Konekiväärikomppania sotilasterminä lienee tuttu lähes kaikille Reserviläisen lukijoille Väinö Linnan romaanin Tuntematon sotilas tai siitä tehdyn kolmen elokuvan kautta. Varsin vahvaa ja monipuolista konekiväärikomppaniaa voisi luonnehtia eräänlaiseksi jalkaväkipataljoonan tukikomppaniaksi.
Linnan teos avaa aika suppean näkökulman komppanian kokoonpanoon, jolloin se jää kirjassa kunnolla hahmottumatta. Kk-komppania on kuitenkin melko laaja kokonaisuus. Romaanin ei toki ole tarkoituskaan olla dokumentti konekiväärikomppaniasta, vaan kirjailija käyttää fiktiossaan niitä henkilöitä, joita tarinan kuljettaminen edellyttää.
Tuntemattoman sotilaan sanotaan olevan milloin kuvaus konekiväärikomppaniasta ja milloin konekiväärijoukkueesta jatkosodassa. Tosiasiassa lähes koko ajan liikutaan yhden puolijoukkueen kontekstissa. Puolijoukkue otettiin konekiväärikomppaniassa käyttöön 1920-luvun loppupuolella.
Jatkosodan jalkaväkipataljoonaan kuului esikunnan ja esikuntakomppanian lisäksi kolme jalkaväkikomppaniaa ja yksi konekiväärikomppania. Pataljoonan vahvuus oli noin 850 miestä. Määrävahvuiseen konekiväärikomppaniaan kuului 154 miestä (4+28+122). Se koostui päällikön, komentoryhmän ja toimitusjoukkueen lisäksi kolmesta kk-joukkueesta, joissa kussakin oli neljä konekivääriryhmää. Komppaniassa oli siis kaksitoista konekivääriä.
Konekiväärikomppaniaa ei useinkaan käytetty kokonaisena, vaan se yleensä alistettiin joukkueittain pataljoonan jalkaväkikomppanioille. Jako puolijoukkueisiin – siis kahden konekiväärin osastoihin – mahdollisti konekiväärien alistamisen jalkaväkijoukkueille asti. Näinhän Tuntemattomassa sotilaassakin usein toimittiin etenkin hyökkäysvaiheessa. Vänrikki Koskelan joukkueen neljästä konekivääristä kaksi – eli yleensä Lahtisen ja Lehdon kiväärit – oli alistettuna vänrikki Kariluodon johtamalle jalkaväkijoukkueelle.
Kun Suomen sotaväelle luotiin organisaatiota itsenäisyyden alussa, konekiväärikomppaniaan kuului saksalaisen mallin mukaan vain kolme joukkuetta, jossa kussakin oli kaksi konekivääriä. Konekiväärikomppania muodosti pataljoonankomentajalle työkalun, jonka avulla hän saattoi luoda jalkaväen tulen painopisteen taistelussa. Konekiväärikomppanian tulivoimaa alettiin pian kasvattaa, ja jo 1920-luvun alkupuolella joukkueessa saattoi olla neljä konekivääriä. Perustaistelumenetelmä oli jo tuolloin konekiväärien alistaminen joukkueittain jalkaväkikomppanioille.
Puolustustaistelussa konekiväärikomppania muodosti pataljoonan puolustuksen rungon. Siihen tukeutuen muodostettiin muu puolustusryhmitys. Puolustuksessa pyrittiin syvään ryhmitykseen ja sivustatuliasemien luomiseen. Hyökkäystaistelussa – etenkin kohtaamishyökkäyksessä – konekiväärit koettiin hitaiksi ryhmittää. Valmistellussa hyökkäyksessä niillä saattoi joskus olla jopa tykistön tulta täydentävä tai korvaava rooli. Aluetulta saatettiin ulottaa jopa kahteen kilometriin maaston sen salliessa.
Alikersantti Hietanen on yksi Tuntemattoman sotilaan keskushenkiköistä. Vaan mikäpä oli hänen roolinsa, kun konekivääriryhmiä johtivat alikersantit Lahtinen ja Lehto? Hietanen oli juuri se puolijoukkueenjohtaja. Konekiväärijoukkueeseen kuului joukkueenjohtajan sekä ryhmänjohtajien – eli kiväärinjohtajien – lisäksi kaksi puolijoukkueenjohtajaa.
