Baltian maat Viro, Latvia ja Liettua valitsivat syksyllä 1939 Neuvostoliiton painostuksen alla toisen tien kuin Suomi. Ne katsoivat viisaimmaksi myöntyä. Suomi joutui pian sotaan mutta välttyi miehitykseltä. Baltian maiden myöntyväisyys ainoastaan lykkäsi aggressiota.
Neuvostoliiton ruokahalu kasvoi syödessä. Tukikohdat eivät enää riittäneet, vaan se miehitti Baltian maat kesällä 1940. Tämä oli vasta alkusoittoa vaikeuksille. Toinen maailmansota pyyhkäisi Baltian yli kesällä 1941 Saksan hyökätessä Neuvostoliittoon. Vastakkaiseen suuntaan tulijyrä eteni kesällä 1944.
Neuvostoliitto omien sanojensa mukaan ”vapautti” Baltian maat, mutta oikeasti ne alistettiin neuvostotasavalloiksi. Venäläinen vapaus ei balteille kelvannut, vaan maissa alkoi sissisota. Tästä ei Suomessa kylmän sodan vuosina paljon hiiskuttu julkisuudessa. Vasta Neuvostoliiton romahdus 1990-luvun alussa avasi Baltian maille tien itsenäistyä uudelleen, ja metsäveljistä uskallettiin Suomessakin puhua.
Viron suojeluskuntajärjestön miehittäjät lakkauttivat kesäkuussa 1940. Isänmaalliset voimat eivät silti lakanneet toimimasta vaan painuivat maan alle. Sosiaalisesti kirjava ja ikäjakaumaltaan laaja vastarintaverkosto perusti lukuisia ryhmiä, joiden koko vaihteli parista miehestä muutamiin kymmeniin. Vastarinnalla oli kansan laaja tuki – muutenhan se ei onnistuisikaan.
Aluksi vastarinta oli pääosin aseetonta. Keskiössä oli tietojen hankkiminen ulkomailta ja saadun tiedon edelleen välittäminen. Kansalaisia myös piilotettiin miehittäjän voimatoimilta. Miehittäjän kanssa yhteistyötä tekeviä virolaisia pyrittiin nolaamaan. Heistä tehtiin pilapiirroksia ja kerrottiin anekdootteja. Nykytermein ilmaistuna ilmiselvää maalittamista ja trollausta siis.
Pakkovallan raaistuessa keväällä 1941 vastarintajoukot toteuttivat ensimmäiset merkittävät aseelliset iskut. Virolaisia oli tätä ennen koulutettu esimerkiksi Santahaminassa vakoiluun sekä viesti- ja partiotoimintaan. Vastarinta kiteytyi kysymykseen siitä, kuoletko mieluummin orjana vai taistelussa.
Virolaiset ottivat riemuiten vastaan tiedon operaatio Barbarossasta eli Saksan massiivisen idän sotaretken alkamisesta juhannuksen alla 1941. Virolaiset olettivat ilman muuta, että saksalaiset palauttavat maalle itsenäisyyden.
Vastarintaryhmät aloittivat näkyvän toiminnan neuvostojoukkoja vastaan alueilla, joihin Saksan hyökkäyskiilat eivät vielä olleet ehtineet. Ryhmissä taisteli jopa 25 000–30 000 miestä. Neuvostojoukot vastasivat voimistuneeseen vastarintaan kuinkas muutenkaan kuin terroria kiihdyttämällä. Vetäytyvä puna-armeija poltti jäljessään kylät ja tehtaat sekä muun infrastruktuurin. Tuhannet naiset ja lapset maksoivat punasotilaiden turhautumisen hengellään.
Sissisota onnistui parhaiten Etelä-Virossa, joka päätyikin pian virolaisten haltuun. Maan pohjoisosissa hyvää tulosta teki Suomessa koulutettu Erna-osasto. Saksan hyökkäys ehti jo juuttua Viron alueella asemasodaksi, mutta syksyn 1941 aikana koko maa oli saksalaisten hallussa. Mutta Saksallapa ei ollutkaan intressiä palauttaa Virolle itsenäisyyttä.
Koska saksalaiset eivät olleetkaan se kaivattu vapauttajakansa, Virossasyntyi länsivaltojen tukema vastarintaliike. Vaikutusvaltaisin oli Jüri Uluotsin ryhmä. Uluots oli Tarton yliopiston professori sekä Viron viimeinen laillinen pääministeri ja maan presidentin sijainen.
Neuvostoliitto puolestaan yritti nostattaa Virossa kommunistivetoista aseellista vastarintaa siinä kuitenkaan onnistumatta. Siltä puuttui tärkein eli kansan tuki. Maahan lähetetyt desantitkin saatiin yleensä pian kiinni.
Suomalaisia virolaiset pitivät itsestään selvinä liittolaisina itsenäisyystaistelussa, ja suomalaisten tuella perustettiin Haukka-projekti. Lisää voimaa se sai vuonna 1943 saksalaisten aloitettua virolaisten pakkovärväyksen Kolmannen valtakunnan sotavoimiin. Virolaiset eivät vältelleet sotaan joutumista mutta halusivat valita armeijan, jossa taistelevat. Niinpä suuri joukko virolaisia pakeni Suomeen, ja täällä heistä perustettiin Jalkaväkirykmentti (JR) 200 Suomen kenttäarmeijan riveihin.
