä. Kirjavuutta on lisännyt runsas sotasaalis sekä keisarivallan ajalta periytynyt venäläinen aseistus.
Asekonstruktioiden pitkäikäisyys on toinen tyypillinen piirre. Venäläinen kolmen linjan kivääri Mosin-Nagant m/91 – siis 1891 – ja sen pohjalta tehdyt kotimaiset konstruktiot, kuten m/28 Pystykorva ja m/39 Ukko-Pekka (kuvassa), olivat sotilaiden käytössä pisimmillään lähes sata vuotta.
Lukuisista ulkomaisista asemalleista huolimatta Suomen oma aseteollisuus on ollut merkittävä sotaväen aseistaja nykypäiviin asti. Joka taistelijan rynnäkkökivääri on yhä kotimaista valmistetta, vaikka ulkomaisiakin vaihtoehtoja kuuluu viime vuosina pohditun.
Toisen maailmansodan päättyessä varikoihin jäi yli 15-kertainen ylimäärä kiväärikaliiperisia aseita, kun joukot palautettiin rauhan ajan organisaatioon ja rauhansopimuksen mukaiseen vahvuuteen. Taistelijan perusase oli tuolloin 7.62*53R kertatulikivääri, jonka makasiiniin mahtui viisi patruunaa.
Lähitaisteluaseena suosittiin konepistoolia m/31 eli legendaarista Suomi-kp:tä, joka oli osoittautunut luotettavaksi ja tehokkaaksi aseeksi. Jatkosodan lopulla kehitettiin Pelti-Heikiksi kutsuttu konepistooli m/44. Lähtökohtana olivat halpuus ja yksinkertainen valmistustapa. Monen Suezille rauhaa turvaamaan vuonna 1956 lähteneen suomalaissotilaan olalla näkyy vielä kp m/44.
Pikakiväärinä käytettiin kotimaista Lahti-Salorantaa tai luotettavammaksi koettua venäläistä Degtjarjovia eli Emmaa. Jalkaväen yleisin ryhmäase oli Maxim-konekivääri, jonka jokainen Tuntemattoman sotilaan katsonut heti tunnistaa. Emmoja oli varauksissa vielä 1980-luvulla ja Maximeita seuraavallakin vuosikymmenellä.
Kansainvälinen kehitys ajoi nopeasti kertatulikiväärin ohi. Suomessa asiaa pohtimaan perustettiin vuonna 1956 kenraaliluutnantti Sakari Simeliuksen johtama jalkaväen kevytasetoimikunta. Simeliuksen Neuvostoliiton vierailun tuloksena Suomeen otettiin testiin lyhyttä 7,62-millistä patruunaa ampuva rynnäkkökivääri AK-47, tutummin Kalashnikov. Mallia aseeseen oli otettu saksalaisesta Sturmgewehr StG-44:stä.
Rynnäkkökiväärin saaminen jokaisen taistelijan perusaseeksi olisi suuri mullistus. Moisesta jalkaväkiryhmän tulivoimasta eivät sota-ajan kiväärimiehet osanneet edes uneksia: joka ukolla tehokas, kiväärikaliiperinen sarjatuliase!
Kotimaista ratkaisua odotellessa jokaiseen kivääriryhmään sijoitettiin paremman puutteessa sotasaaliina saatu venäläinen puoliautomaattikivääri, yleensä Tokarev m/40. Myöhemmin tilapäisavuksi ostettiin parikymmentätuhatta Kalashnikovia, mallimerkinnältään 7.62 RK 54.
Vaihtokaupalla Suomi sai liittoutuneiden ylijäämävarastosta 76 000 brittiläistä Sten-konepistoolia (kuvassa kadetilla). Vaihdossa Suomi antoi kelvottomat italialaiset Terni-kiväärit. Nopeasti ja halvalla toisen maailmansodan rintamalle valmistetut Stenit joutuivat lopulta Suomessa käyttökieltoon, koska niiden vitsailtiin olevan vaarallisempia käyttäjille kuin vastustajille. Sten on aika yleinen näky vielä 1960-luvun inttikuvissa.
Kotimainen rynnäkkökivääri kehitettiin AK-47:n pohjalta ja otettiin palveluskäyttöön 1960-luvun puolivälistä alkaen mallinimellä 7.62 RK 62. Jalkaväkiryhmän tulitukiaseeksi kehitettiin tšekkiläisen esikuvan mukaan kevyt konekivääri 7.62 KK 62.
Täydennyksenä on hankittu kiinalaisiakin rynnäkkökiväärejä. Silti kaikille perustettaville joukoille ei ollut jakaa rynnäkkökivääreitä ennen 1990-luvun alkua, jolloin Suomi sai raskaan kaluston ohella ostaa halvalla noin satatuhatta jalkaväen asetta Itä-Saksan konkurssipesästä. Tavaraa oli rynnäkkökivääreistä kranaattikonekivääreihin.
