Ensimmäinen maailmansota toi panssarivaunut taistelukentälle. Panssarivaunuyksiköiden välisiä taistelujakin jo käytiin, mutta panssaritaktiikka sellaisena kuin me sen nykyään käsitämme, syntyi maailmansotien välissä.
Merkittävä panssarivaunuaseen kehittäjä oli Neuvostoliitto. Talvisodassa sen panssaritaktiikka näyttäytyi kuitenkin pitkälti rintamahyökkäyksenä yhdessä jalkaväen kanssa. Jatkosodan loppuvaiheessa tilanne oli jo aivan toinen, kun raskailla vaunuilla varustetut läpimurtodivisioonat jyräsivät suomalaisten puolustusta syvin tavoittein.
Myös Saksassa ymmärrettiin panssariaseen merkitys varhain, vaikka ensimmäisen maailmansodan rauhansopimus kielsi siltä asevoimien kehittämisen. Maa kiersi rajoituksia toteuttamalla projekteja ulkomailla. Panssarijoukkojaan Saksa kehitti Neuvostoliitossa.
– Merkittävä neuvostoliittolainen panssaritaktikko oli marsalkka Mihail Tuhatševski. Saksaan opit toi kenraali Heinz Guderian, määrittelee eversti (evp.) Erkki Kauppinen.
Tuhatševski tapasi kohtalonsa generalissimus Josif Stalinin puhdistuksissa kesällä 1937. Merkittäviä brittiläisiä panssaritaktikoita olivat kenraalimajuri J.F.C. Fuller ja kapteeni B.H. Liddell Hart. Ranskassa panssaritaktiikkaa kehitti myöhemmin presidentiksi kohonnut eversti Charles de Gaulle.
Merkittävimmät alkuvaiheen panssariohjesäännöt Suomessa laati eversti Aarne Sihvo 1920-luvun alussa toimiessaan Hyökkäysvaunurykmentin komentajana. Seuraavia ohjesääntöjä saatiin odottaa yli 50 vuotta. Ohjeita ja muistioita matkan varrella toki laadittiin, ja alan kehitystä seurattiin.
Toisen maailmansodan salamasotataktiikka perustui pitkälti Liddel Hartin näkemyksiin. Parhaiten hänen oppinsa omaksuttiin Saksassa ja Neuvostoliitossa.
Saksa sai panssariaseensa hämmästyttävän nopeasti iskukykyiseksi. Panssarijoukot olivat merkittävässä roolissa sekä Puolan länsiosien valtauksessa syksyllä 1939 että hyökkäyksessä Benelux-maiden kautta Ranskaan alkukesällä 1940. Operaatio Barbarossa kesällä 1941 oli panssarikiilojen voittokulkua läpi Neuvostoliiton länsiosien, kunnes muta, pakkanen ja lujittunut puolustus pysäytti kiilat.
Saksan voitokas panssaritaktiikka perustui syviin murtoihin läpi vastustajan puolustuksen. Mentiin häikäilemättä niin pitkälle kuin päästiin. Perässä tuleva jalkaväki hoiti alueiden haltuunoton. Panssarikiilojen tehtävänä oli luoda sekasortoa puolustuksen syvyyteen. Maaleina olivat etenkin johtamispaikat, reservit ja huolto.
Suomi omaksui panssarivaunut hyvin nopeasti. Renault F.T. Modéle 1917 oli ehdottoman moderni vaunu ja nykyisten taistelupanssarivaunujen esi-isä. Suomeen ostettiin 32 Renaultia vuonna 1919. Niiden nopeus parhaimmillaan oli hölkkäävän sotilaan luokkaa, joten nopeista panssarikiiloista ei ollut puhettakaan.
Vasta talvisodan alla Suomeen ostettiin Englannista Vickersejä, jotka olivat jo aivan eri sukupolvea kuin Renaultit. Huima kehitys maailmansotien välissä oli vanhentanut ensimmäisen maailmansodan kaluston täysin.
Suomalaiset panssarijoukot yrittivät yhtä varsinaista hyökkäystä talvisodassa Honkaniemen seisakkeen maastossa, mutta se ei täydellä voimallaan päässyt edes alkamaan, koska merkittävä osa komppanian vaunuista hyytyi pakkaseen tai kärsi teknisistä vaurioista.
Osasto Lagus antoi hyökkäysvaiheessa kesällä 1941 esimakua varsinaisesta panssaritaktiikasta. Oleellista oli panssari- ja jääkärijoukkojen yhteistyö. Talvisodan sotasaalisvaunut kärjessä rinnan jääkäripataljoonien kanssa edettiin kohti Syväriä ja Äänisjärveä.
– Perustettiin kolme taisteluosastoa. Rungon kussakin muodostivat jääkäripataljoona sekä panssarivaunukomppania, kertoo eversti Kauppinen.
