Helmikuussa 1944 generalissimus Josif Stalinin tarkoituksena oli irrottaa Suomi sodasta pommittamalla Helsinki raunioiksi. Nämä pommitukset olivat Neuvostoliiton ainoaksi jäänyt pelkästään ilmavoimilla toteutettu strategisen tason operaatio toisessa maailmansodassa.
Suomi oli alkuvuodesta 1944 pahoin puun ja kuoren välissä. Neuvostoliitto uhkasi ankarilla toimilla, mikäli Suomi jatkaa sotaa Saksan rinnalla. Saksa taas uhkaili pahoilla seurauksilla, mikäli Suomi edes yrittää irrottautua sodasta. Maamme ylin johto ymmärsi jo Saksan vääjäämättömän tappion ja välttämättömyyden irrottaa Suomi sodasta.
Helsingin suojaksi ryhmitettyä Ilmatorjuntarykmentti 1:tä tuki kaksi raskasta it-patteristoa. Saksasta hankituista tutkatyypeistä toinen soveltui tulenjohtoon ja toinen antamaan ennakkovaroituksen hyökkäyksestä. Malmin kentältä operoi lisäksi saksalainen yöhävittäjälaivue Messerschmitt Me 109 G6 -kalustolla.
Yöhävittäjät toimivat eniten pelotteena. Niiden pudotustilasto ei suurpommituksista juuri karttunut. Ilmatorjunnan ja yöhävittäjien yhteistoimintaa ei ehditty harjoitella, eikä laivueella ollut tarvittavaa taistelunjohtoa. Tykit joutuivat myös varomaan hävittäjiä, jolloin tulen teho kärsi.
Vaikka uhka oli tiedostettu, niin ensimmäinen ilmahyökkäys yöllä 6.–7.2.1944 pääsi yllättämään. Torjuntataktiikkana oli estää vihollisen pääsy kaupungin ylle ja pakottaa pommikoneet pudottamaan kuormansa joko mereen tai harvaan asutulle maaseudulle.
It-tykistöllä ammuttiin voimakasta sulkutulta, joka sai useimmat punalentäjät kääntymään. Konetappiot jäivät kuitenkin pieniksi, koska it:n tarkoituksena ei ollut tuottaa tappioita vaan estää kaupungin ylle pääsy. Tämä taktiikka puri.
Sulkutulen ohella merkittävää roolia on tarjottu hämäyksille. Monissa teoksissa toistuu tarina, kuinka hirsipinoista rakennettiin valekaupunki Helsingin itäpuolelle ja sytyttämällä se saatiin punatähtiset pommittajat pudottamaan lastinsa harhaan. Uusimman tutkimuksen mukaan valekaupunki kyllä rakennettiin, mutta sitä ei koskaan sytytetty.
Valonheittimillä hämättiin niin, että niitä länsipuolella sammutettiin samalla kun valaisua itäpuolella tehostettiin. Varsinaisesti valonheittimiä käytettiin maalien osoittamiseen sekä niiden pelotteluun ja sokaisuun. Pommikone ei kauaa kirkkaassa valossa viihtynyt, ja keilasta pois selvittyään miehistö oli jonkin aikaa käytännössä sokea.
Helsingin tuhoaminen annettiin Neuvostoliiton Kaukotoimintailmavoimien eli ADD:n tehtäväksi. Lentäjien suunnistustaito sekä muukin ammattitaito oli puutteellinen. Kun pommitukset vielä pyrittiin suorittamaan 4–5 kilometrin korkeudesta – ja jopa korkeammalta, niin tarkkuus kärsi entisestään.
Punailmavoimilla oli niukasti raskaita pommikoneita. Amerikkalainen lainakalustokin koostui vain kaksimoottorikoneista, eikä niissä ollut uusimpia pommitähtäimiäkään. Ne jenkit pitivät visusti itsellään. Konekohtaiset pommikuormat eivät täten olleet kovin suuria.
Ensimmäinen pommitusyö aiheutti Helsingissä massiivisen maalle paon. Tämä helpotti kaupunkiin jääneiden elämää, koska jonot pula-ajan kaupoissa lyhenivät. Kaupunki yritti elää niin normaalia elämää kuin suinkin. Helsingin Sanomatkin jäi ilmestymättä vain kerran, kun toimitaloon oli edellisenä yönä osunut pommi. Ateneumiin suunniteltua suurta taidenäyttelyäkään ei peruttu.
Ilmatorjunta todisti heti tehonsa, mutta sitä vaivasi miehistöpula. Helpotukseksi esitettiin sotilaspoikien ohella vapaaehtoisia lukiolaispoikia. Moni koulupoika koki velvollisuudekseen auttaa missä voi, ja tuhatkunta antoikin rohkeasti panoksensa kotikaupungin puolustukseen.