Keväällä 1944 perustettiin Viron tasavallan kansalliskomitea, joka yhdisti moninaiset vastarintaryhmät sekä poliittiset puolueet. Saksalaiset murskasivat komiteaan vielä saman kevään aikana, mutta Haukka-projektin onnistui jatkaa toimintaansa.
Viron vastarinnan tilanne mullistui Suomen ja Neuvostoliiton solmittua välirauhan syyskuussa 1944. Tuolloin Suomessa oli noin 6 000 virolaista. Heidät pyrittiin toimittamaan turvaan Ruotsiin.
Syksyllä 1944 alkoi Neuvostoimperiumin länsilaidalla – Baltia mukaan lukien – laaja sissisota. Nyt paettiin vuorostaan puna-armeijan pakkovärväystä. Vaino oletettiin vain tilapäiseksi, joten sisseiksi metsiin lähteneet eivät rakentaneet kunnollisia majoituskorsujakaan. Varotoimiakin lyötiin laimin, kunnes tappiot opettivat.
Odoteltiin, josko toisen maailmansodan loppuasetelmasta hyvinkin puhkeaisi saman tien kolmas maailmansota. Huhujahan kuului, että Saksan kukistuttua länsivallat yrittäisivät tunkea historian roskatynnyriin myös Neuvostoliiton.
Uutta maailmansotaa ei tullut, ja elokuussa 1945 Virossa alkoi parhaiten Suomessakin tunnettu metsävelivaihe. Metsissä saattoi olla samanaikaisesti 5 000–6 000 taistelijaa. Nyt kuusen alta siirryttiin korsuihin ja maatilojen salakätköihin. Kaupungeissa toimi jonkin verran ”kaupunkiveljiä”.
Metsäveljissä oli yksinäisiä susia ja vaeltavia muutaman miehen ryhmiä, mutta parhaat ryhmät olivat sotilaallisesti organisoituja. Niiden vastarinta oli järjestäytynyttä ja määrätietoista. Tällaisia olivat esimerkiksi Viron vapautuskomitea ja Aseellisen taistelun liitto. Koko metsäveliliikkeen kattanutta yhteistä johtoa ei kuitenkaan ollut.
Metsäveljien tärkein tavoite oli pitää yllä vastarintaa ja taistelutahtoa. Pelko metsäveljien kostosta hillitsi miehittäjien intoa väkivaltaan. Veljet hyökkäsivät miehittäjien sotilaskohteisiin ja poliittisiin elimiin. Neuvostoliiton juhlapäivien viettoa häirittiin, ja miehittäjiltä ryöstettiin aseita sekä rahaa. Taktiikkana oli yleensä nopea yllätysisku ja katoaminen. Iskuissa kaatui ehkä 400–500 miehittäjää. Monet tyydyttiin vain mukiloimaan perusteellisesti.
Metsäveljien voimat alkoivat ehtyä vuonna 1949. Tuolloin napattiin kuuluisa metsäveli, Hirveä Ants eli Ants Kaljurand ryhmineen. Nyt alkoivat uudelleen myös pakkosiirrot Siperiaan. Kansakunnan hengen murtumiseen vaikutti myös pakkokollektivisoinnin loppuunsaattaminen. Kyyditykset lietsoivat metsäveljet vielä kerran uuteen nousuun, ja maalina olivat erityisesti pakkosiirtoja toteuttaneet viranomaiset.
Vuosi 1951 tuotti metsäveljille raskaita tappioita seuraavan vuoden ollessa taitekohta. Viimeiset varsinaiset taistelut käytiin vuosina 1955–1956. Viimeinen niitti metsäveliliikkeelle oli Unkarin kansannousu vuonna 1956. Virolaiset järkyttyivät, kun länsimaat tyytyivät vain seuraamaan katseella Unkarin kansannousun raakaa kukistamista – apua Viroonkaan ei ollut siis luvassa. Neuvostoliiton julistettua yleisen armahduksen vuonna 1955 alkoivat metsät jo tyhjentyä veljistä. Viimeiset heistä tosin sinnittelivät 1970-luvulle asti – nähtävästi armahdukseen ei uskallettu luottaa.
Sodan aikana noin neljäsosa virolaisista kuoli tai joutui Siperiaan. Arvioiden mukaan ainakin 8 500 metsäveljeä kaatui maansa vapauden puolesta taistellessaan. Turhaanko? Maahan vapautui vasta Neuvostoliiton romahdettua. Ei suinkaan. Taistelullaan virolaiset todistivat, etteivät alistu osaksi neuvostoimperiumia vaan haluavat elää vapaana, itsenäisenä kansana. Metsäveljet auttoivat ylläpitämään kansallishenkeä, mikä puolestaan mahdollisti sen, että vuosikymmenet miehittäjän mielivallan alla elänyt kansa palasi heti tilaisuuden tullen itsenäisten kansakuntien joukkoon.
Lähteitä:
Mart Laar (suom. Jouko Vanhanen): Unohdettu sota (1993)
Evald Laasi (suom. Risto Teinonen): Viron vastarinta 1944–1949 (1993)
Seppo Zetterberg: Viron historia (2007)
Lue seuraavaksi
-
Historia
