Neuvostoliiton joukot tunkeutuivat useista kohdin Suomeen itärajan yli 30.11.1939. Alkoi 105 päivän mittainen talvisota. Laatokan pohjoispuolelta lounaaseen etenevien neuvostojoukkojen tavoite oli edetä syvemmälle Suomeen ja iskeä Laatokan pohjoispuolen sekä Karjalan kannaksen puolustajien selkään.
Hyökkäyksen ottivat suunnitellusti vastaan suojajoukot, jotka viivyttivät hyökkääjää ja tuhosivat vetäytyessään liikenne- ja viestiyhteyksiä. Kokonaisia kyliä poltettiin, jotta hyökkääjä ei saisi niistä lämpimiä majoitus-, huolto- ja esikuntatiloja. Viivyttäminen ja jatkuva vetäytyminen hyökkäävän vihollisen edessä loi tappiomielialaa ja epäuskoa puolustusmahdollisuuksiin.
Suomen itäisin pitäjä oli maan leveimmällä kohdalla sijainnut laaja Suojärvi. Siltä suunnalta hyökkäsi Puna-armeijan 139. Divisioona kohti Tolvajärven järvikapeikkoa ja Korpiselkää. Sitä kautta vihollinen olisi päässyt Laatokan pohjoispuolella taistelleen IV Armeijakunnan selustaan ja tieverkkoa pitkin syvemmällekin Suomeen.
Eversti Paavo Talvela erosi Puolustusvoimien palveluksesta vuonna 1930 siirtyen liike-elämän palvelukseen. Sodan sytyttyä hän kuitenkin viipymättä ilmoittautui ylipäällikölle rintamakomentajaksi. Ylipäällikkö, marsalkka Gustaf Mannerheim, perusti uuden johtoportaan, Osasto Talvelan (myöhemmin Ryhmä Talvela). Se otti rintamavastuun IV AK:lta Ilomantsin-Tolvajärven suunnalla. Talvela sai tehtäväksi lyödä Korpiselän ja Ilomantsin suuntaan edenneet vihollisvoimat sekä jatkaa hyökkäystä Suojärven suuntaan.
Talvela otti itsenäisyyspäivänä komentoonsa mainitulla suunnalla taistelleet erilliset pataljoonat. Kokonaistilanne vaikutti Tolvajärven suunnalla niin huolestuttavalta, että ylipäällikkö irrotti reserveistään jalkaväkirykmentin (JR 16) sekä kenttätykistöpatteriston (III/KTR 6) ja käski ne Os. Talvelan vahvennukseksi.
Tampereen seudun ja Pirkanmaan reserviläisistä muodostettua JR 16:tta komensi everstiluutnantti Aaro Pajari. Tämä oli ollut Talvelan alaisena jo Aunuksen retkellä 1919, ja Talvela halusi nytkin nyrkikseen hyökkäyshenkisen Pajarin.
Ensiksi Tolvajärven suunnan tilanne piti vakauttaa ja ottaa aloite haltuun. Puna-armeija työnsi osin hajalle lyötyjä puolustajia edellään, ja aluksi piti ryhmittää paikoin paonomaisestikin vetäytyvät joukot pitävään puolustukseen. Se oli Pajarin ensimmäinen tehtävä.
Pajari otti vetäytyvät joukot komentoonsa ja johti niitä kirjaimellisesti edestä jopa komppaniatasolla saaden puolustuksen alustavasti järjestykseen samalla kun odotti omaa rykmenttiään paikalle. JR 16 pääsi rintamalle osissa ruuhkien viivästyttäessä junakuljetuksia ja tukkiessa korpiteitä.
Vihollinen painoi päälle. 139. Divisioona aloitti uuden hyökkäyksen 8. joulukuuta. Aloite oli yhä venäläisillä ja tilanne muutenkin vaikea, kun oma vastahyökkäys ei ottanut onnistuakseen. Kaikkia joukkoja ei vieläkään ollut saatu paikalle. Hyökkäys on paras puolustus, totesi Talvela ja käski aloittaa vastahyökkäyksen vaikka muutaman komppanian voimin. Aloitteellinen toiminta kohottaisi joukkojen uskoa omiin mahdollisuuksiin.
Pajari johti kokoon haalittuja hyökkäysjoukkoja taaskin edestä ase kourassa. Neuvostodivisioonan hyökkäys ei menestynyt, mutta se hoksasi koukata törmäten erään suomalaispataljoonan kuormastoon. Nälkäiset punasotilaat nauttivat valtaamiensa kenttäkeittiöiden antimet ja tunkivat taskunsakin täyteen eväitä, etenkin makkaraa.
