• Uutiset

Valtion Kivääritehtaan johtoajatuksena oli omavaraisuus

Sotien jälkeen kivääritehtaalla alettiin valmistaa traktoreita.

Naisilla oli suuri rooli sotateollisuudessa. Nuori nainen puristaa konekiväärin patruunavyön niveliä Valtion Kivääritehtaalla toukokuussa 1942.

Suomessa ei ollut omaa aseteollisuutta vielä autonomian aikana. Jotkut verstaat tosin tekivät alihankintoina tykin kranaattien komponentteja Venäjän keisarin armeijalle. Niinpä itsenäistynyt tasavalta alkoi pikaisesti perustaa omaa aseteollisuutta.

Perusajatuksena oli, että ainakin kiväärit ja konetuliaseet ampumatarvikkeineen tuli valmistaa kotimaassa. Ensimmäinen patruunatehdas avattiin Riihimäelle jo vuonna 1918, mutta sen tuhosivat tuli ja muut vastoinkäymiset.

Valtion Kivääritehdas rakennettiin logistisesti hyvälle paikalle Tourulaan Jyväskylän keskustan tuntumaan.

Kotimainen ase- ja ampumatarviketuotanto käynnistyi 1920-luvun mittaan. Ensimmäiseksi ehti Lapuan patruunatehdas. Sitä seurasi ruutituotanto Vihtavuoressa lähellä Jyväskylää. Valtion Kivääritehdas (VKT) Jyväskylän Tourulassa sai ensimmäiset tilauksensa vuonna 1927.

Kivääritehtaan sijoituspaikaksi kaavailtiin myös Keuruuta ja Tampereetta. Asetuotantoa uskottiin olevan turvallisinta harjoittaa maan keskiosissa, jolloin yllätyshyökkäys olisi hankalampi toteuttaa. Jyväskylän seudullakin pohdittiin useita paikkoja, mutta Tourula keskustan tuntumassa oli logistisesti sopiva niin tuotantoa kuin henkilökuntaakin ajatellen.

Tourulan päätuotteeksi aiottiin asesuunnittelija Aimo Lahden ja majuri A.E. Salorannan suunnittelema pikakivääri eli se kuuluisa Lahti-Saloranta m/26. Ensimmäinen uuden tehtaan saama tilaus käsitti 10 000 kivääriä ja 200 pikakivääriä.

Ammattimiehet työnsä ääressä Valtion Kivääritehtaan sorvi- ja jyrsinkoneosastolla toukokuussa 1942.

Pikakiväärin sarjatuotanto alkoi vuonna 1930. Se loi Suomeen oleellista uutta osaamista ja monipuolista asealan ammattitaitoa, josta oli suurta hyötyä myöhemmin. VKT:n ja koko suomalaisen asesuunnittelun sielu oli itseoppinut asesuunnittelija Aimo Lahti (1896–1970).

Nykyteollisuus on usein kokoonpanoa. Komponentteja haalitaan sieltä, mistä halvalla saadaan. Ammattitaito ja osaaminen ovat hajallaan pitkin maailmaa. Suomalaisen aseteollisuuden aamunkoitossa aseiden osat valmistettiin itse. Tehtaalla oli laitteet ja osaaminen metallin jyrsinnästä valmiiden aseiden testaamiseen asti.

Jos asevienti Suomesta maailmalle on nykyään tuskallisen epävarmaa vaikeasti ennakoitavien poliittisen suhdanteiden takia, niin eipä se ollut helppoa 1930-luvullakaan, vaikka maailma aseistautui kiihtyvää vauhtia. VKT:n ensimmäinen vientitilaus käsitti peräti 30 000 pikakivääriä, mutta niistä ehdittiin toimittaa vain pieni osa ennen kuin aseviennin päälle vedettiin poliittiset ruksit.

Yksi Valtion Kivääritehtaan sota-ajan tuotteista oli kaksiputkinen 20 mm:n ilmatorjuntatykki. Sen perustana oli panssarintorjuntakivääri L-39 eli Norsupyssy.

Vaikka vienti takkusi, niin VKT:n henkilövahvuus nousi koko 1930-luvun. Aluksi työväkeä oli parisataa. Sotavuosina, jolloin tuotantoa tehostettiin lisäväkeä palkkaamalla ja työpäiviä pidentämällä, väkeä oli enimmillään noin 900. Tuotanto oli hajautettuna turvallisuussyistä ja tilaratkaisujen takia jopa viiteen toimipisteeseen.