Väärinkäsityksiltäkään ei vältytty. Moni lukiolainen koki tulleensa lähinnä käsketyksi ja vasta ilmoittautuessaan saikin kuulla olevansa ”vapaaehtoinen”. Luvattu viikkojen mittainen perehdyttäminenkin supistui pahimmillaan muutamaan minuuttiin koneiden jo vyöryessä päälle. Ammusmiehenä menestyi vähemmälläkin koulutuksella, mutta nopeaoppisille lukiolaisille annettiin pian vaativiakin tehtäviä.
Hyökkäykset ja niiden torjunta oli oppimisprosessi puolin ja toisin. Sään haltijallakin oli oma osansa. Toinen hyökkäys kymmenen päivää ensimmäisen jälkeen jäi vaisummaksi osittaisen pilveilyn takia. Tammikuussa pilviverho oli niin paksu, että operaatio siirtyi helmikuulle.
Kolmanteen ja edellisiä ankarampaan kertaan taas kymmenen päivän päästä punailmavoimat olivat omaksuneet kolmiosaisen taktiikan. Nopeatempoista alkua seurasi tuntikausien uuvutustaistelu, jolloin it-miesten ja pommisuojissa pelkäävien kansalaisten kestokyky todella testattiin. Kolmas vaihe oli aamuöinen loppurynnistys.
Helmikuuta 1944 eläneet eivät tienneet, että toisen pommituksen aikana käytiin neuvotteluja mahdollisen rauhan ehdoista, eivätkä sitäkään, että neuvottelujen kariutumisesta huolimatta neljättä pommitusta ei koskaan tulisi. Ainoatakaan pommia ei pudonnut Helsinkiin helmikuun 1944 jälkeen.
Neuvostoliitto ei saavuttanut tavoitteitaan. Suomi ei irronnut sodasta, eikä Helsinki tuhoutunut, vaikka sitä vastaan tehtiin noin 2 000 lentosuoritusta. Ilmatorjunta ampui tavaraa taivaalle noin 60 junanvaunullista.
Pommituksen uhreina kuoli noin 150 ja loukkaantui alle 400 henkeä. Valtaosa heistä oli siviilejä. Vain noin viisi prosenttia pommeista osui kohteeseen eli Helsingin kantakaupunkiin. Rakennuksia tuhoutui noin 100 ja vaurioitui yli 300, mikä edustaa noin kuutta prosenttia rakennuskannasta. Tunnetuin vaurioitunut talo lienee Helsingin yliopiston päärakennus.
Strategista ilmaoperaatiota johti nuorimpana ilmamarsalkaksi kohonnut Stalinin suosikki Aleksendr Golovanov (1904–1975). Vastapelurina toimi Ilmatorjuntarykmentti 1:n komentaja, everstiluutnantti Pekka Jokipaltio (1901–1977). Hänet ylennettiin everstiksi, mutta ehdotettu Mannerheim-risti jäi saamatta mahdollisesti siksi, että Helsingin pelastumisella ei vielä sodan kestäessä uskallettu elämöidä.
Helsinkiä puolusti myös useita tulevia julkkiksia. Yksi lukiolaispojista oli Suomisen Ollin roolissa suosiota saanut lapsinäyttelijä ja myöhempi professori Lasse Pöysti (1927–2019). Kolmannen raskaan it-patterin päällikkönä puolestaan palveli luutnantti Touko Laaksonen (1920–1991), joka kohosi maailmanmaineeseen nimellä Tom of Finland.
Petteri vai Sune – vedätettiinkö venäläisiä?
Monissa suurpommituksia koskevissa kirjoissa, muistelmissa ja muisteluksissa Suomen tiedustelun on kerrottu huijanneen Neuvostoliittoa peitenimellä Petteri toimineen Suomen puolelle kääntyneen desantin avulla. Uusimman tutkimuksen mukaan, jota edustaa myös tämän artikkelin päälähde Ville Jalovaaran Helsinki 1944, hämäystietoa syötettiinkin desantiksi pakkovärvätyn ja kotimaahansa palautetun suomalaisen sotavangin kautta.
Tämä suomalainen oli sotamies Sune Englund (1922–2012), jonka venäläiset sieppasivat Syväriltä vangiksi ja painostivat desantiksi. Saavuttuaan Suomeen lokakuussa 1943 Englund ilmoittautui heti viranomaisille. Radiotiedustelu syötti hänen kauttaan venäläisille liioittelevaa tietoa Helsingin tuhoista. Tämä saattoi pelastaa Helsingin neljänneltä pommitusyöltä.
Diktatuurissa huonojen sotauutisten kertominen voi käydä hengen ja terveyden päälle. Niinpä pommituksiin osallistuneet lentäjät sekä operaatiota johtanut ilmamarsalkka Aleksendr Golovanov vakuuttelivat Stalinille Helsingin tulleen tuhotuksi. Tätä viestiä tukivat oivallisesti Sunen kautta lähetetyt tiedot.
Lähteitä:
Ville Jalovaara: Helsinki 1944 – Taistelu pääkaupungista (2023)
Matti Helminen – Aslak Lukander: Helsingin suurpommitukset helmikuussa 1944 (2.p 2014)
Lue myös
-
Kalusto
