Parikymppinen nuorukainen keskeytti opintonsa Tampereen teknillisessä opistossa kevättalvella 1916 ja lähti kelirikkoa sekä tsaarin kätyreitä uhmaten hiihtäen yli Merenkurkun Suomesta Ruotsiin ja sieltä Saksaan sotilaskoulutukseen. Venäjän sorron alla kärsivä isänmaa kutsui, ja nuorukainen vastasi kutsuun.
Tämä nuorukainen ylennettiin kenraalimajuriksi vuonna 1933 alle nelikymppisenä ja nimitettiin pian sen jälkeen Merivoimien komentajaksi. Siinä tehtävässä hän palveli läpi sotavuosien toukokuuhun 1946 hoidettuaan välillä puolustusministerin virkaakin.
Väinö Valve (1895–1995) oli yksi niistä lähes 1 900 nuoresta miehestä, jotka lähtivät ensimmäisen maailmansodan aikana keisarilliseen Saksaan hankkimaan sotilaskoulutusta vapauttaakseen maansa Venäjän keisarin sortovallasta. Saksa ja Venäjä taistelivat vastakkain ensimmäisen maailmansodan aikana Baltiassa, ja siellä suomalaiset jääkäritkin hankkivat taistelukokemusta saatuaan sitä ennen koulutusta Pohjois-Saksassa.
Valve yleni Gruppenführeriksi eli ryhmänjohtajaksi. Arvo vastasi lähinnä nykyistä alikersanttia. Hänet siirrettiin loppuvuodesta 1916 suomalaisen jääkäripataljoonan haupitsipatteriin eli hän sai Saksassa myös tykistökoulutuksen.
Jääkäreiden pääjoukko palasi Suomeen 25.2.1918, jolloin maa oli jo ehtinyt julistautua itsenäiseksi. Tsaarin sortovallan sijasta vastassa olikin oman kansan riveistä noussut kapina, jonka kukistamisen ohella kapinaa tukemaan noussut venäläinen sotaväki oli riisuttava aseista ja karkotettava maasta. Väinö Valve osallistui taisteluihin tykistön luutnanttina, aluksi tulenjohtoupseerina ja lopulta patterinpäällikkönä.
Vasta itsenäistyneessä Suomessa saattoi yletä sotilasuralla hyvin nopeasti, koska nuori armeija tarvitsi kipeästi päälliköitä ja komentajia. Jääkäriupseereiden ohella käytettävissä oli lähinnä Venäjän keisarillisessa sotaväessä upseerikoulutuksensa saaneita suomalaisia. Heihin kuului muiden muassa myöhempi marsalkka Gustaf Mannerheim. Pian Puolustusvoimiin muodostui kolmas upseerikategoria, kun itsenäisen Suomen Kadettikoulu ja Sotakorkeakoulu käynnistyivät vuosina 1919 ja 1924.
Väinö Valve jatkoi tykistöllistä uraansa läpi 1920-luvun yleten nopeasti. Elokuussa 1919 hän oli jo majuri ja vuonna 1925 peräti eversti. Tuolloin hän siirtyi kenttätykistöstä rannikkotykistöön ja samalla hänen menestyksekäs urapolkunsa sai lopullisen suuntansa. Nuori eversti keskittyi ensin rannikkotykistön ja sitten koko rannikkopuolustuksen kehittämiseen. Tämän Valve kertoi myöhemmissä haastatteluissaan olleen uransa vaikein vaihe.
Nykykatsannossa kuulostaa erikoiselta, että maavoimataustainen tykistöupseeri nimitettiin Merivoimien komentajaksi. Pari kuukautta ennen nimitystä eli toukokuussa 1933 Valve oli ylennetty kenraalimajuriksi. Kyse ei ollut siitä, että kehityskelpoinen harmaatakkinen upseeri olisi syrjäyttänyt joukon sinipukuisia kaluunaherroja vaan organisaation muuttumisesta Valveen ympärillä.
Keväällä 1927 laivasto ja rannikkotykistö yhdistettiin rannikkopuolustuksen päällikön johtoon. Päällikön viran sai siihen asti rannikkotykistön komentajana palvellut Valve. Seuraavana vuonna virkanimike muuttui meripuolustuksen päälliköksi. Heinäkuun alusta 1933 meripuolustuksen nimi muutettiin muotoon Merivoimat ja näin olikin loogista, että puolustushaaraa johtamaan määrätyn Valveen virkanimikkeeksi tuli Merivoimien komentaja.
Valveen johdolla rannikkopuolustusta kehitettiin monin tavoin. Valve haki kansainvälisiä vaikutteita Englannista (1919), Saksasta (1929) ja Italiasta (1933). Tulenjohtojärjestelmien ja ampumamenetelmien ohella kehitettiin kalustoa ja rakennettiin sekä aseistettiin uusia rannikkopattereita. Vielä vuosikymmenet sotien jälkeenkin oleellinen osa rannikkopuolustusta olivat vahvat rannikkolinnakkeet raskaine tai järeine tykkipattereineen.
Kiinnostava yhteensattuma on, että myös Ilmavoimien komentajaksi nimitettiin 1930-luvulla tykistötaustainen jääkärikenraalimajuri Jarl Lundqvist (1896–1965). Hän jopa palveli ensimmäisessä maailmansodassa samassa haupitsipatterissa Baltian rintamalla kuin Valve. Lundqvist toimi Ilmavoimien komentajana vuosina 1932–1945 eli pitkälti samoihin aikoihin kuin Valve komensi Merivoimia. Kenraalina Lundqvist oli kuitenkin Valvetta nuorempi saatuaan ylennyksen kenraalimajuriksi vuonna 1936.