Pajari onnistui yllättämään koukanneen joukon öiseltä lepopaikaltaan nuotioiden äärestä, jolloin aiheutuneessa sekaannuksessa neuvostojoukot tulittivat välillä toisiaankin. Kaatuneiden vihollisten hallusta löytyi runsaasti suomalaista makkaraa, ja niinpä tätä yöllistä taistelua alettiin kutsua makkarasodaksi. Rähinän jälkeen joukot voitiin lepuuttaa ja huoltaa osan jäädessä varmistukseen.
Seuraavien kahden päivän taistelut ratkaisivat lopullisesti Os. Talvelan torjuntavoiton Tolvajärven suunnalla. Tilanne oli nyt vakautettu. Pian Talvelan piti toteuttaa loppuosa ylipäällikön käskystä ja työntää vihollisjoukot takaisin kohti itärajaa Suojärven suuntaan.
Niinpä Talvelan seuraava tavoite oli Tolvajärveltä parikymmentä kilometriä itään sijainnut Ägläjärven kylä. Talvela ei tiennyt myös neuvostokomentajan ryhmittävän joukkojaan uuteen hyökkäykseen. Vihollisen avuksi oli tulossa uusi divisioonakin.
Keskeltä ja kummaltakin sivustalta neuvostojoukkojen kimppuun suunnattu hyökkäys ei onnistunut suunnitellusti eri syistä mutta esti kuitenkin vihollista toteuttamasta omaa hyökkäystään. Taistelun hajalle lyömät suomalaisjoukot jatkoivat vihanpitoa pienempinä osastoina. Lopulta läpimurto Tolvajärven suunnalla kuitenkin onnistui, ja pääjoukot voitiin jälleen vetää kokoamaan voimia jatkoa varten.
Noin viikon mittaiset rajut taistelut avasivat suomalaisjoukoille tien Ägläjärvelle, mutta sen ensimmäinen valtausyritys 18. joulukuuta ei onnistunut. Taistelujen rasittamat ja harventamat Pajarin joukot eivät onnistuneet murtamaan vihollisen sitkeää puolustusta, koska neuvostojoukot olivat ehtineet rakentaa Ägläjärvestä vahvan puolustuskeskuksen.
Ylipäällikkö oli tällä välin ohjeistanut välttämään raskaita tappioita aiheuttavia sotatoimia, mutta siitä huolimatta Talvela päätti jatkaa hyökkäystä, koska saavutetut asemat olivat jatkoa ajatellen epäedulliset.
Pajarin joukot saivat kipeästi kaivattuja vahvennuksia Ägläjärven valtaamiseksi. Taistelijat olivat loppuun väsyneitä. Pajari itsekin piti lopulta kantaa lepäämään, ja hänen sijaisekseen määrättiin everstiluutnantti Kaarlo Viljanen. Viljanen kaatui everstinä jatkosodassa käveltyään erehdyksessä omaan miinakenttään huhtikuussa 1942. Hänet ylennettiin postuumisti kenraalimajuriksi.
Viimein 22. joulukuuta Ryhmä Talvelan esikunta pääsi ilmoittamaan Päämajaan Ägläjärven takaisinvallatuksi. Jo muutamaa päivää ennen tätä Talvela oli ylennetty kenraalimajuriksi ja Pajari everstiksi. Vielä ei kuitenkaan ollut ylipäällikön käsky täytetty, ja joukot jatkoivat hyökkäystä Ägläjärveltä kymmenisen kilometriä kaakkoon Aittojoelle, missä Aittojokilinja muodostaisi luonnollisen puolustusaseman.
Ägläjärven jälkeen johtosuhteita muutettiin. Tolvajärven-Aittojoen suunnasta otti vastuun muodostettu Osasto Pajari. Jatkohyökkäyksen helpottamiseksi se valtasi vielä Aittojoen itäpuolella olleen Viitavaaran.
Talvelan esikunnan laskelmien mukaan hyökkäys idemmäksi kohti Suojärveä ei käytettävissä olevilla joukoilla menestyisi. Koska vahvistuksia ei saatu, ei hyökkäystäkään voitu jatkaa. Talvela odotti turhaan, josko IV AK:n hyökkäys Laatokan koillisrannalla menestyisi ja sieltä vapautuisi apujoukkoja.
Aittojokilinja pidettiin sodan loppuun asti. Viitavaarasta tosin taisteltiin useita kertoja ja siitä jouduttiin lopulta luopumaan. Suomalaisjoukkojen läsnäolo nimittäin häiritsi liikaa Vuontele-Vegarusjärvi -tien huoltoliikennettä.
