Neuvostoliiton johtaja Josif Stalin halusi vuoden 1944 alussa ajaa Suomen ilmahyökkäyksillä pakkorauhaan. Kolme Helsingin suurpommitusta kymmenen päivän välein kuitenkin kilpistyi kaupunkia suojanneeseen ilmatorjuntaan.
Sitä johdettiin kahdella saksalaisella tutkajärjestelmällä. Tosin tuolloin ne olivat vielä radioluotaimia – sana tutka kun keksittiin vasta sodan jälkeen.
Ennen toista maailmansotaa lentohyökkäysten torjunta perustui pitkälti näköhavaintoihin eli aisti-ilmavalvontaan. Pilvisellä säällä ja pimeän vallitessa turvauduttiin kuulosuuntaimiin ja valonheittimiin. Kummallakin torjunta oli varsin sattumanvaraista.
Tutkan periaate eli kohteen paikantaminen siitä takaisin lähettimeen heijastuvilla radioaalloilla oli keksitty jo 1900-luvun alussa. Toisen maailmansodan alkaessa Saksalla ja Englannilla oli käytössään toimivat laitteet. Ne olivat luonnollisesti aikansa suurimpia sotasalaisuuksia.
Jatkosodassa Saksa oli sijoittanut Suomen Lappiin parikymmentä tutkaa ilmatorjunnan avuksi. Väistämättä meilläkin huomattiin, miten aseveljet pystyivät ampumaan tarkasti huonoissakin olosuhteissa.
Kun suomalaiset pääsivät pyyntöjen jälkeen tutustumaan tutkajärjestelmiin, heräsi välittömästi tarve saada niitä omaankin käyttöön. Vaadittiin kuitenkin neuvotteluja ennen kuin Saksa päätti myydä radioluotaimia Suomeen. Hankinta käynnistettiin 1942.
Vuonna 1943 saatu moderni ilmatorjuntajärjestelmä koostui RMB 88 mm -tykeistä, Lambda-keskuslaskimista sekä peitenimet Raija ja Irja saaneista tutkista. Ensimmäinen oli tarkoitettu ilmavalvontaan ja jälkimmäinen maalinosoitukseen. Kokonaisuus edusti aikansa huipputekniikkaa.
Saksalainen Rheinmetall-Borsig 88 mm -ilmatorjuntatykki eli acht-acht lienee toisen maailmansodan kuuluisimpia aseita. Se perustui osin jo vuonna 1915 annettuihin spesifikaatioihin erityisesti ilmatorjuntaan suunniteltavasta tykistä. Kaliiperi oli valikoitunut suurimmaksi mahdolliseksi käsin vielä ladattavaksi.
Parannettu versio valmistui 1933 ja meille ostettu vuonna 1937. Niissä ampuma-arvot voitiin välittää tykille sähköisesti. Sotatoimissa 88:n havaittiin soveltuvan hyvin myös panssarintorjuntaan ja bunkkerien tuhoamiseen.
Näitä irrotettavilla paripyörillä varustettuja kenttälavetilla liikkuvia 8,8 cm Flak 37 -tykkejä onnistuttiin keväällä 1943 ostamaan 18 kappaletta. Meillä ase sai tunnuksen 88 ItK/37 RMB.
Valmistajan lyhenteestä tykin lempinimeksi muodostui Rämäpää. Vuonna 1944 kasikaseja saatiin vielä 72 kappaletta lisää kiinteälavettisina, mutta ne eivät ehtineet mukaan helmikuun taisteluihin.
Alkuperäiset 18 tykkiä sijoitettiin suojaamaan Helsinkiä kuuden tykin pattereissa Santahaminassa, Lauttasaaressa ja Käpylässä. Kalusto ylsi ilma-ammunnassa kahdeksan kilometrin päähän korkeusulottuvuuden ollessa kuusi kilometriä. Tulinopeus kokeneella miehistöllä oli 15–20 laukausta minuutissa.
Sotien jälkeen Rämäpäät jatkoivat palveluksessa. Ilmatorjunnan käytössä 88 ItK/37 -tykit olivat vuoteen 1967 ja varauskäytössä 1977 asti. Sen jälkeen kalusto siirrettiin rannikkotykistölle, jossa se palveli 2000-luvun alkuun asti.
Vuonna 1943 Suomeen saatiin kuusi Telefunken FuSE 62 D Würzburg ”Dora” -tulenjohtotutkaa. Vuonna 1939 käyttöön otettu laite sai meillä nimen Radioluotain RL 39 T (D) ”Irja”. Neljä niistä sijoitettiin Helsinkiin ja kaksi runsaasti pommitetun Kotkan puolustukseen. 88-millisten niin sanottujen johtopatterien ohella myös Viikin 75 mm Skoda 75 ItK/37 -tykkipatteri varustettiin Irjalla.
Siirrettävälle lavetille sijoitettu paraboiliantennilla varustettu tutka mahdollisti kohteiden havaitsemisen noin 30 kilometrin etäisyyksiltä, mikä tarkoitti koneille suunnilleen 2–3 minuutin lentoaikaa kohteeseen.
Tutka tuotti seurantaan niin sivu- ja korkeuskulmat kuin etäisyyden maaliin. Suuntatarkkuus oli 1/8 astetta ja etäisyysmittauksessa 10 metriä. Tarkkuus oli ammuntaan aivan riittävä.
Raskaalla 88 mm -kalustolla varustetuilla niin sanotuilla johtopattereilla oli käytössään myös Kommandogerät m/40 Lambda -keskuslaskimet. Nämä monimutkaiset sähkömekaaniset laitteet mahdollistivat laskennan myös liukuville ja kaartaville maaleille tuulikorjauksineen. Ampuma-arvojen siirto tykeille tapahtui sähköisesti.
