Nykyperspektiivistä vuonna 1929 julkaistu Talvitaktiikkaa-kirja saattaa tuntua hupaisan vanhahtavalta, mutta aikakontekstiin vietynä tilanne muuttuu. Talvisota syttyi marraskuun lopussa 1939, joten opas oli silloin vielä uudenkarhea. Oppaan laati Sotakorkeakoulussa taktiikkaa opettanut majuri Kustaa Anders Tapola.
Ensimmäinen maailmansota oli käyty reilut kymmenen vuotta ennen Tapolan opasta. Lumisissa korpimaisemissa ei tuolloin taisteltu, vaan lähinnä Keski-Euroopan aukeilla. Ylipäänsäkin sotimisen arktisissa olosuhteissa tai edes metsässä katsottiin olevan käytännössä mahdotonta. Ensimmäisessä maailmansodassa tehtiin vielä massamaisia jalkaväkihyökkäyksiä yli aukeiden.
Tapola opiskeli vuonna 1924 alkaneella Sotakorkeakoulun ensimmäisellä kurssilla. Puolitoista vuotta kurssin päättymisen jälkeen hän opetti siellä taktiikkaa. Ohjesääntökomitean jäsenenä Tapola pääsi vaikuttamaan ohjesääntötyöhön laajemminkin.
Talvitaktiikkaa-oppaassa otetaan huomioon suomalaisen taistelukentän olosuhteet ja elementit kuten lumi, pimeys ja metsä. Muualla Euroopassa metsää pidettiin lähtökohtaisesti mahdottomana taistelukenttänä, ja tämähän heijastui myös Suomen rintamilla jatkosodan aikana taistelleiden saksalaisjoukkojen asenteissa ja osaamisessa. Metsää saatettiin suorastaan pelätä.
Omien pohdintojen ohella Tapola haki tietoja ulkomaisista lähteistä. Kotimaisen Talvisotakäsikirjan ohella Tapola mainitsee teoksensa kirjallisuusluettelossa esimerkiksi ruotsalaisen ja norjalaisen taktiikkateoksen. Ulkomaisten ja etenkin ruotsalaisten oppien hyödyntäminen johtui osaksi siitäkin, että vuonna 1924 perustetun Sotakorkeakoulun alkuvaihe oli erittäin kansainvälinen. Ruotsalaisvaikutusta tasapainottivat opettajat Englannista, Italiasta ja Ranskasta. Puolueettoman Ruotsin ohella oppia haettiin ensimmäisen maailmansodan voittajilta.
Venäläisiäkin lähteitä Tapola on käyttänyt, mutta oppaan ennen julkaisemista arvioinut everstiluutnantti Paavo Talvela yleisesikunnasta veti vedoksesta yli esimerkit, jotka olivat peräisin Konstantin Sokolov-Strahovin kirjasta Talvisotaretki Karjalassa 1921–22. Silti kyseinen opas Tapolan kirjallisuusluettelosta löytyy kuten toinenkin venäläinen lähde.
Pelkän teorian varassa ei talvitaktiikkaa tarvinnut kehittää, vaan suojeluskuntajärjestö käynnisti talvitaistelukokeilut heti 1920-luvun alussa ennen Puolustusvoimien omia kokeiluja. Varsin pian kokeilut kuitenkin yhdistettiin. Talvitaisteluoppeja pidettiin niin keskeisenä tutkimuskohteena, että asiaan liittyvä aineisto ja kokeilut leimattiin salaisiksi. Salaamistoimista huolimatta Tapolan opasta löytyi venäjänkielisenä käännöksenä talvisodassa kaatuneilta Puna-armeijan upseereilta.
Aiemmat ohjesäännöt oli kirjoitettu pääasiassa lumetonta aikaa silmällä pitäen. Varsinaiset metsätaistelukokeilut aloitettiin vasta toukokuussa 1934, joten myytti suomalaisista metsätaistelijoina ei välttämättä yllä kauas historiaan. Tosin jo vuonna 1555 Joutselän taistelussa käytettiin menestyksekkäästi hiihtojoukkojen liikkuvuuden mahdollistamaa saarrostavaa hyökkäystä osana puolustustaistelua.
Kehittämistyön ja tutkimuksen pohjalta valmistui Talvisotakäsikirja vuonna 1928. Se oli puhtaasti teknillinen opaskirja talvisodankäyntiin, eikä se ottanut kantaa taktisiin kysymyksiin. Niinpä Tapolan kirjan taktisille painotuksille oli tilausta. Taktisen osaamisen ohella Tapola painotti myös taisteluhengen merkitystä. Tästä ovat todisteena hänen vuodelta 1928 säilyneet taktiikan luentonsa.
Nimestään ja taktisesta painotuksestaan huolimatta Talvitaktiikkaa antaa hyvinkin yksityiskohtaisia ohjeita talvisella taistelukentällä menestymiseen majoituksesta ja taisteluasemien valmistelusta alkaen. Merkittävä suomalainen talvitaisteluinnovaatio oli lämmitettävä sotilasteltta, jonka käyttöä Tapola myös ohjeistaa.
Osasyy neuvostojoukkojen huonoon sotamenestykseen Suomen rintamalla talvella 1939–40 oli juuri olosuhteisiin sopivan majoituskaluston puute. Myös ahkio sekä sotilaskäyttöön sopivat sukset olivat esimerkkejä talvisotamateriaalin kehitysaskeleista Suomessa. Tarkoituksenmukaiset varusteet ja liikuntavälineet olivat Tapolankin mukaan menestyksen avaimia. Myös joukkojen ja johtajien totuttaminen talvisiin olosuhteisiin ennalta oli keskeistä.
