Usein sanotaan, että Kolmannen valtakunnan tappio toisessa maailmansodassa sinetöitiin Stalingradissa alkuvuodesta 1943. Viimeinen naula Saksan voiton arkkuun oli kuitenkin Kurskin taistelu heinäkuun alussa 1943. Arolle jäi romuna Saksan strateginen panssarireservi, mutta Neuvostoliitolle jäi aloite ja aukeni tie länteen.
Kurskin taistelu on suurin panssarivoimien yhteenotto kautta aikain. Ratkaisutaistelut käydään panssarijoukoilla, joten siksi tankeilla oli merkittävä rooli myös Kurskissa. Jos kartalle piirtää janan Laatokasta etelään Asovanmereen, niin taistelumaasto asettuu hieman janan puolivälistä etelään. Samoilla seuduilla taistellaan parhaillaankin.
Puna-armeija vyöryi Stalingradin voiton jälkeen voimalla kohti länttä. Sotamarsalkka Erich von Mansteinin (1887–1973) Eteläinen armeijaryhmä oli saanut tilanteen saksalaisten kannalta vakautetuksi helmi-maaliskuun vastahyökkäyksillä Harkovan alueella. Puna-armeija oli kuitenkin painanut rintamalinjaan noin 200 kilometriä leveän ja noin 100 kilometriä syvän pullistuman länteen. Kumpikin osapuoli huolsi joukkojaan ja järjesteli niitä uudelleen ankaran alkuvuoden jäljiltä kelirikon päättymistä odotellen.
Saksa suunnitteli motittavansa rintamapullistuman hyökkäämällä sen itäosaan yhtaikaa sekä pohjoisesta että etelästä. Tilaisuus oli niin ilmeinen, että myös puna-armeijan korkein johto osasi varautua Saksan offensiiviin. Tuoretta tilannekuvaa Neuvostoliitto sai myös Saksan maavoimien johtoon soluttamiensa vakoojien avulla.
Alkava taistelu kipinöi ukkosena ilmassa, mutta ensin odotettiin puolin ja toisin. Valtakunnankansleri Adolf Hitler halusi odottaa, että modernit Pz V eli Pantteri -taistelupanssarivaunut ehtivät rintamalle. Hän vaati komentajilta suurta strategista voittoa Stalingradin katastrofin jälkeen ja halusi aloitteen takaisin saksalaisille.
Toisella puolella hengitti kenraalien niskaan generalissimus Josif Stalin vaatien heiltä nopeita tuloksia. Kenraalit halusivat kuitenkin odottaa otollista hetkeä, ja heillä oli täysi työ pidätellä Stalinia. Kenraalien mielestä piti antaa Saksan hyökätä, koska puna-armeija oli ehtinyt valmistella syvät puolustusasemat. Niitä vastaan Saksan tehokkaat panssarijoukot kuluisivat nopeasti loppuun.
Muistelmissaan Menetetyt voitot (Verlorene Siege) sodasta ja sen jälkiselvittelyissä hengissä selvinnyt von Manstein pohtii, olisiko pitänyt houkutella puna-armeija hyökkäämään eli käytännössä ansaan. Saksalaistankkien tarkat ja kauas kantavat kanuunat sekä osaavat miehistöt olisivat tehneet hyökkäävistä punapanssareista selvää ennen kuin ne pääsisivät tehokkaalle ampumaetäisyydelle. Muiden komentajien ohella von Manstein kuitenkin päätyi kannattamaan pikaista hyökkäystä.
Hitler määräsi operaatio Zitadellen alkavaksi 4.7.1943. Yleensä hyökkäyksen menestyminen edellyttää noin kolminkertaista ylivoimaa puolustajaan nähden, mutta Saksan joukot olivat pahasti alivoimaisia. Hyökkäystaistelun muita onnistumisen osatekijöitä ovat yllätys, painopiste ja reservi. Yllätyksen saksalaiset olivat menettäneet jo aikaa sitten, mutta reserviä oli vielä riittävästi.
Saksan Eteläinen armeijaryhmä muodosti painopisteen pullistuman juureen etelästä päin. Keskustan armeijaryhmä sitoi osalla joukkojaan puna-armeijaa pullistuman edessä ja päävoimillaan hyökkäsi pohjoisesta pullistuman juureen.
Puna-armeijalla oli rintaman selustassa reservissä peräti 575 000 sotilaan vahvuinen Aron Rintama. Rintama vastasi puna-armeijan terminologiassa armeijaryhmää. Kurskin alueen taistelu oli niin massiivinen, että sitä on suomalaisella jatkosodan mittapuulla vaikea käsittää. Taistelussa ottivat yhteen useat armeijaryhmät. Silloin puhutaan muutamasta miljoonasta sotilaasta.
Venäläisiä Kurskin rintamalla taisteli noin 1,9 miljoonaa. Saksalaisten miesvoima oli reilu kolmannes tästä eli noin 780 000 miestä, siis nelisen kymmentä divisioonaa. Panssareiden määrä vaihtelee eri lähteissä. Von Mansteinin mukaan saksalaisilla oli rynnäkkötykit mukaan lukien lähes 1 500 tankkia. Niistä raskasta Pz VI eli Tiikeri -kaluostoa oli vain parisataa ja lastentaudeista kärsineitä tuliteriä Panttereita tätäkin vähemmän. Lähes puolet oli jo parhaan taisteluarvonsa menettäneitä Pz III:a. Venäläisten vaunumääräksi mainitaan 4 000. Lukumäärien varmentamista sekoittaa se, että välillä puhutaan panssarivaunuista ja toisinaan panssaroiduista taisteluajoneuvoista kaikkiaan.