Kuudes palvelusvuosikymmen on jo alkanut, mutta kotimaisen rynnäkkökiväärin peruskonstruktio ja patruuna ovat säilyneet samoina. Aiemmin kotimaisen rynnäkkökiväärin ikä tai valmistaja näkyi esimerkiksi kahvasta: oliko se poikkileikkaukseltaan pyöreä vai nelikulmainen. Myös kädensuojus oli erilainen. Nykyään malliversioita on enemmän.
Rynnäkkökivääriä (kuvassa varhainen versio) on päivitetty muuttuvan taistelukentän tarpeisiin. Uusin versio on RK 62M, josta on kolme eri muunnosta. Yksi muunnos on suunniteltu erityisesti taisteluun rakennetulla alueella. Oleellisimpina eroina vanhaan ovat teleskooppiperä ja monipuolisten lisävarusteiden – kuten optisen tähtäimen – kiinnityskiskot sekä taktinen kantohihna.
Kotimaiset singot kehitettiin 1950-luvulla, mutta siitä huolimatta jalkaväkitykit säilyivät sodan ajan varauksissa 1980-luvulle asti tietyille joukoille. Kevyen singon 55 S 55 myötä siirryimme kotimaiseen jokamiehen panssarintorjuntaan, jonka esimerkkeinä olivat sota-ajan saksalaiset panssarinyrkit ja -kauhut. Ne olivat rekyylittömiä sinkojen tapaan.
Panssarintorjunnasta tuli 1970-luvulla jalkaväen yleistehtävä, jolloin tarvittiin jokamiehen panssarintorjunta-aseita. Taistelu painopistesuunnassa on panssarintorjuntaa, sanottiin. Uudelleen ladattava kevyt sinko sai väistyä asteittain kertasinkojen tieltä. Amerikkalaisperäisiä kevyitä kertasinkoja 66 KES 75 hankittiin Ruotsista sekä Norjasta. Myöhemmin sen korvasivat kertasinko 66 KES 88 ORAK sekä 66 KES 12. Raskas kertasinkomme on ranskalaisperäinen APILAS eli 112 RSKES.
Pistooli kelpasi vielä jatkosodan alussa upseerien henkilökohtaiseksi aseeksi. Myöhemmin etenkin etulinjan kihot alkoivat suosia konepistoolia, mutta pistooli saattoi silti roikkua kotelossa vyöllä. Kotimaisen vaihtoehdon, Lahti-pistoolin (L-35), ohella käytettiin saksalaista Parabellumia. Lahti-pistooli oli 9-millinen, Parabellumia sai myös 7,65-millisenä. Sotasaalispistoolit olivat luku sinänsä. Niitä päätyi ihan tavallisille rivimiehillekin pahan paikan varalle ja sotamuistoiksi.
Lähipuolustusaseena palvelee nykyisin pistoolin ohella pienikokoinen saksalainen konepistooli MP-5 eli 9.00 KP 2000. Pistooleja lähipuolustusaseena käyttävät yhä ainakin panssarivaunumiehet. Pistoolit kuuluvat myös sotilaspoliisien ja erikoisjoukkojen varusteisiin samoin kuin tarkkuuskiväärit ja haulikot.
Lahti-pistoolin vanhennuttua järjestettiin perusteelliset testit, joiden jälkeen päädyttiin 9-milliseen belgialaiseen FN-pistooliin 9.00 PIST 80–91. Tämän ohella käytössä on myös itävaltalainen Glock 17 eli 9.00 PIST 20008.
Rynnäkkökivääreiden yleistyttyä pistooleista aiottiin jopa kokonaan luopua, koska ”niitä eivät tarvitse kuin papit ja lääkärit itsepuolustukseen”.
Lähteitä:
Ilkka Enkenberg: Asekirja – Suomen aseet vuodesta 1917 (2015)
Timo Hyytinen: Asesuunnittelua Suomessa (2001)
Mänttäri – Hyytinen – Niskanen: Kivääritehtaan tarina (2003)
Suomen Puolustusvoimat 1944–1974 (2006)
Suomen Puolustusvoimat 100 vuotta (2018)
Lue myös: 26.4.2019 Esittelyssä kolme eri versiota RK 62M:stä – Uudistetut rynnäkkökiväärit käyttöön kaikissa joukko-osastoissa
7.4.2017 RK 62M vie taistelijan perustyökalun 2020-luvulle
27.12.2017 Suomi-konepistooli ja Tuntemattoman Rokka