Avomerikauden päätyttyä laivaston rooli jäi talvisodassa pieneksi mutta rannikkotykistö osoitti voimansa sodan loppuvaiheessa, kun jäätä pitkin hyökkääviä vihollisjoukkoja torjuttiin kaakonkulmalla. Operatiivisen johtajan kykyjä Valveella ei ollut sotavuosina juurikaan tilaisuus näyttää. Hänen panoksensa itsenäisyyden säilymiseen oli vahvaksi rakennettu meripuolustus sekä sujuvan yhteistyön muodostaminen laivaston ja rannikkotykistön välille ajoittaisesta kitkasta huolimatta.
Aseiden vaiettua Neuvostoliiton vastaisella rintamalla syksyllä 1944 kenraaliluutnantti Valve nimitettiin Juho Kusti Paasikiven toiseen hallitukseen puolustusministeriksi 1.12.1944 lukien. Välirauhasta asti puolustusministerinä toiminut kenraali Rudolf Walden ehti olla tässä hallituksessa vain pari viikkoa ennen vakavaa sairastumistaan, ja hänen tilalleen kutsuttiin kenraaliluutnantti Valve. Tuohon aikaan ei ollut lainkaan tavatonta, että ministerinä oli ammattipoliitikon sijasta kyseisen hallinnonalan asiantuntija, jopa virassa oleva kenraali.
Sotavuodet Merivoimien komentajana palvellut Valve erosi omasta pyynnöstään Puolustusvoimien palveluksesta toukokuussa 1946. Korkeiden upseerien ”oma pyyntö” tarkoitti sodan jälkeisinä vuosina usein valvontakomission painostusta. Tämä oli myös Valveen tilanne.
Urakka oli kuitenkin suoritettu eli Suomen itsenäisyys turvattu. Viisikymppistä kenraaliluutnanttia odottivat siviilitehtävät. Vedettyään muutaman vuoden henkeä Valve antautui pankkiuralle toimien koko 1950-luvun Kansallis-Osake-Pankissa eli KOP:ssä konttorinjohtajana aluksi Saarijärvellä Keski-Suomessa ja sitten Helsingin Pitäjänmäessä. Kuinkahan moni asiakas tiesi neuvottelevansa lainaehdoista ansioituneen kenraalin ja sotavuosien Merivoimien komentajan kanssa? Moni muukin näkyvässä tehtävässä palvellut upseeri siirtyi sotien jälkeen liike-elämän palvelukseen.
Valveelle uskottiin merkittäviä tehtäviä viran ohella kuten paikka Korkeimman oikeuden sotilasjäsenenä 1927–1946 ja puolustusneuvoston jäsenenä 1938–1944 sekä Sotainvalidien veljesliiton puheenjohtajuus 1943–1956.
Luottamustoimet jatkuivat virasta eroamisen jälkeenkin. Ennätyksellisen pitkään eli vuodet 1945–1986 Valve toimi Suomen Valkoisen Ruusun ja Suomen Leijonan ritarikuntien hallituksen jäsenenä ja samaan aikaan Vapaudenristin ritarikunnan kanslerina. Valve johti monia veteraani- ja maanpuolustusjärjestöjä ja tuli nimitetyksi usean järjestön kunniajäseneksi.
Väinö Valve eli 99-vuotiaaksi ja oli viimeinen elossa ollut Saksassa sotilaskoulutuksensa saanut jääkäri. Täten hänestä tuli 1990-luvulla jääkäriliikkeen symboli, viimeinen jääkäri. Tämä saattoi osaltaan vaikuttaa siihen, että Valve ylennettiin jääkärikenraaliluutnantista jääkärikenraaliksi 4.6.1992 oltuaan 46 vuotta reservissä.
Neuvostoliiton romahdettua vuonna 1991 Suomessa alettiin nopeasti palata historian tulkinnoissa perinteisiin arvoihin. Lottajärjestö nostettiin uudelleen julkisestikin arvoonsa 1992 vuosikymmenten hiljaisuuden jälkeen, ja Suomessa saatettiin jälleen aloittaa vapaaehtoinen maanpuolustuskoulutus ilman pelkoa siitä, että Neuvostoliitto tulkitsisi sen suojeluskuntien uudelleen perustamiseksi tai sodanlietsonnaksi. Tähän saumaan sopi hyvin jääkäriliikkeenkin esille nostaminen, ja liikkeen symboliksi löytyi luontevasti iäkäs kenraali Väinö Valve.
Väinö Valveen urakehitys
- 1917 Hilfsgruppenführer ja Gruppenführer
- 1918 luutnantti ja kapteeni / patterinpäällikkö
- 1919 majuri / tykistörykmentin komentaja
- 1923 everstiluutnantti
- 1924 rannikkotykistön komentaja
- 1925 eversti
- 1927 rannikkopuolustuksen päällikkö
- 1928 meripuolustuksen päällikkö
- 1933 kenraalimajuri / Merivoimien komentaja
- 1941 kenraaliluutnantti
- 1946 ero Puolustusvoimista
- 1992 kenraali
Lähteitä:
Markku Onttonen: Väinö Valve – viimeinen jääkäri (1994)
Rauno Lipponen (toim.): Itsenäisen Suomen kenraalikunta (1997)
Suomen jääkärit – itsenäisyytemme kärkijoukko (2019)
K.J. Mikola + toimituskunta: Suomen rannikkotykistö 1918–1958 (1959)