Saksalaisten hyökkäys alkoi kahden armeijaryhmän pihtiliikkeellä painopisteen ollessa rintamapullistuman eteläkyljessä Eteläisen armeijaryhmän vastuualueella. Venäläisten tiedustelu oli selvittänyt hyökkäyksen alkuhetken, ja niinpä puna-armeija teki ennalta ehkäisevän iskun juuri hyökkäysaamuna sekoittaen saksalaisten pasmat.
Panssaritaistelun yläpuolella käytiin kiivasta ilmasotaa, jonka sanotaan olleen toisen maailmansodan intensiivisintä. Ilmasta iskettiin maataistelukoneilla vihollistankkien ohuisiin kansipanssareihin, ja pommikonelaivueet moukaroivat vastustajien asemia. Saksalaislinjojen takana venäläiset partisaaniosastot häiritsivät saksalaisten huoltoa ja johtamista. Polttoainepulakin alkoi uhata.
Vahva linnoittaminen kuului venäläiseen sodankäyntitapaan jo tuolloin. Puna-armeija oli ehtinyt valmistella 25–40 kilometriä syvät puolustusasemat. Panssarintorjuntatykkejä oli erityisen paljon, joukossa runsaasti uusia ja tehokkaita. Ne oli naamioitu huolellisesti ja saattoivat päästää saksalaispanssarit hyvinkin lähelle ennen yllättävää tulenavausta. Osa neuvostopanssareista oli kaivettu tornia myöden maahan hyviin tuliasemiin. Puolustus oli hyvin jäykkää, ja osa joukoista tiesi jo etukäteen kohtalonsa tulla saksalaisen teräsvyöryn jyräämäksi.
Liejukelit olivat vaihtuneet taistelujen alkaessa tukalaan helteeseen. Erityisen kovilla olivat tankkimiehet ahtaissa vaunuissaan. Kiivas taistelu antoi päättäväisille yksilöille tilaa loistaa. Maataistelukoneiden lentäjät puolin ja toisin tekivät tankintappoennätyksiä, ja panssarimiehistöt kartuttivat voittotilejään.
Saksalaiset saavuttivat taktista menestystä, mutta pihdit venäläisten rintamapullistuman takaa eivät olleet lähelläkään napsahtaa kiinni. Saksalaiset pääsivät enimmilläänkin etenemään vain muutamia kymmeniä kilometrejä. Aukkoa pihtien leukojen väliin jäi yli sata kilometriä. Viimeiset taistelut käytiin sankan pölypilven seassa Prohorovkassa, noin 80 kilometriä Kurskista kaakkoon.
Ankara panssarisota oli raivonnut alun toista viikkoa, kun Hitler vihelsi pelin poikki 12.7. Hyökkäyksen lykkääminen kostautui. Länsiliittoutuneet olivat nousseet maihin Sisiliassa, ja Hitlerille tuli kiire rientää italialaisten avuksi Euroopan linnoitusta puolustamaan. Jo 13.7. armeijaryhmien komentajat Günther von Kulge (1882–1944) ja Erich von Manstein olivat johtajan päämajassa Itä-Preussissa saamassa uusia käskyjä.
Taistelu jäi taktisella tasolla tavallaan kesken, mutta strategisella tasolla Saksan tappio oli selvä. Se ei saanut temmattua aloitetta jatkotaisteluja varten eikä kaipaamaansa suurta voittoa. Saksan strateginen panssarireservi savusi romuna arolla. Onnekkaampi osa reservistä oli jo matkalla Italiaan kohti uusia ankaria torjuntataisteluja. Puna-armeijan rynnistys kohti länttä jatkui saksalaisten vetäytyessä viivyttäen lähtöasemiinsa.
Tappioluvut vaihtelevat lähteestä ja laskentatavasta riippuen. Saksalaisia kaatui, haavoittui tai katosi reilun viikon taisteluissa jopa 56 000. Panssaritappiot olivat mahdollisesti noin 300 vaunua. Puna-armeija menetti noin 177 000 sotilasta ja 1 600 tankkia. Saksan tappiosuhde panssaritaisteluissa oli noin 1:5, eli saksalaiset menettivät yhden vaunun viittä tuhottua vastustajan vaunua kohden. Poikkeuksellista oli, että vahvasti linnoittautunut puolustaja kärsi huomattavasti hyökkääjää suuremmat tappiot sekä kalustolla että henkilöstöllä mitaten.
Lähteitä:
Antony Beevor (suom. Jorma-Veikko Sappinen): Toinen maailmansota (2012)
Chris Mann (suom. Aatos Nieminen): Toisen maailmansodan suuret taistelut (2012)
Erich von Manstein (suom. Matti Kettunen): Menetetyt voitot (2001)
Eddy Bauer (suom. Mikko Kilpi): Toinen maailmansota, osa 3 (1973)