Puolijoukkueenjohtajan lisääminen kokoonpanoon virallisti uuden taktisen elementin joukkueen ja ryhmän väliin, ja johtajan myötä puolijoukkueesta tuli tarpeen mukaan irrotettavissa oleva osa komppaniaa.
Joukkueenjohtajan – romaanissa siis vänrikki Koskelan – olisi tosiasiassa pitänyt jakaa aikansa kummallekin puolijoukkueelle, mutta ilmeisesti kerrontateknisistä syistä Koskela on käytännössä aina saman puolijoukkueen mukana. Itse asiassa toisesta puolijoukkueesta ei taida montaa mainintaa romaanissa ollakaan.
Konekivääriryhmään kuului kuusi miestä. Ryhmänjohtaja eli kiväärinjohtaja tietysti vastasi ryhmästään kokonaisuutena. Ammuttaessa konekiväärin miehittivät ohjesäännön mukaan ampuja, apulainen sekä tähystäjä. Ryhmään kuului lisäksi patruunankantaja sekä ajaja. Viimeksi mainittu ohjasti kärryjä vetävää hevosta. Patruunankantajia voitiin tarvittaessa saada lisää toimitusjoukkueesta, jossa heitä oli peräti 24. He muodostivat tavallaan komppanian reservin.
Joukkueenjohtajan, kahden puolijoukkueenjohtajan sekä neljän konekivääriryhmän ohella konekiväärijoukkueeseen kuului myös kaksi taistelulähettiä. Joukkueen vahvuus oli 29 miestä. Vaikka joka ryhmään kuului ajoneuvonkuljettaja eli hevosmies, niin he eivät – ihme kyllä – esiinny tunnistettavasti nimillään romaanissa. Ajoneuvoihin sinänsä viitataan useissa kohdin ja niitä oli kk-ryhmien lisäksi toimitusjoukkueella.
Vasta sodan loppuvaiheessa yrmeä nostomies Korpela nostaa romaanissa ajomiehet kunnolla esiin, kun ajoneuvoilta otetaan nuorempia miehiä konekivääreille, ja nostomiehet käsketään hevosia ajamaan.
Komppanian vääpeli oli samalla toimitusjoukkueen johtaja. Hän esiintyy romaanissa hyvinkin usein, kirjuri lähinnä romaanin alussa, ja lääkintämiehet ajoittain. Toimitusjoukkueessa palveli myös suutari ja räätäli, mutta heitä ei taideta mainita romaanissa kertaakaan. Keittiömies sen sijaan saa useinkin kokea miesten kiukun. Komppanian aseseppääkään ei mainita eläinlääkintäaliupseerista puhumattakaan.
Peräti 20 miehen vahvuista komentoryhmää johti tulenjohtoaliupseeri. Muita aliupseereita komentoryhmässä olivat etäisyydenmittausaliupseeri, mittausaliupseeri, viestialiupseeri sekä kaasusuojelualiupseeri. Kullakin heistä oli johdossaan pari kolme miestä. Komentoryhmän porukka taisi jäädä kokonaan romaanin ulkopuolelle, eli varsin tiiviisti yhden konekivääripuolijoukkueen piiriin romaanin tapahtumat ja henkilöhahmot keskittyvät.
Yksiköiden, joukko-osastojen ja yhtymienkin kokoonpanot vaihtelivat sodan mittaan saatujen kokemusten perusteella. Jatkosodan alussa konekiväärikomppanian komentoryhmään kuului myös kaasusuojelualiupseeri sekä kolme kaasutiedustelumiestä. Kun kaasusotaa ei tullutkaan, niin aika laajalle kenttäarmeijaan sijoitettujen kaasusuojelumiesten vastuulle lankesi sodan myöhemmässä vaiheessa tuholaistorjunta.
Lähteitä:
Jalkaväen ohjesääntö I lisäyksineen (1940)
Jalkaväen ohjeääntö II,2 (1940)
Upseeri – Upseerien ja aliupseerien kertaus- ja jatko-opintokirja (1941)
Ilkka Enkenberg: Asekirja – Suomen aseet vuodesta 1917 (2015)
Vesa Tynkkynen: Hyökkäyksestä puolustukseen, 2. painos (2014)
Lue myös
-
Historia