Sotien aikana tavoite oli selvä. Rintamalle piti saada niin paljon pyssyjä kuin mahdollista. Kaikki muuttui yhdellä iskulla syyskuussa 1944. Liittoutuneiden valvontakomissio (lue: Neuvostoliitto) ilmoitti, että jo riittää pyssysillä olo. Vain kesken olleet toimituserät sai tehdä loppuun. Tehtaalta katosi sen tärkein – ja käytännössä ainoa – asiakas eli sotaväki. Mikä neuvoksi? 

Aimo Lahden suunnittelema vyösyöttöinen kevyt konekivääri Sampo L-41 oli kaasumäntätoimisena selvästi aikaansa edellä. Malli ei koskaan päässyt sarjatuotantoon.

Sopeutumista rauhan aikaan vaikeutti puolustusministeriön ilmoitus, että ketään ei saa irtisanoa, vaikka tuotanto pysähtyy. Miten työllistetään tuottavasti sadat korkean luokan ammattilaiset? No, jos Neuvostoliitto oli osa ongelmaa, niin se oli myös osa ratkaisua. Massiiviset sotakorvaukset odottivat tekijäänsä. Lisäksi piti saada katto pään päälle lähes puolelle miljoonalle kodittomalle evakolle. Tarvittiin siis työkaluja kuten rautasahoja sekä metallisia rakennustarvikkeita kuten saranoita. Eipä aikaakaan kun entisestä kivääritehtaasta oli tullut Valtion Metallitehtaiden (myöhemmin Valmet) Tourulan tuotantolaitos.

Vuosi 1952 oli tärkeä näytön paikka. Pieni ja sisukas Suomi oli toipunut ankarista sotavuosista niin hyvin, että se pystyi järjestämään olympialaiset. Samana vuonna lähti viimeinen sotakorvausjuna itään. Oltiin taas omillamme kansakuntana kansakuntien joukossa. Mutta mistä löytyisi uusia töitä Tourulan tehtaalle? Aseet eivät edelleenkään olleet trendikäs tuote, vaikka se olikin yksi neljästä tuotantosuunnasta rautakauppatuotteiden, konttorikoneiden sekä teollisuuslaitteiden ohella. 

Kotimainen L-35 eli 9 mm:n Lahti-pistooli oli saksalaisen Parabellumin kilpailija.

Ratkaisu oli taas looginen. Sodasta toipuva maailma tarvitsi traktoreita. Tourulassa hallitiin sarjatuotanto, ja niinpä tehtaasta alkoi rullata ulos traktoreita. Vaan eipä asetuotantokaan ollut ikuisesti pannassa. Uuden kotimaisen rynnäkkökiväärin ja kevyen konekiväärin valmistus antoi tourulalaisille töitä 1960-luvulta aina 1990-luvulle asti.

Tourulan asetuotanto sammui yhdessä vuosituhannen kanssa. Yhtiöstä oli tullut vuonna 1987 Valmetin ja Nokian puoliksi omistama Sako-Valmet. Kyllä, juuri se sama Nokia, joka kohta keskittyi kännyköihin. Siksipä aseet eivät oikein sopineet portfolioon, ja Nokia myi osuutensa Valmetille. Asetuotanto siirtyi Valmetin ja Rauman fuusiossa Metso-konsernille vuosituhannen lopulla ja myytiin 2000-luvun aamunkoitossa italialaiselle Berettalle.

Ympyrä siis sulkeutui: huoltovarmuuden takia kotimaahan luotu asetuotanto luovutettiin ulkomaisiin käsiin, ja entisen kivääritehtaan tiloihin jalostettiin moderni pienyrityskeskittymä.

Innovatiivisia aseprojekteja

Valtion Kivääritehtaan suojissa kehitettiin useita aseinnovaatioita, jotka olivat ehkä liiaksi aikaansa edellä. Usein ne eivät päässeetkään mallikappaleita pidemmälle. Ohessa on kolme esimerkkiä.

  • Kaasumäntätoiminen puoliautomaattikivääri L-36, jonka lippaaseen mahtui viisi patruunaa.
  • Kaasumäntätoiminen kevyt konekivääri L-34. Ase oli huomattavasti kevytrakenteisempi kuin Maxim m/09.
  • Sotilaspistooli m/44, joka oli asetyyppiin nähden poikkeuksellisesti massasulkuinen. Halpa ase prässättiin pellistä kuten pelti-kp m/44.

Lähteitä:

Timo Hyytinen: Asesuunnittelua Suomessa (2001)

Jarkko Mänttäri – Timo Hyytinen – Hannu Niskanen: Kivääritehtaan tarina (2003)

Martti V. Terä – Vilho Tervasmäki: Puolustushallinnon perustamis- ja rakentamisvuodet 1918–1939 (1973)

Lue myös: 15.02.2020 Mikä asesuunnittelija Aimo Lahti oli miehiään?