Tärkeä edistysaskel oli Panssaridivisioonan perustaminen kesällä 1942. Kenraalimajuri Ruben Lagus harjoitutti määrätietoisesti yhtymäänsä läpi asemasodan, ja niinpä panssarijoukot olivat hyvässä iskussa kesän 1944 torjuntataisteluissa. Merkittävä kalustovahvistus olivat asemasodan aikana hankitut saksalaiset rynnäkkötykit.
Sodan päätyttyä kalusto oli kirjavaa ja niin eritasoista, että sen varaan ei voinut pätevää panssaritaktiikkaa rakentaa. Vaikka kaksi panssariprikaatia oli suunnitelmissa jo 1950-luvulla, surkea kalustotilanne olisi todennäköisesti pakottanut hajautetumpaan taktiikkaan. Vasta 1960-luvun kokeiluissa alettiin visioida komppanian tai peräti pataljoonan koottua käyttöä.
– Jatkosodan opeilla tultiin käytännössä 1970-luvulle saakka, toteaa panssaritaktiikkaan perehtynyt ja sitä ohjesääntöjäkin laatinut eversti Kauppinen.
Suomeen alettiin 1950-luvun lopulta alkaen hankkia Neuvostoliitosta kohtalaisen ajanmukaista taisteluvaunukalustoa, jolla sinniteltiin modernisointien kautta uuden vuosituhannen puolelle. Aivan uudeksi välineeksi suomalaiset panssarijoukot saivat kuljetus- ja rynnäkkövaunuja kansainvälistä kehitystä seuraten. Nyt panssarijalkaväki pystyi liikkumaan taisteluvaunujen nopeudella ilman, että taistelijat keikkuivat niiden kannella.
– Suomessa on yleensä menty kalusto edellä. Ensin on hankittu vaunuja ja sitten laadittu niille sopivat käyttöperiaatteet.
Divisioonakokoonpano oli todettu taktisesti liian raskaaksi, ja 1970-luvun alussa prikaati vakiintui panssarijoukkojemme sodan ajan yhtymäksi. Parhaimmillaan liikekannalle olisi saatu kahden panssariprikaatin lisäksi kolme erillistä panssaripataljoonaa. Tällaisella panssarivoimalla olisi jo ollut mahdollista toteuttaa merkittäviä operatiivisia tehtäviä.
Everstiluutnantti Pekka Visuri laati Panssariprikaatin taisteluohjeen vuonna 1987. Hän painotti prikaatin koottua käyttöä, jota puolsi kenraalimajuri Ruben Lagus jo jatkosodan aikana. Samaa näkemystä sekä prikaatin hyökkäyksellistä käyttöä painotti myös Kauppinen vuonna 1996 laatimassaan Panssariprikaatin ohjeessa.
Panssarijoukot taistelevat painopistesuunnassa. Panssariprikaatit toimivat myös ylijohdon reservinä eli ne oli tarkoitus heittää ratkaisutaisteluihin, kun vihollista olisi ensin kulutettu tarpeeksi. Vastahyökkäys on tyypillinen panssarivaunujoukon taistelutehtävä.
Prikaatikokoonpanosta luovuttiin Suomessakin kansainvälisten suuntausten mukaan 2010-luvulle tultaessa, ja panssarijoukkojen peruskokoonpanoksi tuli mekanisoitu taisteluosasto. Monet panssaritaustaiset upseerit pitävät yhä sodan ajan panssariprikaatien alasajoa virheenä, koska panssariprikaateilla oli kyky itsenäisiin operaatioihin.
Mekanisoidut taisteluosastot pystyvät vain itsenäisiin taistelutehtäviin eli operatiiviselta tasolta on pudottu taktiselle tasolle. Taisteluosastoilla voidaan muodostaa painopiste tai ne voivat luoda operatiivisille prikaateille kohtaamistaistelukyvyn.
Vaikka taisteluosastot ovat oleellisesti pienempiä kuin prikaatit, niin silti ne ovat selvästi vahvempia kuin vanhat panssaripataljoonat – henkilövahvuus on noin kaksinkertainen. Taisteluosaston kyvyn itsenäisiin taistelutehtäviin luovat panssaripataljoonaan verrattuna huomattavasti runsaammat aselajijoukot. Ylemmän johtoportaan resursseja taisteluosasto tarvitsee ilmasuojaan, kauaksi kantavaan epäsuoraan tuleen sekä huoltoon.
Lähteitä:
Stephen Hart: Historian suurimmat panssarivaunutaistelut (2013)
Petteri Jouko: Ylijohdon reservi – Suomalaisen panssaritaktiikan vuosisata (2019)
Erkki Kauppinen: Suomalaisen panssaritaktiikan kehityksestä, artikkelit Panssari-lehdessä 1 ja 2/2005
Harri Mäkelä: Panssariprikaatista mekanisoituun taisteluosastoon, artikkeli Panssari-lehdessä 1/2010
Lue seuraavaksi
-
Puolustusvoimat