Tapola korosti liikkeen ja liikkuvuuden merkitystä talvitaktiikassa, joten kunnollisten suksien merkitystä ei pidä vähätellä. Saarrostavan joukon oli päästävä tavoitteeseensa mahdollisimman nopeasti ja yllättävästi. Rintamahyökkäystä Tapola piti harvoin mahdollisena. Hyökkäyksessä sinänsä Tapola korosti riittävän reservin merkitystä. Puolustuksessakin avainasemassa oli avointen sivustojen suojaaminen tehtävänsä harjoitelleilla reserveillä sekä puolustustaistelun aktiivisuus.
Vahvasti moottoroitu tai mekanisoitu hyökkääjä todennäköisesti joutuisi talvella etenemään pitkässä ryhmityksessä lumisen metsän ympäröimillä kapeilla teillä etenkin Laatokan pohjoispuolen korpimaisemissa. Raatteen tien taistelujen kulkuun tammikuussa 1940 viitaten Tapolan opit saarrostuksineen ja yllätyksineen osoittautuivat oikeiksi kuten Laatokan pohjoispuolisilla korpirintamilla ylipäänsäkin.
Nipin napin ennen talvisotaa eli marraskuussa 1939 puolustusministeriön koulutusosasto julkaisi Talvisotaoppaan, joka perustui armeijakunnan esikunnan vuonna 1937 järjestämän talvisotaharjoituksen kokemuksiin sekä kahteen aiemmin julkaistuun talvisotaa käsitelleeseen opaskirjaan. Se noudatti Tapolan oppaan sisältörakennetta ja korosti vieläkin enemmän liikkeen ja yllätyksen merkitystä.
Talvisodassa Tapola palveli Kannaksen Armeijan esikuntapäällikkönä ja jatkosodan hyökkäysvaiheen ajan Karjalan Armeijan esikuntapäällikkönä saaden ylennyksen kenraalimajuriksi vuoden 1941 viimeisenä päivänä. Seuraavassa toukokuussa seurasi siirto pääosin Hämeen miehistä kootun 5. Divisioonan komentajaksi. Syyskuussa 1944 hän sai komentoonsa VI Armeijakunnan ja pian sen jälkeen Etelä-Hämeen sotilasläänin. Mannerheim-ristin numero 160 Tapola sai rintaansa marraskuussa 1944.
Sotien jälkeen Tapolan tie vei kolmatta kertaa Sotakorkeakouluun, tällä kertaa sen johtajaksi. Samalla hän toimi sotakoulujen tarkastajana. Nimitys jalkaväen tarkastajaksi seurasi kesällä 1948. Siinä tehtävässä hän palvelikin uransa loppuun, eli kevääseen 1955 asti. Niinpä hän saattoi vielä vuosikymmenen ajan vaikuttaa Maavoimien taktiikan kehittämiseen sekä oppien soveltamiseen opetustyössä. Sotien jälkeen pyrittiin analysoimaan sotavuosista saatu oppi vastaisen varalle.
Tapola ehdotti myös Puolustusvoimien oppikoulun perustamista. Hänen näkemyksensä mukaan kanta-alipäällystön pohjakoulutus ja yleissivistys eivät olleet riittävällä tasolla. Puolustusvoimien oppikoulussa puutteellisia kouluopintoja olisi voinut täydentää tai jatkaa. Tätä kautta myös Puolustusvoimien arvostus olisi kohonnut.
Tärkeä Tapolan vaikutuskanava oli vuonna 1945 perustettu puolustusrevisio, joka sai työnsä valmiiksi neljä vuotta myöhemmin. Sen keskeisenä tehtävänä oli laatia ehdotus puolustuslaitoksen rauhan ajan uudelleenjärjestelyistä. Tapola painotti hyvää puolustusvalmiutta lähinnä suojajoukkojen avulla sekä alueelliseen puolustusjärjestelmään siirtymisen edullisuutta, koska taistelut voisivat alkaa nopeasti laajoilla alueilla. Niinpä kylmän sodan aikana puolustusjärjestelymme runko olivat itsenäiseen taisteluun kykenevät sotilasläänit. Siirtymisen rauhan ajan koulutuskokoonpanosta sodan ajan organisaatioon tuli olla joustava ja nopea.
Kustaa Anders Tapola
Mannerheim-ristin ritari numero 160
Syntyi 1895 Lempäälässä ja kuoli siellä 1971.
ylioppilas 1916
Vimpelin Sotakoulu 1917–1918
Kadettikoulun aktiiviupseerikurssi 1920
Sotakorkeakoulun yleisen osaston kurssi 1 1924–1926
Ylennykset:
reserviluutnantti 1918
luutnantti 1920
kapteeni 1922
majuri 1926
everstiluutnantti 1929
eversti 1937
kenraalimajuri 1941
kenraaliluutnantti 1951
jalkaväenkenraali 1955
reserviin Puolustusvoimista 1955
Lähteitä:
Arto Kotro (päätoim.): Sotakorkeakoulu suomalaisen sotataidon kehittäjänä (2009)
Hannu Liimatta: Ulkomaisista esikuvista kohti omaperäisempiä ratkaisuja (2018)
Päivi Tapola: Ajan paino – Jalkaväenkenraali K.A. Tapolan elämä (2004)
Pasi Tuunainen: Talven soturit – Talvisotataito Suomessa 1918–1940 (2019)
Vesa Tynkkynen: Hyökkäyksestä puolustukseen: taktiikan kehittymisen ensimmäiset vuosikymmenet Suomessa (1996/2014)
Pekka Visuri: Totaalisesta sodasta kriisinhallintaan (1988)