Ankarien ja kovia tappioita aiheuttaneiden taistelujen sarjalla Tolvajärveltä Aittojoelle joulukuussa 1939 oli suuri moraalinen merkitys. Noilla talvisodan ensimmäisillä menestyksekkäillä hyökkäysoperaatioilla todistettiin, että maahan tunkeutunut hyökkääjä on lyötävissä eikä sotiminen ole vain viivytystä, vetäytymistä ja hävittämistä, kuten aluksi näytti.
Suomalaisjoukot Tolvajärven suunnalla
JR 16
III/KTR 6
Er.P 9, 10 ja 112
PPP 7
SissiP 2 ja 3
1.Er.SissiK
PionK sekä huoltomuodostelmia
Omat tappiot edellä kerrotuissa taisteluissa olivat noin 1 200 kaatunutta, 2 000 haavoittunutta ja lähes 200 kadonnutta.
Paavo Talvela ja Aaro Pajari
Tolvajärven suunnan korkeimmat komentajat Paavo Talvela ja Aaro Pajari olivat syntyneet samana vuonna, mutta heidän sotilaskoulutuksensa oli varsin erilainen. Yhdistävä tekijä on Sotakorkeakoulun yleisen osaston kurssi numero 1. He tutustuivat kuitenkin jo Aunuksen retkellä 1919, missä Pajari toimi Talvelan alaisena.
Jalkaväenkenraali Paavo Talvela (1897–1973)
Talvelan sotilasura alkoi jääkärikoulutuksella Saksassa 1916–1918. Tykistön ampumakoulun hän suoritti vuosina 1920–1921 ja rannikkotykistön patterinpäällikkökurssin Englannissa 1923. Sotakorkeakoulun yleisen osaston kurssi oli vuorossa 1924–1926. Talvela erosi omasta pyynnöstään vakinaisesta palveluksesta vuonna 1930, mutta palasi talvisodan alussa riviin.
Talvisodassa Talvelan ammattitaidolla oli käyttöä edellä kerrotun lisäksi vielä III AK:n komentajana Itä-Kannaksen taistelujen kriittisissä loppuvaiheissa helmi-maaliskuussa 1940.
Jatkosodan hyökkäysvaiheessa 1941 Talvela komensi armeijakuntaa Syvärin–Äänislinnan suunnalla osana Karjalan Armeijaa. Vuosina 1942–1944 hän toimi ylipäällikön edustajana Saksan sotavoimien pääesikunnassa, minkä jälkeen jatkosodan vetäytymisvaiheessa armeijakunnan sekä Aunuksen Ryhmän komentajana.
Talvela sai Mannerheim-ristin toisena eversti Ruben Laguksen jälkeen elokuussa 1941.
Kenraalimajuri Aaro Pajari (1897–1949)
Pajari oli itsenäisessä Suomessa koulutettu upseeri. Hän suoritti Vöyrin sotakoulun sekä Päämajan Sotavänrikkikoulun vuonna 1918 ja seuraavana vuonna Viipurin Upseerikokelaskurssin. Kadettikoulussa hän suoritti loppututkinnon ulkopuolelta komennetuille 1922 sekä Sotakorkeakoulun yleisen osaston kurssin 1924–1926. Pajari siirrettiin suojeluskuntajärjestön palvelukseen vuonna 1926 ja käskettiin sieltä Puolustusvoimien palvelukseen talvisotaa edeltäneen YH:n (ylimääräiset kertausharjoitukset) aikana.
Talvisodassa Pajari tuli kuuluisaksi Tolvajärven suunnan komentajana. Jatkosodassa tunnetuimmat meriitit ovat Suursaaren takaisinvaltaus maaliskuussa 1942 sekä Tornion maihinnousu saksalaisten sivustaan Lapin sodan alussa lokakuussa 1944.
Pajari on kaksinkertainen Mannerheim-ristin ritari (1941 ja 1944).
Lähteitä:
Talvisodan historia 3 (1978)
Ilkka Enkenberg: Talvisota päivä päivältä (2013)
Jari Leskinen – Antti Juutilainen: Talvisodan pikkujättiläinen (1999)
Rauno Lipponen (toim.): Itsenäisen Suomen kenraalikunta 1918–1996
Ari Raunio – Mikko Lantz: Laatokan Karjalan sotakartasto 1939–1944 (2016)
Ari Raunio – Juri Kilin: Talvisodan taisteluja (2010)