Talvisodan kokemusten perusteella varustetulla Ilmatorjuntarykmentti 1:llä oli myös toistakymmentä patteria, joilla ei ollut tutkia. Kaikkiaan raskaita tykkejä (75–88 mm) oli Helsingin suojana 77 kappaletta. Kokonaisuutta tukemassa oli myös kuulosuuntaimia ja valonheittimiä sekä kevyempiä pattereita lähitorjunnassa.
1930-luvun alussa alkaneen työn perusteella kehitettyjä GEMA-yhtiön valmistamia FuMG 40G ”Freya” LZ eli ”Raija” -ilmavalvontatutkia saatiin Suomeen kaksi keväällä 1943. Ne sijoitettiin Helsingissä Kuninkaansaareen sekä Malmin lentoaseman itäpuolen kalliolle. Käyttäjät ja huoltajat molemmille tutkatyypeille oli koulutettu Saksassa.
Raijojen mittausetäisyys oli parhaimmillaan jopa 120 kilometriä eli idässä Loviisan tienoille ja etelässä Viron puolelle. Käytännössä tämä tarkoitti noin 15 minuutin varoitusaikaa torjunnalle ja myös väestönsuojelun hälytyksille. Raijan suuntatarkkuus oli +/- 2 astetta ja etäisyystarkkuus 50 metriä. Ne eivät tuottaneet tietoa maalin korkeudesta.
Käyttäjät istuivat laitetilassa, joka kääntyi noin 14 metriä korkean ristikkorakenteisen antennin mukana sen alla. Tutka ei kuitenkaan pyörinyt jatkuvasti, vaan sitä suunnattiin mittaamalla maalia.
Vikaantumisen pelossa radioluotaimia ei käytetty jatkuvasti, vaan ne laitettiin päälle vasta hyökkäyksen uhatessa. Helmikuussa 1944 ensivaroitukset Neuvostoliiton hyökkäyksistä saatiin niin radiotiedustelulta kuin surinahälytyksinä aisti-ilmavalvonnalta Suomenlahden itäosista sekä saksalaisten Viron tutkilta. Näiden havaintojen perusteella käynnistettiin Helsingin torjuntaorkesteri.
Helsingin kolmessa pommituksessa neljään sektoriin jaetut Irja-tutkilla ja Lambdoilla varustetut johtopatterit kykenivät mittausten perusteella maalien seuranta- eli tuhoamisammuntaan. Muut niin sanotut sivupatterit ampuivat taivaalle keskityksiä, joiden arvot oli etukäteen laskettu valmiiksi sulkukirjaan.
Erottajan paloaseman luolassa sijainnut johtokeskus Torni seurasi mittausten perusteella hyökkäävien koneiden reittejä, jotka piirrettiin näkyviin niin sanotulle tutkatason lasille. Näin voitiin määrittää sulut lähestyvien koneiden eteen, ja tämä tieto välitettiin tykeille.
Tavoitteena oli saada useiden patterien tuli räjähtelemään samassa sulussa ja siten pommikoneet kääntymään pois – ja etenkin pudottamaan lastinsa – ennen maalialuetta. Sulkujen pelotevaikutusta oli lisätty korvaamalla osa kranaattien räjähteestä elektronimetallilla (magnesiumin ja alumiinin seos). Se moninkertaisti välähdyksen jopa koneiden miehistöjä sokaisevaksi.
Sulkukehiä oli valmisteltu 4–14 kilometrin säteelle Helsingin keskustasta eri korkeuksiin sulkujen leveyden ollessa noin kilometri. Tuhoamis- ja sulkuammunnan tuloksena suurin osa pommeista putosikin kaupungin ulkopuolelle neuvostokoneiden kääntyessä räjähdysten pelästyttäminä takaisin. Tutkien käyttö paransi sulkuammunnan tehoa merkittävästi, sillä niillä pystyttiin määrittämään oikea korkeus.
Taistelujen aikana tutkissa ja muussa kalustossa esiintyi vikoja ja pommitukset katkaisivat puhelinyhteyksiä. Johtopattereissa nämä katkot paikattiin siirtymällä tuhoamisammunnasta tulittamaan sulkuja.
Torjuntakokonaisuus osoittautui toimivaksi. Raskaat patterit ampuivat kolmena yönä yhteensä yli 600 sulkua ja kranaatteja lähti taivaalle noin 18 000. Neuvostokoneet pudottivat arviolta 2 000 lennolla kaikkiaan yli 16 000 pommia, joista kohdealueelle päätyi vain noin 800.
Silloiseen kantakaupunkiin osui vain 530 pommia. Paljon toki sekin, mutta torjuntaprosentiksi on arvioitu pitkälti yli 90. Irja-tutkien osuus ammuttavien kohteiden paikantamisessa oli ratkaisevaa.
Neuvostoliitolle konetappioita kertyi muutamia kymmeniä. Pudotukset eivät kuitenkaan olleet torjunnan tavoitteena. Tärkeintä oli se, että Dresdenin kaltaiselta Helsingin täystuholta vältyttiin.
Lisätietoja
- Ilmatorjuntamuseossa Tuusulassa on nähtävissä Helsingin ilmapuolustuksen keskeisiä laitteita Irja-tutkasta torjuntatasoihin. Irja löytyy myös Ilmavoimamuseosta Tikkakoskelta.
- Aiheesta laajemmin kiinnostuneille voi suositella Ville Jalovaaran tuoretta kirjaa Helsinki 1944 – taistelu pääkaupungista. Torjunnassa käytetystä asetekniikasta on puolestaan runsaasti lisätietoa Ahti Lapin vuoden 2013 kirjassa Ilmavaara – Helsingin ilmapuolustus 1917–1944.
Lue myös
-
Historia
